Tämä teksti on jatkoa vuonna 2021 kirjoittamalleni pohdinnalle simulaationäyttelijänä toimimisesta terapia vuorovaikutussimulaatioissa. Minulla on ollut se suuri onni, että olen saanut olla mukana tässä toiminnassa jo vuodesta 2017 Työpajateatteri Taivaltajien kautta. Useimpina vuosina se on tarkoittanut kahta kurssia lukuvuotta kohti. Yksi syksyllä ja toinen keväällä. Tänä lukuvuonna tämä psykologien asiakas vuorovaikutusta käsittelevä kurssi oli tarjolla vain nyt keväällä.

Tämä on ollut todella hienoa sekä simulaationäyttelijän homman opettelun kannalta että ihan ihmisyyden monimuotoisuuden ymmärtämisen kannalta. Olen näiden useamman vuoden aikana saanut kokea ja kokeilla erilaisia hahmoja simuloiduissa terapiatilanteissa. Se on ollut ihan älyttömän mielenkiintoista ja kehittävää toimintaa itselleni monessa mielessä.

Hahmojen taustoitus

Kuten improvisaatiossa yleensäkin, niin näissäkään mitään ei ole käsikirjoitettu valmiiksi. Kun terapia-asiakkaana istun sinne terapiatilaan, jossa on kamerat ja mikrofonit, niin mulla ei ole tiedossa, miten se terapiasessio tulee sujumaan. En ole päättänyt olenko ”hankala” asiakas. Enkä ole ennakolta päättänyt, mitä tunteita hahmollani tilanteessa herää tai miten hahmoni reagoi erilaisiin asioihin. Kaikki tapahtuu reaaliaikaisesti.

Jaettuna tietona kaikilla on se, mitä tapauskuvauksessa kerrotaan. Sekä terapeutit ja muu ryhmä että simulaation näyttelijät tietävä, millaisesta tapauksesta on kyse. Sen lisäksi tilanteeseen saapuessani tiedän: hahmoni nimen, ammatin / koulun nimen, iän, ehkä muutaman perhefaktan, mutta siinäpä se suunnilleen on. Pariterapiatapauksissa tiedän näyttelijäparini hahmon nimen sekä mahdollisten fiktiivisten lastemme nimet sekä kummankin ammatit ja iät. Myös avioliiton tai suhteen kesto on tieto, joka joko löytyy tapauskuvauksesta tai sen olemme keskenämme sopineet.

Oikeastaan sen pidemmälle sitä ei ole suunniteltu. Ei ole sovittu mitään draamankaarta tai valmiita tapahtumia. Jos joku lähtee tilanteesta ovet paukkuen, niin jokin siinä vuorovaikutustilanteessa on johtanut siihen. Sellaisia asioita ei ole sovittu etukäteen. Toki jokainen simulaationäyttelijä tekee oman itse valintansa ja vastaa omasta prosessistaan. Eli puhun nyt vain itseni puolesta, mutta yhteisesti ei ole sovittu tapahtumia valmiiksi vaan on vain käyty läpi taustafaktat tilanteesta. Se tulee ihan yhtä suurena yllätyksenä parillekin, jos toinen häipyy tilanteen kuumetessa.

Tämän suunnittelemattomuuden mahdollistaa se, että kaikki ryhmässämme ovat kokeneita improvisoijia ja ovat jo useamman vuoden tehneet näitä terapiasimulaatioita. Kaikki mitä tapahtuu voi rakentua orgaanisesti vuorovaikutuksessa terapeuttiparin kanssa. Mulla on käsitys siitä, millainen hahmoni on ja siltä pohjalta reagoin siihen, mitä vuorovaikutuksessa tapahtuu. Vaikka sitä voi välillä olla vaikea uskoa, niin kaikki edellä mainittujen tietojen ohella ilmenevä tieto hahmoista tai heidän välisestään suhteesta on improvisoitua.

Etenkin pariterapiassa se tarkoittaa sitä, että minun pitää improvisoidessani koko ajan kuunnella tosi tarkasti sekä itseäni että pariani. Jos siellä mainitaan joku sukulainen tai joku yksityiskohta, niin minunkin on se syytä muistaa. Tämä on sitä improvisoijan (ammatti)osaamista: tarkka moniaistinen kuunteleminen. Aika usein kriisikohdat tai suhdetta hiertävät asiat löytyvät vasta siellä tilassa. Jompi kumpi sanoo tai tekee jotain, mihin toinen tarttuu. Se on sitä impron taikaa näissä tapauksissa.

