Kyseessä on monella tapaa hyvin mielenkiintoinen kirja, jonka lukemista ei voi muuta kuin suositella. Tämä ei ole ensimmäinen kontaktini Keith Johnstonen työhön improvisaation parissa, vaan opintoja varten olin hänen työtään jo sivunnut. Myönnän nyt heti ensi alkuun, että luin tätä kirjaa enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti. Niinpä tässä kohtaa alkavat alussa esitellyt asiat jo sekoittua pahasti muiden lukemieni kirjojen materiaaliin. Lopun naamioteatteria käsittelevä osuus onkin nyt se, joka tästä minulle jäi vahvimmin mieleen.

Näin opettamisen ja elämisen kannalta pidän kuitenkin kirjan alkupuolella nostettuja asioita erittäin tärkeinä. Se mikä minua eniten jäi pohdituttamaan oli Johnstonen esittelemä psykoottisen tytön kohtaaminen (s. 15). Nimittäin siinä herää hyvin konkreettisella tavalla ajattelemaan, miten monella eri tavalla sitä lopulta voikaan blokata muita ihmisiä ja heidän tapaansa toimia tai ajatella. Puolihuolimaton kommentti voikin yllättäen olla merkityksellisempi vastaanottajalle, kuin sanoja pystyy edes ymmärtämään. Miten helppo onkaan tuputtaa toisille omaa tapaansa ajatella ja nähdä asiat ainoana oikeana vaihtoehtona. Siinä samalla sitten tuleekin jyränneeksi toisen näkökulman alleen. Kuten Johnstone sanoo (s. 94) tyrmääminen on aggressivisuuden ilmentymä.

Kirjassa käsitellään hyvin erilaisia statukseen liittyviä asioita, jotka sekä kirjallisuuden että omien kokemusten kautta koen hyvin tärkeiksi. Näitä tulee mietittyä ihan arjenkin vuorovaikutuksessa ja huomaan kyllä, että jatkuvasti Johnstonen esittelemän keinulautaperiaatteen toiminnassa. Välillä tulee vähän pelailtua tällä tasapainolla. Työyhteisössä sen selvimmin huomaa, miten vaikeaa joidenkin on alentaa statusilmaisuaan yhtään. Näiden jatkuvalla ylästatuksella kulkevien kanssa rakentava keskustelu on yleensä aivan äärettömän haastavaa, jos siis itse ei ole automaattisesti valmis luovuttamaan omasta näkökulmastaan.

Se kuitenkin minkä mainitsin kirjasta jääneen päällimmäisenä mieleen on naamioteatteriosuus kirjan lopussa. Täytyy sanoa, että ajoittain kyllä harkitsin kirjan heittämistä syrjään tätä osuutta lukiessani. Minulla on valitettava taipumus tuntea lukemani myös kehollisesti. Niinpä kun ruvetaan puhumaan naamion kanssa tapahtuvasta transsista ja ihmisten puremisesta, minun on laskettava kirja hetkeksi. Hampaat tuntuvat nimittäin saman tien omalla iholla.

Tekstissä puhutaan transsista ja verrataan sitä hypnoosiin, mutta hyvin kuitenkin nostetaan esiin se, ettei ihminen kuitenkaan muutu zombiksi naamio päässään. Kuvatut puremiset yms. ovat joko osa esitystä (sovittu vapaaehtoinen yleisössä) tai sitten seurausta huonosta ohjaamisesta. Opettajalla on vastuu naamioteatterin parissa tapahtuvan työskentelyn rajojen asettamisesta ja tilanteen turvallisuudesta huolehtimisesta.

Yleisesti ottaen sanoisin, että varsinkin impron tai oikeastaan minkä tahansa aineen opettajille tai opettamista harkitseville tämä kirja voi olla avartava kokemus.

P.S Statuksista ja vallankäyttöön liittyvistä vuorovaikutuksen teemoista kiinnostuneille voin suositella myös Simo Routarinteen kirjan Valta ja vuorovaikutus (2008) lukemista. Siinä on mielestäni hyvin selkeään muotoon kiteytetty statuksiin ja vuorovaikutukseen liittyviä teemoja. Ei liity suoraan improon tai teatteriin, joten siksi en tätä teosta ole lukulistallani maininnut, mutta muutoin voin kyllä suositella. Ainakin itse koin kirjan todella hyödylliseksi sekä teatterin että ihan elämänkin kannalta.