Kaisa Kokon ohjaama pitkään improvisaatioon keskittyvä Impro IV-kurssi oli viikonlopun mittainen pikakurkistus pitkän impron perusteisiin. Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna pidetyllä kurssilla tutustuttiin muutamaan pitkän impron formaattiin sekä satukaavan (Ken Adamsin Story spine) avulla pitkän improvisoidun tarinan kertomiseen. Formaattien ohella tehtiin myös erilaisia lämppäreitä ja johdattelevia tekniikoita. Yksi sellainen harjoite, minkä moni impro-ohjaaja tavalla tai toisella tuo mukaan kursseille on ”Olen puu” ja sitä tuli tänäkin viikonloppuna tehtyä. ”Olen puu” -harjoite tuntuu olevan sellainen ohjaajien ja miksei tekijöidenkin kestosuosikki, että siitä on käytännössä jokaisella kohtaamallani pidempään improa ohjanneella ohjaajalla ollut oma ns. signature-versio. Se millainen versio on kyseessä riippuu siitä, mitä osa-aluetta halutaan tutkia lisää. Tämän viikonlopun perusversiosta poikkeava versio oli ”Olen puu” tarkoilla yksityiskohdilla. Jokaisen uuden lisäyksen kohdalla pysähdyttiin hetkeksi kysymään lisätietoja siitä asiasta, henkilöstä tai esineestä, joka lavalle oli lisätty. Tämähän tietenkin menee määrittelyjen ja toisaalta myös hahmojen taustoittamisen treenaamiseen. Sen sijaan, että meillä on lavalla orava, niin vähän yksityiskohtia lisäämällä saammekin tietää jotain vaikkapa oravan heikkenevästä hännäntuuheudesta, äitisuhteesta ja alkavasta käpyaddiktiosta.

Aina ei tietenkään tarvitse läväyttää kaikki yksityiskohtia heti tiskiin, mutta kun kerrotaan pidempää tarinaa, niin onhan se mukavaa tietää riittävästi yksityiskohtia eri hahmoista. Etenkin päähenkilöstä olisi tarinassa hyvä tietää asioita, koska muutoin hahmo voi jäädä kovin yksiulotteiseksi sekä yleisön että tekijän mielessä. Yksityiskohdat auttavat luomaan monipuolisempia hahmoja. Onhan se eri asia mennä lavalle esittämään hahmoa nimeltä Irmeli, josta ei tiedä mitään sen enempää, kuin jos tulee lavalle päähenkilön kauan kadoksissa olleena sisarena, jolla on rahahuolia. Tarkat määrittelyt ja riittävät yksityiskohdat ovat lahja, jonka voi aina huoletta improvisoijana antaa sekä itselle että toisille. Yleensä on parempi mieluummin määritellä vähän överisti, kuin jättää asiat lillumaan vaihtelevalle epämääräisyyden asteelle. Tämä ei tarkoita, että yksityiskohtia tarvitsee olla paljon, mutta määrittelyissä on hyvä olla selkeä ja määrätietoinen. Ei tarvitse ajatella, että ”en mä kehtaa määritellä tätä paikkaa, kun toisella varmaan on joku hyvä idea”. Ei todennäköisesti ole, vaan olisi vain kiitollinen, jos määrittelet paikaksi vaikkapa kirjaston, jonka jälkeen voidaan alkaa sitten toimia niissä olosuhteissa. ”(*Olemme siis kirjastossa. Kiitos*) Tule mennään lukemaan akkareita lastenosastolle.”

Formaatteja ja tuttuja rooleja

Ensimmäisenä päivänä kokeilimme kolmea formaattia: spiderweb, hero tag ja monoscene. Spiderweb eli hämähäkinseitti on yksi niistä formaateista, joissa tägääminen (kosketus esim. olkapäälle) ei poista henkilöä kohtauksesta, vaan sen sijaan tekee hänestä sen joka saa valita, mikä kohtaus seuraavaksi nähdään. Periaatteessa spiderweb on sekalainen sarja kohtauksia, joissa aina yksi ihminen tai asia jää lavalla. Kaikki muut saavat (tai joutuvat, miten asian haluaa nähdä) ehdottaa, minkä tai kenen kanssa haluaisivat seuraavaksi hänet tai sen nähdä. Itse olin mm. ylikasteltu kaktus jossain kohtauksessa ja nähtiinpä siellä myös uuden ja vanhan polkupyörän tunteikas kohtaaminen. Tässä ryhmässä tekniikka ehkä houkutti vähän normaalisti elottomien asioiden heräämiseen, mutta toisaalta voivat ehdotukset olla myös pelkästään ihmishahmoja. Toki sellaisia kohtauksia oli myös suuri osa kaikista kohtaamisista. On vain jotenkin eri tavalla kiinnostavaa, kun päätyy rooliin, jota ei normaalisti tulisi edes ehdottaneeksi, jos vain aloittaisi tavallisen kohtauksen tyhjästä.

