Tässä nyt on strukturoitujen draamakasvatusopintojen jälkeen menty eräänlaisella karkkikauppaperiaatteella koulutusten osalta. Olen valinnut yhden jutun tuolta, toisen täältä ja kehitellyt niistä juuri itseäni kiinnostavan sekoituksen. Huomasin vain aika nopeasti, että näennäisesti toisiinsa mitenkään liittymättömät asiat kuitenkin nivoutuvat lopulta yhteen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ennen kaikkea kaikki vaikuttaa minuun itseeni sekä ilmaisuuni.

Tässä jutussa käsitelen siis seuraavia kolmea kokeilemaani teatterin koulukuntaa/tekniikkaa/lajia ja mietin hieman niiden yhtymäkohtia.

1. Meisner-tekniikka
2. Naamioteatteri
3. Improvisaatio

Ensinnäkin Meisner-tekniikka, joka siis liittyy teatteriin ja esittävään taiteeseen, on aivan hemmetin upea tekniikka vuorovaikutuksen kannalta. Itsensä kouluttaminen ihan pienenpientenkin impulssien havaitsemiseen toisesta ja itsestään on impron kannalta erittäin hyödyllistä. Meisner-tekniikkaan olennaisesti liittyvät myös impron keskeiset käsitteet vaikuttaminen/vaikuttuminen sekä kontakti ja vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa. Aistit avoinna kohti aitoa kohtaamista toisen ihmisen kanssa. Kohtaaminen voi tapahtua näyttämöllä, mutta ihan yhtä hyvin nämä opit ovat sovellettavissa arkielämäänkin.

Myös vaikeaksi koettujen tunteiden (seksuaalisuus, aggressio jne.) ovat Meisner-tekniikan keskiössä. Nämä ovat tunteita, joita arkielämässä kohtaamme ja joita teatterissikin hyödynnetään. Moni on kuitenkin aivan solmussa näiden tunnetilojen kanssa. Tunteisiin liittyvien rajoitteiden kautta voi halvaannuttaa itsensä ja tunneilmaisunsa. Sen sijaan, että tunnistaisi ja osaisi käsitellä myös näitä vaikeita tunteita, moni meistä vain kieltää niiden olemassaolon.

Oli todella mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla saman ihmisen kanssa esim. Mesiner-tekniikalle keskeisessä toistoharjoitteeessa tunnetilat lähtivät muotoutumaan. Jos ensimmäisellä kertaa päädyttiin huutamaan toisille, seuraavalla kerralla saatettiinkin olla ihan leppoisasti ja naureskella yhdessä. Sanoilla ei näissä harjoitteissa ole suurempaa merkitystä, vaan nimenomaan ilmaisulla eli miten sanat sanotaan ja mitä sanattomasti viestitään. Se, mitkä impulssit toisesta ja itsestään poimii vaikuttaa siihen, millaista vuoristorataa vuorovaikutuksessa mennään vai onko kaikki vain tasaista. Sekin on ihan okei, että välillä ei ole sen suurempia tunteita.

Toisekseen naamioteatteri, joka on ihan oma esittävän teatterin taiteenlaji. Sekin sellainen laji, jolla on paljon yhtymäkohtia improon ja arkielämän vuorovaikutukseen. Naamio riistää ihmisen ilmaisusta yhden olennaisen elementin: kasvojen ilmeet. Varsinkin neutraalinaamio oli todella jännä työväline sen tutkimiselle, miten paljon oikeasti tulkitsemmekaan toisen kasvojen ilmeistä. Kun kasvot ovat tyhjä taulu, jää tilaa huomata muita asioita. Kehollinen ilmaisu muuttuu havaittavammaksi ja tärkeämmäksi. Sen myötä voi jonain hetkenä vaikka vannoa, että neutraalinaamio yhtäkkiä hymyilee sinulle, vaikka sen ilme on tosiasiassa pysynyt samana.

Toisaalta naamioteatterilla on aivan luonteva yhtymäkohtajohnstonelaisen improvisaatioperinteen käyttämän transsin käsitteeseen (transsinaamiot), jota voi myös kutsua toisenlaisen tietoisuuden tilaksi (varastin tämän määritelmän Simo Routarinteeltä). Sinänsä nämä asiat eivät kenties ole niin erillisiä, kuin aluksi voisi luulla. Poikkeavassa tietoisuuden tilassa oma ilmaisukin muuttua merkittävästi.

Teimme Suvi Salomaan ohjaamalla naamioteatterikurssilla mm. heräämisharjoitteen, jossa neutraalinaamio päässään piti selinmakuulta lopulta päätyä seisomaan neutraaliin asentoon. Se oli jännä tutkielma siihen, miten asioita tekee ollessaan sellaisessa tietoisuuden tilassa, jossa on suostunut unohtamaan tietävänsä miten selinmakuulta noustaan ylös. Itse en tilannetta kovin tarkasti muista, mutta katsojien mukaan olin nykäissyt itseni ylös istuma-asentoon vatsalihaksilla ja päätynyt jotenkin vielä siitä vatsalleni makaamaan ja vasta sieltä ylös. Normaalistihan ehkä asettaisin istuessa lattialla jalat sopivaan asentoon ja siitä sitten jalkojen kautta suoraan ylös.