Improvisoitua vuorovaikutusta

Tänä keväänä esimerkiksi tein tapausta, jossa oma hahmoni oli pettänyt puolisoaan ja siinä oli koko ajan sellainen tietty hankaus hahmojen välillä. Toinen syyttää ja oma hahmoni ottaa vastaan ja yrittää jotenkin pahoitella ja maan alle häpeästä. Sitten siinä tulee semmonen hetki, jolloin minulle improvisoijana tulee impulssi matkia toisen ääntä. Parini on tehnyt hyvin selkeän hahmon, jolla on hyvin vahvat mielipiteet kaikesta ja hän aiheesta närkästynyt omalle hahmolleni. Sivuutan sen impulssin pitkän aikaa, koska hahmollani on pyrkimys sovintoon ja sen liiton jatkumiseen. Jossain kohtaa syytöksiä alkaa kasaantua ja vuorovaikutus on vaan yksipuolisen syyttävää ja hahmon tunteet kuohahtaa. Siinä kohtaa hyödynnän sen impulssin ja matkin mahdollisimman ärsyttävästi toisen tapaa puhua sanoessani asiani.

Jolloin sitten parini reagoi siihen ja moittii minua itsensä matkimisesta. Muistuttaa minun tietävän, että hän ei pidä siitä, kun matkin häntä. Siinä tulee heti se fiilis kinastelevasta vanhasta pariskunnasta, jotka todellakin tietää, mikä toista eniten ärsyttää. Kuten sanoin, niin hahmoni tunteet kuohahtivat ja siksi toteutin sen impulssin, joka tilanteessa jo aiemmin herännyt. Kun toinen reagoi siihen, niin näyttelijäminäni pokka pettää. Mua rupeaa naurattamaan, minkä toki yritän naamioida sen itkuksi, koska nauru olisi hahmolle epäsopiva reaktio.

On hyvä muistaa, että vaikka hahmoni on kiihdyksissä, niin minä näyttelijänä hahmon takana en ole. Voin tarvittaessa tipahtaa takaisin itseeni. Eivätkä tunteet siinä mielessä vie minua, vaikka ne aitoja siinä kontekstissa ovatkin. Ne syntyvät orgaanisesti vuorovaikutuksessa, enkä näyttele sen kummemmin mitään tunnetta, mikä ei aidosti siinä fiktiossa herää. Mutta toisin päin voikin olla haastavampaa, jos hahmon takaa tulee joku oma reaktio, mikä ei ehkä olekaan niin sovelias. Kuten tuo pokan pettämisnauru, kun tajuan olleeni tahallani ärsyttävä ja nyt saan kuulla, oikeutetusti, siitä kunniani.

Sitten taas, jos hahmollani on voimakas tunne, kuten yhden toisen pariskunnan vahvaa syyllisyyttä tunteneella hahmollani oli, niin se ei vie näyttelijäminääni. Vaikka hahmoni oli kuohuksissa, koska tuntui, että hänen puolisonsa oli kohtuuton ja syytti häntä kaikesta, mihin hän reagoi rähjäämällä turhautuneena, niin minä itse en ollut kuohuksissa. Jos tilanne olisi keskeytetty, vaikka kesken jonkun vuodatukseni, niin fiktion takana oli ihan rauhallinen itseään ja tilannetta tarkkaileva näyttelijä- tai arkiminä. Se ei toimi niin päin, että hahmon tunteet jäisivät minuun.

Paitsi ihan poikkeustilanteissa. Matalaa statusilmaisua käyttävät ja kovin yksin jäävät hahmot saattavat jättää kehollisen tunnejäljen minuun. Tämä johtuu omasta historiasta. Se on aina riski, jos teen tosi matalastatuksisen hahmon, joka välttelee katsekontaktia ja on tosi ahdistunut. Siinä tunnistan, että mulla menee enemmän aikaa joskus purkaa se hahmo ahdistavine tunteineen kehostani, jos terapia ei ole tuonut, edes kevyttä, helpotusta hänen oloonsa. Tänä keväänä en oikeastaan tehnyt sellaisia hahmoja, joten tätä haastetta ei ollut.