Hero tag taas toimii tägäämisen osalta juuri toisin päin eli kosketettu poistuu lavalta. Koska kyseessä oli lyhyt kurssi, niin formaatteja kokeiltiin aina vain kertaalleen eli kaikki eivät välttämättä päässeet tekijänä kokeilemaan kaikkea. Itse pääsin tämän hero tagin neljän hengen version kokeilemaan sivuroolissa. Aloittavasta parista toisesta tulee tarinan päähenkilö siinä vaiheessa, kun toinen laidalla olevista improajista päättää tägätä toisen hahmon ulos kohtauksesta. Siinä tulee tosi selväksi se, miten paljon helpompi asiat on hahmottaa sivulla ollessaan, kuin lavalla tapahtuvat asiat improvisoidessa. Muistan toisen sivussa olleen improajan todenneen mennessään tägäämään yhden hahmoista pois kohtauksesta, että hän ei tee tilanteessa ilmeistä valintaa. Olin hetken, että aa okei, hän siis valitsee sen rouheamman röökimuijan päähenkilöksi, mutta itse asiassa hän valitsikin ilmaisultaan neutraalimmin hahmon, jonka myös itse olisin valinnut tässä tapauksessa päähenkilöksi. Se on kiintoisaa huomata, miten eri tavalla voidaan hahmottaa, mikä tekee hahmosta päähenkilön. On totta, että toinen hahmoista (ei-valittu) oli selkeästi fyysiseltä olemukseltaan paljon vahvemmin rakennettu, mutta omassa logiikassani se ei tarkoita välttämättä että siinä on tarinan päähenkilö. Oikeastaan yleensä on helpompi, jos päähenkilö ei ole niin vahva ”hahmo”. Samoin kohtauksen sisältö, jossa oli juuri pudotettu suuri pommi tämän vähän neutraalimman hahmon toiminnasta viittasi siihen, että hänestä pitäisi tulla päähenkilö. Molemmat olivat aivan kiinnostavia hahmoja ja silti selkeästi päähenkilöpotentiaali tuossa kohtauksessa oli juuri sillä hahmolla, joka valittiinkin.

Toki toinenkin hahmo olisi aivan yhtä hyvin voitu valita ja kertoa täysin erilainen tarina. Ei tuollaisessa tilanteessa ole olemassa väärää valintaa, vaan eri valinnat vain johtavat eri poluille ja erilaisiin tarinoihin. Ehkä itseä välillä myös kiinnostaa se, miten joku selviää ihan törkeän vahvan hahmon kannattelusta pidemmän kokonaisuuden ajan, ilman että se jää karikatyyriksi. Miten ulkoisesti selkeästi määriteltyä hahmoa voisi kasvattaa sisältä myös kiinnostavaksi hahmoksi. Toisaalta sama haaste se on myös pudotetun (lähempänä omaa ilmaisua) olevan hahmon kohdalla eli miten luoda hahmolle kiinnostava ja rikas sisäinen elämä. No siinähän avaimena on usein se, millaista vuorovaikutus lavalla hahmojen välillä on. Eli, jos on tunnistettu päähenkilö, niin silloinhan sivuhenkilöiden yhtenä tehtävänä on antaa päähenkilölle jotain reagoitavaa. Niistähän pienistä vuorovaikutuksen hetkistähän se hahmo lopulta rakentuu. Vuorovaikutus ja siinä tapahtuva vaikuttuminen (”Ota kaikki henkilökohtaisesti”) on ehkä se avain myös improvisoitujen hahmojen luomiseen. Antaa asioiden tapahtua itselleen ja vaikuttuu niistä. Se ei tarkoita (aina) suuren energian maanista intoilua, vaan se voi olla hyvin myös hienovaraista ja herkkää vaikuttumista.

Huomaan vain, että itselläni improvisoidut hahmot jäävät usein todella pinnallisiksi, joten ne menettävät äkkiä mielenkiintonsa minulle tekijänä ja mahdollisesti myös yleisölle kokijana. Siksi mietin sitä, miten hahmoja saisi kehitettyä niin, että pystyisi pitämään sen uteliaisuuden ja innostuksen omaa hahmoaa kohtaan, ilman että kääntyy täysin sisäänpäin. Kysymys on, että miten voisi kehittää sitä hahmonsa sisäistä puolta ja samalla säilyttää hyväksyvän avoimuuden vuorovaikutuksessa. Huomaan vain, että pitkässä improssa kyllästyn aika nopeasti omiin luomuksiini ja tahtoisin tehdä jotain muuta. Kärsivällisyyttä ja sitkeyttä lienee siis tarpeen kehittää, jotta pystyisin luomaan moniulotteisempia hahmoja.

