Itsetunto tai itseluottamus on yksi kiinnostava osa-alue statuksien kanssa työskennellessä. Harvemmin sitä silti tulee tietoisesti eroitettua hahmon statusilmaisun tasosta tai ylipäätään sen kummemmin ajateltua. Olikin mahtavaa päästä näiden Solios Spheres -statuskorttien kautta konkreettisesti ymmärtämään, miten väärin sitä voi ulkopuolelta arvioida toisen ihmisen itsetunnon tason. Helposti olettaa, että toisella onkin parempi itseluottamus, kuin hänellä on, koska statusilmaisu / -käyttäytyminen vihjaa jotain muuta. Tämä näkyy ääripään statusilmaisussa. Olisi helppo olettaa, että matalaa statusilmaisua käyttävällä hahmolla (tai arkielämän henkilöllä) on myös matala itseluottamuksen ja korkeaa statusilmaisua käyttävällä tyypillä rautainen luotto itseensä. Mutta se ei ole ihan niin yksinkertaista.

Teimme koko ryhmällä kahden hengen kohtauksia, joissa lähtökohtana oli sisarukset suunnittelemassa hääpäiväyllätystä vanhemmilleen. Jokainen sai kohtaukseen statusilmaisukortin sekä itseluottamuskortin. Minulla ja parillani kävi samanlainen korttionni, että poimimme – toistemme korteista tietämättä – kumpikin korkean statusilmaisutason ja matalan itseluottamuksen kortit. Siitä tuli hyvin selkeä kahden melko tavanomaisesta poikkeavan hahmon kohtaus. Sen takia kurssin ohjaaja pysäytti hetkeksi muiden kohtaukset ja pyysi meitä jatkamaan kohtausta muiden seuratessa.

Siinä oli isosti ilmaisevia ja kehollisesti auki olevat sisarukset, joilla oli kovat puheet. Ei ole töitä, eikä se paljon haittaa. Lopulta tämä parivaljakko päätti haistattaa vanhemmille hitot, kun ei ne kuitenkaan ole mistään kiitollisia, joten lainataan vanhemmilta rahaa ja lähdetään – hääpäiväjuhlien sijaan – kahdestaan risteilylle. Kaikki siinä oli isoa ja täsmällisen rauhallisesti ilmaistua. Tämä antoi sivustaseuraajille sen vaikutelman, että kummallakin hahmolla olisi korkea itseluottamuksen taso. Mutta, kuten ohjaajakin sen esiin nosti, niin ulkopuolelta on hyvin vaikea mennä sanomaan mitään toisen itsetunnon tasosta.

Kuitenkin, kun sitä kohtausta kuunteli ja niitä hahmoja lähemmin tarkasteli, niin saattoi myös tehdä sen havainnon, mikä itselleni tekijänä oli totta, että iso ilmaisu peittää sitä puuttuvaa itseluottamusta. Kovaan ääneen ja varmasti lausutut mielipiteet ihan kaikkeen oli se niiden hahmojen tapa kompensoida sitä sisäistä totuutta. Ja tämä on tärkeä ymmärtää myös arkielämän puolella. Vaikka me ei voida, välttämättä, ulkopuolisina sanoa mitään varmaa toisen ihmisen itseluottamuksen tasosta, niin on hyvä kyseenalaistaa omia oletuksiaan.

Miksi oletan, että kovaäänisimmällä tyypilla on kova itseluottamus, edes harkitsematta, että juuri se kovaäänisyys ja joustamattomuus ilmaisussa saattaa olla merkki siitä, että kaikki ei sisäisesti tasapainossa?