Pariterapiaa

Tänä vuonna tein ainoastaan paritapauksia, kun aikaisemmin olen myös tehnyt yksilötapauksia, jossa olen siis itse ainoa asiakas terapiassa. Oli ihan kiva kokeilla välillä näinkin, että siinä on aina joku muu mukana. Ei tarvitse näyttelijänä kantaa koko sessiota, vaan voi välillä olla hiljaa ja kuunnella, kun toinen hahmo kuvaa yhteistä todellisuutta. Jaettu rakennusvastuu on mielestäni hieno asia ja siksi tykkään tehdä paritapauksia. Sitten sieltä saa toisen kertomasta ja hänen hahmoltaan ilmaiseksi materiaalia.

Ehkä ainoa itselleni suosittelemani kehitysehdotus liittyi viimeiseen pariterapiatapaukseen, jossa esitin teini-ikäistä tytärtä, jonka isä oli pari päivää aiemmin menehtynyt auto-onnettomuudessa. Siinä tein hahmon, joka vältteli kaikenlaista kontaktia. Se on ihan uskottava teinihahmo, ei siinä mitään, mutta näyttelijälle se on aika informaatioköyhä tila, jos poistaa katseen kokonaan pelistä. Jos kääntyy itseensä, niin ei saakaan ilmaiseksi tunteita tai muuta materiaalia niin helposti pariltaan tai jostain, mitä terapeutit ilmaisevat.

Vaikka viimeinen teinihahmoni oli pää painuksissa ja vältteli katsekontaktia sekä terapeutteihin että äitiinsä, niin kyllä hän kuitenkin kuuli koko ajan. Poimin kyllä materiaalia myös pariltani, joka otti sitten taas omaan kerrontaansa sen sulkeutuneisuuteni. Minä poimin häneltä sen itkun ja mainitun muun tunneilmaisun, mitä hän kertoi kotona tapahtuneen. Kyllä siinä siitä huolimatta tapahtui puolin ja toisin toisista vaikutteiden ottamista. Sanoisin kuitenkin itselleni, että kannattaa pyrkiä kohti uteliaisuutta hahmoissa. Pieni haku kohti katsekontaktia, vaikkei sitä koko ajan ylläpitäisikään.

Hahmo saa olla sulkeutunut ja omien tunteidensa vietävänä tai niiden vanki, mutta näyttelijänä mun pitäis pyrkiä silti etsimään kontaktinhetkiä ja jotain yleistä vetovoimaa eli syytä, miksi minä olen tässä tämän toisen ihmisen kanssa.

Joissain tapauksissa se on vaikeaa. Eka tapaus oli se pettämisjuttu ja tämä viimeinen oli tilanne, missä puoliso ja isä on pari päivää aiemmin menehtynyt. Siinä voi olla sellaisia ylitsepääsemättömiä juttuja, joiden vuoksi joku hahmo sulkeutuu täysin itseensä. Mäkin ajattelen sen niin, että sillä omalla teinihahmollani oli haasteita käsittää vielä koko asiaa ja, toisaalta, myös vaikeuksia kohdata äitinsä suru. Siinä oli syitä, miksi se nuori oli niin välttelevä. Jossain mielessä siinä hetkessä ei ollut tilaa hänen tunteilleen ja näkyväksi tulemiselleen surussaan.

Hyvä kuitenkin muistaa, että nämä terapiasimulaatiot ovat ensitapaamisen simulaatioita. Tuossa viimeisessäkin oli kyse ensimmäisestä kriisiterapiatapaamisesta, joten se, miten tilanne kehittyis on sitten eri asia. Ihan samoin, kuin oikeastikin terapiassa, niin ei siellä välttämättä eka kerralla kaikki padot aukea ja ongelmat ratkea. Ne ovat prosesseja. Joskus prosessi alkaa siitä, että asiakas sanoo muutaman sanan, välttelee katsekontaktia ja reagoi hyvin minimaalisesti. Se on ihan mahdollinen aloituspiste.