Vaihtoehtoja kuitenkin on, kunhan on valmis kokeilemaan, että mihinkäs sitten päädytään, jos seuraan tuota impulssia. Jos tuntuu, että kädet vievät sivulle päin, niin seuraa sitä impulssia. Paitsi muiden tarjoamien, niin myös omien impulssiensa hyväksyntä on improssa erittäin keskeistä. Samaan lopputulokseen voi päätyä todella monta eri kautta. Itse ainakin koin, että naamio vapautti kokeilemaan juuri hieman poikkeavia teitä kohti annettua päämäärää.

Viimeisenä sitten mainittakoon suoraan improon keskittyvät kurssit. Ne ovat auttaneet pääni sisäisiä jumitiloja ja vapauttaneet ajatteluani sekä ilmaisuani. Siinä missä vielä vuosi sitten järkevän aikuisen naamio oli tiukasti kasvoillani, huomaan nyt luontaisen joustavuuden palanneen kasvoihini. Pystyn paljon vapaammin käyttämään kasvojani ja ilmeitäni eri tilanteissa, kun taustalla ei ole koko ajan ajatusta siitä, onko joku noloa vai ei tai näytänkö hölmöltä tietty ilme kasvoillani. Mitä väliä? Ihan oikeasti, mikä on pahinta mitä voi seurata siitä, että näytän välillä vähän höhlältä?

Varsinkin teatterin katsomossa tämä on tullut välillä huomattua, että kasvoni ja koko olemukseni ovat jossain aivan maagisen avoimessa haltioitumisen tilassa koko ajan. Valmiina vaikuttumaan ja ehkä saamaan pienehkön sydärin, kun joku yhtäkkiä pudottaa tarjottimen lattialle toisella puolen näyttämöä.

Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että ensi kesänä sitten ilmeilet ja lässytät ihan avoimesti toisten ihmisten nähden puolituntemattoman ihmisen kanssa, niin olisin pitänyt koko ehdotusta järjettömänä. Nyt se oli vain mitä luonnollisin seuraus siitä, että ollaan kontaktissa ja annetaan vuorovaikutuksen tapahtua omalla painollaan. Ei minua haittaa enää päästää sisäistä lässyttäjääni valloilleen, silloin kun siltä aidosti tuntuu ja se on tilanteeseen sovelias ilmaisukeino. Ilmaisuuni ei siis tässä tapauksessa ole tullut mitään lisää, vaan yksi tapa kommunikoida on vain vapautunut laajempaan käyttöön.

On turvallista ihan vain olla kontaktissa toisen ihmisen kanssa sanomatta mitään. Nähdä toinen ja tulla itse nähdyksi. Sillä pohjimmiltaan kai meistä jokainen kaipaa hyväksyntää ja sitä että joku aidosti kuuntelee. Improvisaatio on yksi nopeimmista tuntemistani teistä tämän tunteen saavuttamiseen kahden toisilleen tuntemattoman henkilön välille.

Olen myös tietoisesti päästänyt irti tarpeestani muuttaa omaa ilmaisuani pois toisen ilmaisun peilaamisesta. Silloin vuosia sitten, kun jotain kautta opin että vuorovaikutustilanteissa tapahtuva toisen ihmisen eleiden, asentojen yms. peilaaminen lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Silloin minä fiksuna nörttinä ihan tietoisesti opettelin olemaan peilaamatta toisia ihmisiä vuorovaikutustilanteissa. Impron myötä olen antanut itselleni taas luvan tähän ihmisille luontaiseen käyttäytymiseen, jonka olen ihan suotta ilmaisustani blokannut pois.

Tämä muutos on kaikkien kolmen jutun yhteisvaikutusta. Meisner-tekniikka herätti havaitsemaan ja reagoimaan aidosti. Naamioteatteri (osin myös liike- ja tanssi-improvisaatiokurssi) aktivoi sekä rentoutti fyysisen ilmaisun. Impro puolestaan vapautti mielen, kasvot ja koko ihmisen sekä lisäsi joustavuuden elementin kaikkeen tekemiseen.

Silläkin uhalla, että kuulostan aivopestyltä lahkolaiselta, niin suosittelen muillekin tutkimusmatkaa omaan ilmaisuunsa. En todellaakaan koe, että tämän muutoksen myötä minusta itsestäni olisi lähtenyt jotain pois, vaan olen saanut käyttööni uusia ja erilaisia työkaluja.

Kärjistäen: aiemmin yritin porata reiän seinään pelkällä katseella tai lyödä sen siihen nyrkillä, nyt minulla on myös pora käytössäni ja halutun lopputuloksen saavuttaminen on huomattavasti vaivattomampaa.

Aiempien reagointivaihtoehtojen rinnalle on ilmestynyt muita tapoja lähestyä samaa asiaa.  Kun tällaisen monipuolisen ja joustavasti käytettävissä olevan setin kanssa menee uuteen tilanteeseen, niin tilanteen ja sen kontrolloimattomuuden pelko helpottaa kummasti.

Tunnen kymmenen erilaista tapaa selvitä tässä vuorovaikutustilanteessa eteenpäin ja ainoa kysymys on:

Minkä niistä tänään valitsen?