Se, mistä tuon kohtauksen yhteydessä puhuimme liittyi juuri siihen, että itseasiassa statusilmaisun joustavuus on usein merkki siitä, että ihmisen itseluottamus on kunnossa. Usein se itseluottamuksen puute jumittaa ihmisen (status)ilmaisun tietylle tasolle ja lisää torjunnan määrää. Sillä ei ole väliä, onko jumiutumisen taso matalan vai korkean statuksen puolella, vaan olennaista on se, että joustovaraa ei ole eli ollaan tietyllä tapaa puolustautumistilassa. Siinä kohtaa, kun itseluottamus on kunnossa, niin matalastatuksinen voi tarvittaessa kohottaa statustaan (positiivisella tavalla) ja vastaavasti korkeaa statusilmaisua käyttävällä on varaa myös laskea statustaan, antaa tilaa myös toiselle.

Tässä ristiriitaisuudessa, on mielstäni jotain hyvin tärkeää, mikä voi helpottaa sen ymmärtämistä, miksi vuorovaikutus arjessa joidenkin ihmisten kanssa on välillä niin kovin vaikeaa. Ei ole helppoja ja aina päteviä vinkkejä, mutta on hyvä tulla tietoiseksi siitä, että aika usein tehdään oletuksia ja toimitaan niiden mukaan kyseenalaistamatta, olemmeko olettaneet (tietämättämme) oikein.

Simultaanitaukoja ja Päällepuhumista

Teimme myös muutamia neljän kohtauksia, joista yksi oli VPK:n kokous, jossa kaikilla oli määriteltynä arvoasema (rank) ja statusilmaisun taso. Siinä aika luontevasti tapahtui simultaanikohtaus. Siinä mainittiin, että pitää soittaa vesilaitokselle ja sitten yksi hahmo meni tämän puhelun hoitamaan.

Siinähän on useampi vaihtoehto, miten useamman hahmon, kahdessa tilassa tapahtuva, kohtaus toteutetaan. Voi tehdä, kuten me teimme eli toinen kohtaus pistetään tauolle ja kaikki fokus annetaan sille uudelle kohtaukselle. Toinen vaihtoehto olis ollut esimerkiksi fokuksen vaihtelu. Olis voinut, jos yhteisesti niin sovitaan, tehdä myös niin, että uusi kohtaus saa alkaa ja sitten sieltä voi toiseen kohtaukseen varastaa fokuksen takaisin jatkamalla jostain uuden kohtauksen sanasta tai ajatuksesta alkuperäistä kohtausta. Pitkässä näytelmässsä niin todennäköisesti tehtäisiinkin. Pidettäis molemmat kohtaukset vuorotellen elävinä ja toisiaan ruokkivina.

Tämä alkuperäisen kohtauksen tauolle laittaminen toimi hyvin tällaisessa lyhyessä improkohtauksessa, jota nyt tehtiin. Annetaan fokus kokonaan siihen uuteen kohtaukseen ja jatketaan sitten alkuperäistä kohtausta, kun se puhelu on suoritettu siitä hetkestä, kun se soittamassa käynyt hahmo palaa tilaan.

Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, että simultaanikohtaus tällaisessa muodossa onnistuis kurssilla, jossa ihmiset eivät kaikki tunne toisiaan etukäteen. Kuten ohjaajakin totesi, niin aloittevien improajien kanssa toimiessa kävisi helposti niin, että kaikki vaan puhuvat yhtäaikaa. Se, että kävi, miten kävi, ilman sen kummempaa ohjausta, paljasti aika paljon siitä, että kaikilla osallistujilla oli jo enemmänkin taustaa improssa.

Siitä kuitenkin päädyttiin kokeilemaan sitä, millaista olisi, jos kaikki tosiaan puhuisivat yhtä aikaa. Täytyy myöntää, että se koko ryhmän päällepuhumistekniikka oli ehdottamasti epämiellyttävin tekniikka koko päivänä. Mulle on henkilökohtaisesti tosi vaikeaa pysyä läsnäolevana noissa oloissa. Huomaan sen myös cocktailparty-tekniikassa sekä muissa koko ryhmällä tehtävissä tilassa tallusteluissa, joissa keskustelu on oletuksena.