Monta kokkia samassa sopassa

Viimeisenä kokeiltu monoscene eli yhdessä tilassa ja reaaliajassa tapahtuva tarina oli itselleni ehkä se kaikkein vaikein. Vaikein siis siinä mielessä, että väkisinkin menin oman mukavuusalueeni rooliin ja olin todella paljon hiljaa kohtauksessa. Sinänsä, vaikka se on selkeästi mukavuusalueellani tapahtuvaa toimintaa, niin on sille perusteensakin. Kun kohtauksessa oli koko ryhmä mukana, niin ei siellä lopulta ole tarvetta kaikkien koko aikaa puhua, vaan sitä hiljaista tilaakin tarvitaan. Toisaalta eihän minun välttämättä aina tarvitsisi olla se, joka sitä tilaa jättää, vaan voisin hahmona ihan hyvin olla siellä muina muikkeleina piilopullosta ryypiskelemässä. Tiedän kyllä siihenkin pystyväni ja tällä kertaa tein toisen valinnan. Valitsin ensinnäkin tulla todella myöhään kohtaukseen mukaan, koska siinä oli niin paljon ihmisiä ja liikettä heti alussa, etten halunnut lisätä siihen enää mitään ylimääräistä. Toisekseen huomasin, että kukaan ei oikein kuule ketään oman 2-3 hengen kuplansa ulkopuolella, joten tulin aika hiljaa sisään. Tein tarjouksen siitä, että saunassa olisi jo lämmintä, mutta se, kuten monen ihmisen kohtauksessa usein käy, kaikui tyhjille seinille. Ei sinne ollut mahdollista puheella päästä sisään.

Niinpä istuin siellä hiljaa ja olisin varmaan ihan tyytyväisenä vaan ollut reunalla, jollei ohjaaja olisi ohjannut antamaan fokusta kaikille hahmoille. Sieltä kautta sitten tapahtui se, mikä on improssa yksi suurimmista lahjoista eli joku määritteli hahmolleni aika tarkan ominaisuuden: hänellä oli ongelmia uhkapelien kanssa. Siinä sai lahjaksi hahmon, koska se määritti sen, että addiktiosta oli ehkä selvitty kuiville, mutta toisaalta houkutushan voi olla yhä jäljellä. Yksikin korttipeli voi johtaa, vaikka mihin.  Kun siinä sitten yksi parivaljakko pelasi korttia ja pyyteli hahmoani mukaan, niin siitä automaattisesti syntyi tiettyä sisäistä jännitettä. Tekisi hirveästi mieli mennä mukaan, koska tämä on se missä hahmoni on hyvä ja toisaalta tietää, että lähtee helposti lapasesta ja tulee pelattua kaikki rahat ja muu maallinen omaisuus. Tosi pienellä määrittelyllä hahmolleni syntyi sellainen sisäinen maailma, joka on ristiriitainen ja minulle näyttelijänä kiinnostava näytellä. Siinä voi leikkiä sitten pienillä fyysisillä jutuilla, mitkä paljastaa sen tahdon suunnan kohti korttipeliä ja toisaalta sanoilla, jotka kieltäytyvät lähtemästä siihen mukaan. Sanallinen tyrmäys tuossa tilanteessa oli mielestäni juuri se, mitä hahmon pitäisikin tarinan alussa tehdä. Tarinan loppu puolella voi lähteä mopo keulimaan ja sitten pelataan korttipöydässä mummon tekohampaatkin, mutta alussa tyrmäys on oikeastaan paras hyväksyntä. Jos olisin vaan ollut, että ”tietenkin pelaan ja pelataanhan sitten rahasta”, niin silloin olisin mitätöinyt sen ongelmapelaaja-tarjouksen arvon. Siinä ei olisi ollut samaa ristiriitaa ja kahteen suuntaan vetäviä ankkureita, jotka luovat hahmoon sisäistä jännitettä.

