Valojen tuolla puolen (Duonpuoleinen)

Viime viikolla tuli pitkästä taas vähän myös kokeiltua esiintymistä impron parissa. En ihan hirveästi sitä tee, mikä ei johdu siitä ettenkö pitäisi myös esiintymisestä. Aktiivisesti en vaan ole nyt suunnannut sille puolelle, mutta ne mahdollisuudet mitä on ollut tarjolla olen käyttänyt. Esiintyminen on kuitenkin oma kokemusmaailmansa verrattuna oman ryhmän edessä demoilemiseen. Se on siinä mielessä tosi ihanaa, että se tuo automaattisesti tiettyä hyvää jännitettä tekemiseen. Niin sen ainakin itse koen ja mielestäni on tosi jees improta yleisön edessä. Vaikka yleisön toki aistii ja sieltä puolenkin ottaa joko tietoisesti tai tiedostamattaan energiaa ja impulsseja vastaan. Se on toisaalta tosi hienoa tajuta myös, että vaikka tietää yleisön olevan siinä, niin kun fokus on täydellisesti omassa tekemisessä ei se tieto ole painostava. Se on hieno juttu, koska ollaan tavallaan saman tarinan äärellä. Ei kukaan tiedä, mitä tässä vielä tulee tapahtumaan.

Maalikuussa oli vuorossa kolmas Osuuskunta Kujeen järjestämistä Duonpuoleinen -esityssarjan illoista, jossa itse kaverin kanssa kokeilin duona esiintymisä. Siinä yhteydessä pidettiin myös Improkampuksen III-kurssin päättäjäisesitys. Aloitetaan tuosta duosta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tätä esitysmuotoa, vaan alkuvuodesta esiinnyin toisen improkurssitutun kanssa samassa paikassa. Nyt tällä kertaa pari oli vaihtunut ja olimme vähän paremmin valmistautuneita eli oli hyvissä ajoissa tiedossa, että tulisimme tuona iltana lavalle nousemaan. Sen sijaan se ei ollut tiedossa, että samana iltana olisi myös III-kurssin päättäjäisesitys, sillä se selvisi vasta myöhemmin. Emme hirveästi esitystämme etukäteen miettineet. Oli meillä yleinen teema duollemme päätettynä ja sitten ajatus siitä, että tehdään joku kohtaus. Ei ollut mitään sen kummempaa tekniikkaa käytössä, vaan yleisöltä pyydettiin muutama inspiraatiosana ja sitten vaan lähdettiin selvittämään, mitä tapahtuu.

Minulla ei ole ihan tarkkaa käsitystä kauanko tekemämme kohtaus kesti, mutta sen aikana käytiin kyllä aika jännä pieni mielikuvitusmatka. Se ehkä minkä improajana itse tunnistin oli tietyn sisäisen ohjaajaäänen herääminen. Sorruin nimittäin aika vastuuttomasti häröilemään kohtaukseen ja tajusin, että nyt alkaa suuri osa repliikeistäni olla kysymyksiä. Siinä tuli lyhyt välähdys ja korvissa kaikui tutulla äänellä huomio ”Vastaa välillä omiin kysymyksiisi. Älä pakota toista määrittelemään kaikkea.”. Siinä en ehkä ihan täysin onnistunut, koska lopulta se kyseleminen ja epätietoisuus vähän jopa sopi siihen hahmoon. Tunnistin kuitenkin, että olen valinnut aika raskaan strategian ja olin valmis siihen, että kantaisin myös määrittelyvastuuta. Kyselyni oli tyypiltään sellaista uteliasta pohdintaa, että toinen salaa minulta jotain, mitä hän tietää ja se sitten konkretisoitui, kun hän poimi miimisen päiväkirjan käsiinsä.

Sieltä kyselemiseni kautta löytyi yllättäen käänne siihen tarinaan. Siihen saakka olimme vaan keskustelleet kirsikan kukista ja vihjailleet eri teemojen ympärillä. Siinä sitten, kun kysyin, mikä paikka tuo on, että eihän me tuolla olla koskaan käyty. Toinen määritteli paikan Amerikaksi ja ehdotti ehkä vähän epäsuorasti, että voisimme mennä sinne (joskus?). Siinä oli sellainen hetki, missä pysäytin itseni, kun tajusin että olin alkamassa puhumaan asiasta tekemisen sijaan. ”Tuumasta toimeen” oli ohje, joka kajahti aika kovaa ja kirkkaasti mielessäni. Totesin sitten, että mennään sinne Amerikkaan ja sitten päästiin tekemään, eikä jääty vain keskustelemaan tekemisestä. Nämä on tärkeitä hetkiä tunnistaa, koska siinä tietoinen mieli on käytössä ilman, että fokus tippuu. Olin ihan täysin siinä hetkessä läsnä, mutta pystyin tekemään pienen harkinnan ja sen myötä tietoisen valinnan. ”Näytä, älä kerro.” Eli minulla ei ollut missään kohtaa kiire, vaan toimin aktiivisen rauhallisesta tilasta käsin. Siinä mielentilassa improaminen on tosi vaivatonta.

