Tämän kevään viimeinen draamakasvatuksen aineopintojakso on nyt takana. Kiitokset ihanille Helsingin ryhmäläisille, oli huippua päästä tutustumaan viimein myös teihinkin  ♡ Nyt ei tosiaankaan ollut säästetty, ainakaan sisällöltään, keveintä kurssia viimeiseksi.  Augusto Boalin kehittämä foorumiteatteri on aika raskasta sekä tekijän että yleisön näkökulmasta Se on kuitenkin hyvällä tavalla raskasta. Tekijänä aihe on usein tosi raskas, vaatii selkeää etäännyttämistä. Yleisönä ollessa ei ole silleen turvassa, koska kyseessä on osallistava teatterin muoto eli yleisöllä on aktiivinen rooli näytelmän sorretun tilanteen muokkaamisessa. Jos kukaan ei tule lavalle, niin näytelmä etenee niin kuin se on käsikirjoitettu ja sorto jatkuu. Sinänsä vaikka ei itse lavalle menisikään, on eri vaihtoehtojen pohtiminen ja muutosten näkeminen  todella avartavaa.

Parhaimmillaan foorumiteatterin kautta voidaan tehdä näkymätön sorto näkyväksi ja sitä kautta mahdollistetaan muutosta. Eihän sellaista mitä ei tietoisesti tiedä tai edes näe voi muuttaa. Tämä on karua ymmärtää siinä mielessä, että se näyttää tosi selkeästi sen miten vaikeaa muutos on. Mikäli yksilö tahtoo muuttaa omaa tilannettaan on hänen ensin muutettava jotain omassa käytöksessään. Toisia ihmisiä ei voi muuttaa toisenlaisiksi, jos ei ensin muuta jotain itsessään. Se alleviivautuu foorumiteatterissa, koska yleisö voi muuttaa vain sorretun käytöstä ja repliikkejä. Sorretun käytöksen muutos voi vaikuttaa sortajaan hitaasti tai nopeasti, tai sitten ei ollenkaan. Olkoon miten turhauttavaa tahansa fiktion areenalla, niin fakta on, että jokainen ihminen voi suoraan vaikuttaa vain itseensä ja välillisesti pyrkiä vaikuttamaan omien tekojensa sekä valintojensa kautta toisiin ihmisiin. Suoraa keinoa muuttaa toisia ihmisiä ei ole.

Aiheet olivat tällä kurssilla vaikeita, sillä foorumiteatteria varten laaditut lyhyet näytelmämme käsittelivät mm. koulu- ja työpaikkakiusaamista. Se on turhauttavaa tajuta, että ei kaikkiin tilanteisiin pysty löytämään ratkaisua. Sorrettu voi yrittää erilaisia asioita, eikä mikään silti muutu. Ehkä se mikä itselle vielä selkeämmin valkeni oli joustavuuden merkitys. Puhuttiin paljon korkeasta ja matalasta statuksesta, mutta ei oikeastaan negatiivisesta ja positiivisesta matalasta tai korkeasta statuksesta. Moni ylästatuksinen yritys muuttaa tilanne oli jollain tapaa tyrmäävä tai negatiivinen ja siinä mielessä oikeastaan tuhoon tuomittu jollei henkilö ole valmis todenteolla tappelemaan. Sen huomasi näissä fiktiivisissä tarinoissa tosi selkeästi, että sellainen yritys, jossa pomo tai se koulukiusaaja altistuu riskille menettää kasvonsa muiden edessä, johtivat nopeasti vastahyökkäykseen ja jopa sorron pahenemiseen. Ylipäätään matalamman statuksen strategiat tuottivat jonkun verran positiivista, mutta ei välttämättä täysin muiden vuorovaikutusta hyväksyvää ilmaisua. Kyllä matalankin statuksen kautta voi tyrmätä ja näin tilanne ei pääse tasoittumaan, vaan keinulauta pysyy ääriasennossa.

Oman ryhmäni tarina käsitteli koulukiusaamista somen aikakaudella ja se oli tosi haastava aihe. Käsikirjoitusta laatiessa ja harjoitusvaiheessa näytelmämme aiheutti sellaista tunnistavaa naurua: ”Ei helvetti me ollaan kauheita ihmisiä, kun me tehdään tällaista. Tämähän on aivan kuvottavaa käytöstä.” Siinä prosessin alkuvaiheessa tajusi, että nyt käsitellään tosi aitoa ja kipeää aihetta. On okei olla kuvottunut hahmon toiminnasta ja koko tilanteesta. Ihmisenä saan tuntea voimakkaita tunteita tähän asiaan. Hahmossa ollessa kuitenkin on hyväksyttävä hahmon todellisuus ja fiktion maailma. Tarkoitus on tehdä se rujo ja kauhea ilmiö näkyväksi yleisölle, eikä se onnistu esiintyessä hahmon puolesta jatkuvasti anteeksi pyytelemällä. Jos olen koulukiusaaja, niin olen sitten 100%:sesti koulukiusaaja, joka ei näe toiminnassaan lähtökohtaisesti mitään väärää. Hahmon tehtävä ei ole moralisoida itse itseään.

Se mikä omasta näytelmästämme nousi huolestuttavana huomiona itselleni oli se turtuminen fiktion julmuuteen. Koulukiusaamistarinamme oli realistinen ja sellaista valitettavasti oikeasti tapahtuu, niin kamalaa kuin se onkin ajatella. Jouduimme jopa hieman keventämään tarinan kiusaamisen astetta, koska se oli tilanteena harjoitusversion nähneestä ohjaajasta liian toivoton. Eli tarinan sorrettu ei voisi enää nousta tilanteessa sortajiaan vastaan ja siinä hän oli oikeassa. Sitä mieltä olin itsekin ollut suunnittelumme alussa. Useampi harjoituskerta, toiminnan koreografian treenaus sekä oman hahmon todellisuuteen uppoutuminen olivat siinä kohtaa vain vaimentaneet ne ajatukset. Fiktion julmuus ei tavoittanut enää ihmistä hahmon takana, vaan jäi fiktioon. Etäännyttäminen suojelee selkeästi myös näyttelijää itseään. Nyt oltiin niin kaukana siitä mitä itse olen ja miten toimisin, että roolia ei olisi edes voinut kasata omakohtaisista kokemuksista. Se oli siis hyvin selkeästi erillinen rakennettu kuori, jonka synkkä sisin koostui toisen käden tiedosta, fiktiosta ja stereotypioista. Tätä tuki myös ihan selkeiden roolimerkkien käyttö näytelmän aikana.

Potentiaali pahuuteen tai ainakin silmien ummistamiseen sorrolta kuitenkin on jokaisessa olemassa. Kun sanoin tämän olevan hyvällä tavalla raskas jakso, niin tarkoitin sitä. Pää on täynnä ajatuksia, jotka ovat tavattoman painavia ja tärkeitä. Olisi kevyempää sulkea silmät asioilta, mutta on tärkeää ettei tee niin.