Tämä esimerkki hetkestä, jolloin ei oikeasti tarvitse improvisoijana keksiä itse mitään, vaan hahmo kirjoittaa itse itsensä siinä vuorovaikutuksessa. Sellaisina hetkinä hahmon luominen ja ylläpitäminen on tosi helppoa. Näitä hetkiä ei vaan aina tule hopealautasella tarjoiltuna, vaan monesti on paljon takkuisempaa ja tyhjempää. Niitä hetkiä varten on hyvä tutkia erilaisia mahdollisuuksia hahmojen luomiseen ja tapoja itse luoda sitä sisäistä maailmaa, vaikka ei niin täysillä aina joku hahmo tai tilanne inspiroisikaan. Miten voisi löytää sen syttymisen hetken myös hankalammista lähtökohdista tai niukemmista aineksista. Toisaalta tärkeää on myös löytää keinoja käsitellä, ilman tarpeetonta itsensä syyllistämistä, ne hetket, kun joku hahmo ei vaan lähde. Ei kaikista hahmoista jää jälkipolville kerrottavaa ja se on aivan ok. Pointti olisi kuitenkin löytää itselleen otollista maaperää luovuudelle ja keinoja, jotta voisi innostua myös pieneen sivurooliin jäävistä hahmoistaan. Toisaalta tarvitaan ehkä myös sitkeyttä siihen, ettei luovuta jonkun hahmon suhteen heti, jos se ei tunnu natsaavan. On nimittäin myös täysin mahdollista, että kipinä ja syttymisen hetki tulee sille hahmolle vasta jossain tarinan keskivaiheilla tai ihan lopussa. Eihän sitä koskaan tiedä etukäteen, mikä hahmo tai asia on tarinalle tärkeä, koska tarina on kuitenkin improvisoitu. Voi olla, että irralliselta tuntunut hahmo on tärkeä osa loppuratkaisua tai vaikka kokee dramaattisen kuoleman tarinan lopussa.

Itsensä haastaminen kohti vieraampia valintoja

Kaikenlaisia hahmoja kuitenkin tarvitaan ja itselleni ehkä tärkeää olisi oppia myös olemaan poistamatta itseäni tarpeettomasti tarinasta. Antaa hahmo tapahtumakäyttöön (tykkään tästä ilmaisusta, joten käytän sitä paljon) ja katsoa miten käy. Ei ole pakko tukkia väkisin lavalle, mutta toisaalta ei ole aina myöskään tarvetta kadota seinään, jos tilaa ja tarvetta hahmolle on olemassa. Koska jälkimmäinen seiniin katoaminen on itselleni tyypillisempää, niin varsinkin treenatessa minun olisi tarpeen kokeilla myös rooleja, joissa vien enemmän tilaa. Ihan riippumatta siitä onko hahmo minusta itsestäni kiinnostava. Ihan vain harjoituksen ja oman kehityken vuoksi, on opeteltava myös viemään vähän röyhkeämmin tilaa. Tulemaan lavalle selkeästi äänen kera varmistaen, että joka ainoa kuuli saunan olevan lämmin, joten olkaapa hyvät ja viekää hahmonne saunan puolelle, jotta egolleni varmasti riittää tilaa. Ei minun tai hahmojeni ole aina pakko antaa tilaa. Kyllä muutkin voivat olla hiljaa ja kuunnella. Ei minun ole aina, huom aina, pakko olla kiltti ja mukautuvainen. Voin tehdä myös äärettömän rasittavia ja jyrääviä hahmoja. Nämä on kaikki valintoja, joita on hyvä treenata oman ilmaisun laajentamiseksi. Tiedostan sen, että jos aina menen siihen moodiin, että annan tilaa ja siirryn sivuun, niin se on sitten se mihin totun ja mitä osaan helposti tehdä. Siksi minun pitäisi treenata röyhkeämpää tilanottamista ja isomman egon hahmoja. Jos se puoli taas on sinulle luontevasti jo hallussa, niin sitten kannattaa kokeilla pienentämistä ja pudotetumpaa näyttelemistä. Miten vähän tilaa voisi viedä hahmona?

Loppuun ehkä mainittakoon myös se, mikä on tärkeä huomata, että erilaiset ihmiset ruokkivat vuorovaikutuksessa erilaisia puolia minussa. Se millaisen hahmon minä luon määrittyy paljon myös sen perusteella, kenen kanssa teen kohtausta. Se ihan ensimmäinen vuorovaikutus luo pohjan hahmolle, jota myöhemmät kohtaamiset täydentävät. Se, mitä muiden hahmot ovat vaikuttaa siihen, mitä minun hahmoni voi olla. Kuitenkin myös se, miten ja millaisella valmistautumisella tulen tilanteeseen vaikuttaa siihen, millainen toisen vaikutuksesta muovautuva tarjoukseni hahmosta on. En tule kaikkiin tilanteisiin samalla tavalla. Olen tullut lavalle sekä seiniä pitkin että hirveällä ryminällä ja energialla. Kuitenkin huomaan, että vähän vieraammassa ryhmässä minulle luontevin valinta on tehdä hiljainen ja vähän tilaa vievä hahmo. Siinä on silloin selkeästi tunnistettava kaava, jota rikkomalla voisin löytää uusia suuntia ja vaihtoehtoja.

P.S. Kaisa Kokon vetämiä kursseja löydät Suomen Harrastajateatteriliiton ohella myös Suomen Impro-opiston sivuilta.