Tämä on ollut hirveän kiinnostavaa työtä, jota on ollut ilo tehdä monta vuotta. Ymmärrän, miten onnellisessa asemassa olen ollut, kun olen saanut tällaista tehdä. Ylipäätään se, että tällaista koulutusta tarjotaan opiskelijoille on erittäin hieno asia. Kyllä mä niiden terapiasessioiden purkukeskustelujen pohjalta uskallan väittää, että tästä on ollut paljon hyötyä opiskelijoille. Kun pääset sekä näkemään, kun pitää sessioita että itse käytännössä kokeilemaan sitä, mitä olet jo oppinut vuorovaikutuksessa, niin ei hän sellaista kokemuksellisuutta muutoin saa. Kun siihen vielä yhdistyy se ryhmäreflektio ja -palaute, niin kyllähän se poistaa sitä painetta sitten myöhemmin aloittaa asiakastyö.

Näyttelijäntyölliset haasteet

Se, kun tietää, että nämä opiskelijat tulevaisuudessa tekevät tätä työkseen, ohjaa myös mua näyttelijänä pyrkimään haastamaan heitä vuorovaikutustilanteessa. Ei ole mitään järkeä tarjota tosi helppoa, yhdellä kerralla ratkaistavaa, ongelmaa. Vaan luon aina kompleksisempia, aidoista lähteistä sekä ajatuksista koottuja hahmoja, jotka tarvitsevat apua. Tarpeet vaihtelevat, mutta jokaisella on syvempi ydin, enkä tee (enää) karikatyyrihahmoja näitä simulaatioita varten.

Ihan joskus alussa, muutamia vuosia sitten, tein yhden sellaisen hahmon, joka meni vähän överiksi. Sen muistan edelleen. Se oli myös nuori hahmo, jolla oli ahdistusta, mutta josta tuli hieman yliampuva. Yritin tehdä statusilmaisultaan korkean hahmon, joka pelkäsi vähän kaikkea. Se on sellainen yhdistelmä, korkea statusilmaisu ja pelko, että se luo helposti epätoden tuntuisia hahmoja. Se on niin vieras kombinaatio, että se on vaikea tehdä uskottavasti. Ollaan totuttu siihen, että pelko ilmenee yleensä matalan statusilmaisun kautta. Enkä siihen aikaan vielä osannut purkaa sitä pyrkimystäni niin, että siitä hahmosta ei olisi tullut karikatyyria, vaan aito ihminen. Korkea statusilmaisu oli ongelma, koska jumiuduin siihen. Hahmossa ei ollut joustavuutta ja se pelko tuotti aika jännää sisältöäkin siihen improvisaatioon. Aika vahvan vainoharhainen hänestä sitten lopulta tuli.

Summauksena sanottakoon se, että kyllä tässä saa ihan ylpeä itsestään olla. Kyllä näiden vuosien varrella on kehitystä tapahtunut. Hahmoistani on tullut aidompia ja reagoivampia. Otan paremmin huomioon parini ja pystyn seuraamaan tilanteen kehittymistä myös silloin, kun en katso pariani koko ajan. Kuuntelun taso syventynyt ja kyky poimia yksityiskohtia sekä impulsseja hetkessä on kehittynyt. Nappaan helpommin paljon pienemmistä vinkeistä kiinni. Äänensävyt ja sanavalinnat tarjoavat eri tavalla tarttumapintaa nykyään, kun ei ole niin keskittynyt siihen omaan improamiseensa, koska kokemuksen myötä on vapautunut kaistaa aistia tarkemmin ympäristöään myös silloin, kun itse tuottaa materiaalia.

Improvisaationäytteleminen lavalla tai sitten tällaisessa simuloidussa vuorovaikutustilanteessa on kuitenkin suurimmalta osin kuuntelua. On tärkeää kuunnella itseään rehellisesti. Mitä tämä tilanne / nuo sanat aiheuttavat hahmossa ja hyödyntää sitä aitoa tunnetta. On myös tärkeää kuunnella pariaan sekä terapeuttiparia tarkkaavaisesti, jotta ei tarvitse itse keksiä niin paljon. Materiaalia on helppo löytää, kun vaan itsensä vaikuttua siitä, mitä on jo tilanteessa. Mitä enemmän itse improvisoi ja elää ihan tavallista elämää, sitä enemmän käyttökelpoista materiaalia on valmiina myös omassa mielessä. Kaikki, mitä itse olen kokenut tai todistanut ja nähnyt on materiaalia, jota voin hyödyntää fiktioissa.

Kiitos. On ollut suuri kunnia taas yhden kevään olla mukana tässä toiminnassa.