Helppoa se on silloin, kun tekee niin kuin muut ryhmässä tekivät eli valitsivat ryhmästä yhden henkilön ja puhuivat yhtä aikaa eri asioista yhdessä. Meitä vain oli, ohjaajankin osallistuessa kokeiluun, pariton määrä ja se johtaa usein mussa siihen, että jättäydyn suosiolla ryhmän ulkopuolelle. Se yksin ääneen puhuminen, vain puhumisen vuoksi, teki siitä hetkestä minulle tosi kuormittavan ja vaikean. Yritin suorittaa tehtävää, vaikka aivoissa vaan suhisi. Kaipa jotain puhuin, mutta siitä tuli se tunne, kun kertoo tarinaa ihmiselle, joka ei selkeästikään kuuntelee. Tekee mieli lopettaa. Jos se ei olis ollut kokeilu, tekniikka-asia, niin itsenäni olisin vaiennut ja ehkä jopa poistunut tilanteesta.

Tässä on tuttu tunnistus siitä, että mua ei haittaa puheensorina ja meteli silloin, kun mulla on jotain mihin kiinnittää huomio. Kun on vuorovaikutussuhde, johon kiinnittyä ja keskittyä täysillä. Nyt, kun katse hakeutui seinille, välttelin ihmisiä ja koetin vaan puhua jotain, niin mulla oli tosi tukala. Puheensorina kuormitti todella paljon. Se oli raskas minuutti tai, minkä aikaa se kestikin. Ei se ollut pitkä aika, mutta se tuntui siltä, kuin olisi ollut. Se väsytti aivoja ihan eri tavalla, kuin muu tekeminen.

Tämähän se syy onkin, miksi sosiaaliset kokoontumiset ovat minulle usein kuormittavia. Minä en puhu kenellekään, eikä kukaan puhu suoraan minulle, mutta koko ajan aisteja pommitetaan äänellä, jota ei voi sulkea taustameluksi, vaan siitä kuulee osan. Kuin kuuntelisi jonkun toisen puhelua, josta kuulee joko vain sen paikalla olijan puheen tai silleen tosi ärsyttävästi sen kauittimen kautta kuuluvan toisenkin puhujan puheen.

Se on jotain, mikä kuormittaa, jos ei ole osallinen, vaan sivustaseuraaja. Mulla on ollut monesti vaikeuksia improssakin tekniikoissa, joissa kaikki puhuu omia sanojaan yhtä aikaa ääneen. Kuulen toisten puheen, enkä pysty pitämään huomiota täysin omissa sanoissa, joten tulen tosi itsetietoiseksi ja tilanteesta tulee mulle kuormittava. Vaikea suorittaa.

Lopuksi

Loppukaneettina tästä päivän mittaisesta sukelluksesta statusten maailmaan voisi sanoa sen, että tämä on improssa se osa-alue, mistä – ainakin mulle – on ollut kaikkein eniten hyötyä arjen vuorovaikutuksen haasteiden ja muiden ihmisten ilmaisun ymmärtämisessä. Joka kerta, kun statusten kanssa toimii tulee joku uus oivallus. Fiktion kautta nousee esiin joku asia tai ilmiö, mikä avaa arjen vuorovaikutustilanteita ja ihmisten käyttäytymistä vähän lisää. Tulee odottamatonta lisävaloa ja ymmärrystä siihen, miksi itse toimii joissain tilanteissa tai joidenkin ihmisten kanssa tietyllä tavalla. Sekä, miksi itse tulee ehkä joskus tyrmätyksi, vaikka aikomus oli hyvä.

Joo.

Statuksiin ja statusilmaisuun tutustuminen on kyllä sellainen asia, mitä suosittelen ihan kenelle tahansa. Ihan riippumatta kiinnostaako impro laajemmin lajina, niin tämä on sellainen aihealue, jonka ymmärryksestä ja harjoittelusta on hyötyä ihan kenelle tahansa.