Mukavuusalue ja muutos

Se missä oman mukavuusalueen rajat eri asioiden suhteen kulkevat vaihtelee elämän aikana. Nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa koetut tyrmäykset tai sellaisiksi tulkitut kokemukset pääsivät kaventamaan omaa ilmaisullista mukavuusaluettani niin paljon, että jossain kohtaa puhuminenkin oli muodostui vaikeaksi. Pelkäsin käytännössä kaikkea vuorovaikutusta ja stressitasoni humahti pilviin heti, kun piti avata suu sanoakseen jotain. Ihan jo kaupan kassalla sanottu moi oli monena päivänä aivan liikaa vaadittu. Ei se enää ole niin, mutta se on vaatinut ihan tietoisia askeleita oman mukavuusalueen laajentamiseksi. Siksi en sinänsä stressaa sitä, jos välillä jäädyn niin pahasti, etten saa sanottua edes omaa nimeäni tai alan takellella kesken lauseen. Sellaista tapahtuu. Enkä soimaa itseäni loputtomasti, jos minulle on hankala välillä aloittaa improkohtaus nopeilla sanallisilla määrittelyillä. Se vaatii vain opettelua.

Olen sitä mieltä, että itseään ja toimintatapojaan voi muuttaa, jos siihen on syy ja riittävän suuri tahto. Voi ylittää normaalisti pelottavia kynnyksiä, jos oikeasti haluaa. Ei se silti hyvältä välttämättä tunnu, mutta sen pystyy yksin tai toisten avulla tekemään. Usein vaan ei välttämättä ole mitään pakottavaa syytä muuttaa mitään, joten on helppo jäädä paikoilleen. Muutos vaatii aina aktiivista toimintaa ja jäämällä paikoilleen saa olla sellainen kuin juuri nyt on. Paitsi, ettei sekään takaa, ettei muutosta tapahdu. Se muutos vaan tapahtuu salakavalasti ja joskus väärään suuntaan. Passiivisuuden valitsemalla usein pelot pääsevät kasvamaan ja hetken päästä kynnys toisen suuntaiseen muutokseen on taas hitusen korkeammalla. Lopulta se on niin korkealla, ettei sitä enää edes pysty erottamaan. Silloin muutokseen vaadittava tahto ja voimavarat voivat olla niin suuret, ettei niitä itsestä välttämättä löydy. Eikä siinä ole mitään pahaa. Ei kaikkia esteitä ole pakko ylittää yksin, mutta jotkut ovat sellaisia, että kukaan muu kuin ei voi auttaa ratkaisevia askeleita ottamaan.

Itselläni oli pitkään sellainen vaihe, että siirsin asioita aina eteenpäin. En uskaltanut edes aloittaa, vaan olin tyrmännyt itse itseni jo ennen kuin mitään ehti tapahtua. Kunnes eräänä päivänä päätin, että ei elämä voi kulua pelkkään jossitteluun. Jos en tee niitä asioita, mitä oikeasti haluan tehdä nyt, niin milloin sitten? Milloin se huominen jolloin niitä asioita uskaltaa tehdä tulee, koska ei tämä pelko tästä ainakaan tunnu vähenevän..? Itse suhtauduin, ja suhtaudun edelleen muutokseen, tosi praktisesti ja valitsin pieniä askeleita oikeaan suuntaan. Koska tajusin olevani vuorovaikutuksen suhteen lukossa niin menin esiintymisvarmuuskursseille ja harjoittelin ihan perusesiintymistaitoja. En tosiaankaan olis kyennyt kylmiltään millekään improkurssille menemään. Ihan jo jännitys olis lamannut niin pahasti, että en taatusti olisi uskaltanut kokeilla mitään.

Ennen kuin uskalsin mennä draamakasvatuksen perusopintojen tanssi- ja liikeimprovisaatio -kurssille treenasin pari kuukautta kuutena päivänä viikossa parantaakseni kestävyyskuntoani ja liikkuvuuttani. Tein sen, koska minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä tuo kurssi tulisi sisältämään, koska se oli ajatuksenakin niin vieras. Halusin vain olla varma, että sisältäisi se mitä tahansa, niin pystyisin siitä ihan fyysisellä tasolla suoriutumaan. Eli voi tehdä pienemmän kynnyksen asioita, joilla madaltaa kynnystä sen asian tekemiseen, mikä oikeasti pelottaa. Eihän se kurssi lopulta mitään huippukuntoa vaatinut, mutta oman itsevarmuuteni takia se ennakoiva kuntokuuri oli todella hyvä asia. Saattoi luottaa omaan kroppaansa ja samallahan siinä tuli vahingossa löydettyä mm. joogan kautta myös yhteys omaan kehoonsa eri tavalla.

 

Minulla on ollut elämässä useita tällaisia muutoksen hetkiä. En ehkä itse niitä ole aina noteerannut ja monta mahdollisuutta olen jättänyt käyttämättä. Kuitenkin monta kertaa olen valinnut mennä kohti vaaraa. Mennä kohti sitä, mitä oikeasti haluan, mutta joka pelottaa ihan hemmetisti. Yleensä se kannattaa, joskus ei, mutta niistäkin epäonnistumiseen johtaneista kokemuksista olen oppinut paljon. Lopulta sillä ei ole väliä onnistunko vai epäonnistunko pyrkimyksissäni. Tärkeintä on, että tein ne asiat, koska meni syteen tai saveen, niin eipähän tarvitse jossitella.

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