Se oli tosi miellyttävä kokemus. Toinen pieni juttu siinä yleisön edessä tehtiin Improkampuksen kurssiporukalla. Siinä oli sitten ihan ennalta määritellyt ja kokeillut tekniikat käytössä. Esittelyt tehtiin olen puu -harjoitteen idealla eli jokainen tuli nimensä kuultuaan mukaan yhteiseen kuvaan. Itsellänihän toki logiikka oli taas vähän mahdollisuuksien ympyrän toiselle puolen kuin muilla. Siellä tuli lähtökohdaksi Madonna ja kuvaan tuli myös lapsi, joten oma tarjoukseni ei mennyt ihan siis poptähti kategoriaan, mitä moni käytti. Kyllä se teema mihin oma ajatteluni vei ja minkä mukaisesti itse kuvaan asetuin tuli siellä myös muiden tarjouksissa esille eli en ollut ainoa. Se oli aika kiintoisa yhdistelmä. Sen jälkeen porukka jaettiin fiilispohjalta kahtia. Idea oli että puolet tekee tekniikan, jossa jokainen kahden hengen kohtaus alkaa aina samalla repliikillä ja puolet rivimuotoisen tekniikan, jossa esitetään saman ammattin edustajia.

Jos olisin ollut fiksu ja valinnut kahdesta sen, joka on minulle helpompi, niin olisin ollut mukana ekassa tekniikassa. Tunnistin kyllä kurssilla, että se oli minulle helpompi tekniikka ja toisaalta siinä olisi tarvinnut olla vähemmän aikaa lavalla. Sen sijaan, koska halusin haastaa itseni, niin valitsin sen jälkimmäisen tekniikan. Tein sen osin siksi, että kun harjoittelimme sitä ennen esitystä olleella kurssikerralla olin itse ajanut itseni siinä nurkkaan ja fokukseni oli roolissa ollessa tippunut ihan täydellisesti. Toisaalta koen sen myös tärkeäksi, että ei tee aina vaan niitä juttuja, mitkä tuntuvat jo nyt helpolta. Ei valitse sitä helpompaa polkua, vaan kokeilee rohkeasti sitä, mikä tuntuu vaikeammalta. Siellä missä epävarmuus jatkuvaa, on tilaa kehittyä. Haluan ymmärtää miksi se tuntuu vaikealta ja siinä yleisön läsnäolo voi auttaa, koska se tuo tilanteeseen jännitteen, jota harjoitellessa ei välttämättä ole.

Yleisöltä siis pyydettiin ammattiehdotuksia, jotka sitten hyödynnettiin esityksessä. Esitys alkaa siitä, että kaikki ovat rivissä ja katsovat alaspäin. Sitten kun ohjaaja käskee nostaa katseen, niin oma sen ensimmäisen ammatin mukainen hahmo pitäisi olla valmis. Sitten jokainen vuorollaan ottaa puheenvuoron astumalla rivistä askeleen eteenpäin. Vuoron saa aina varastaa sopivassa kohtaa. Ensimmäinen ehdotus ammatiksi oli konduktööri. Oma hahmoni oli kyllä niin elämäänsä kyllästynyt, että oikein itseäkin väsytti. Ohjaaja sitten sopivassa kohtaa ilmoitti, että nyt vaihdetaan ammattia ja silloin koko ryhmä pysähtyi hetkeksi luomaan uuden hahmon, jossa säilyy jotain edellisestä hahmosta ja sitten taas jatkettiin. Toinen ammatti oli nuoriso-ohjaaja ja se sama väsynyt olemus sopi siihenkin tosi hyvin.

Sen sijaan kolmas ja viimeinen ammatti oli tubettaja. Se hahmo oli itselleni hyvä esimerkki siitä, miten helposti voi luoda hahmon, joka on omastakin mielestä tosi vastenmielinen ja tyly. Eikä edes millään kiinnostavalla tavalla, vaan stereotyyppisesti ja avoimen vmäisesti. Jos jotain, niin tuon hahmon ehkä olisi voinut jättää tekemättä. Siinä hetkessä yökötin vähän jopa itseäni. Se oli hahmo, josta puuttui sisältö ja aitous. Eikä siinä ole mitään pahaa, että tuommonen kangastus oikeasta henkilöhahmosta siinä hetkessä ilman suunnittelua syntyi. Se on yksi mahdollinen tulkinta siitä saadusta ehdotuksesta. Ei kaikki voi aina inspiroida yhtä paljon. Joskus on vaan pakko astua eteen ja avata suunsa toivoen sieltä tulevan jotain. Se riittää siinä hetkessä. Jatkossa voi taas tehdä uusia valintoja.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