Teatteritiistai – Valokeilassa Jouni Innilä (Jyväskylän Kaupunginteatteri)

Jyväskylän Kaupunginteatterin järjestämässä Teatteritiistaissa oli tällä viikolla vuorossa taitelijatapaaminen. Valokeilaan asettui tällä kertaa, eläkkeelle tämän esityskauden jälkeen siirtyvä, teatterin pitkäaikainen näyttelijä Jouni Innilä. Oli kiehtovaa kuulla miten pitkä ura teatterin parissa on saanut alkunsa ja toisaalta mitä kaikkea niihin vuosiin on mahtunut. Se, mikä näkyy yleisölle on vaan pieni osa siitä työstä mitä teatterin tekemiseen kuuluu. Välillä sitä ei tule edes ajatelleeksi miten iso porukka esitystä on valmistelemassa ja toisaalta miten paljon treeniä siihen on vaadittu, että lopputulos on niin huikea. Eri esityksistä koostettujen kuvien ja Jounin kerronnan kautta muodostui värikäs ja elävä kokonaiskuva yhden teatterintekijän matkasta yli vaihtuvien vuosikymmenten.

Omakohtaisesti voin sanoa, että olen nauttinut suuresti saadessani seurata Jouni Innilän roolihahmojen elämää lavalla. Sykähdyttävimpiä minulle olivatkin ne tarinat, mitkä liittyivät esityksiin, jotka olen päässyt näkemään. Esimerkiksi Katoava maa on sellainen, jonka muistan todella kirkkaasti ja pystyn sieltä palauttamaan mieleen useita tosi vaikuttavia hetkiä. Se on yksi niistä esityksistä, joissa todella ihailin Jounin luontevaa läsnäoloa lavalla ja sitä aitoutta mikä hänen roolihahmossaan oli nähtävissä. Se on lämmin ja sydäntäsärkevän ihana muisto todella vaikuttavasta teatteriesityksestä. Siksi oli kiinnostavaa kuulla, että se tunne mikä katsomoon välittyi, on se mikä fiilis myös näyttelijällä itselläänkin on siitä roolista. Se, että rooliin on helppo asettua ja oleminen lavalla tuntuu vaivattomalta näkyy myös katsojalle. Paradoksaalisestihan parasta näyttelemistä usein on se, missä näyttelemistä ei ole. On teksti ja roolihenkilö, mutta niissä puitteissa ei ole näyttelemistä, vaan olemista, elämistä ja reagointia.

Samoin oli kiinnostava kuulla Kauas pilvet karkaavat näytelmän kokonaiskuvan rakentumisesta. Yhdellä näyttelijällä voi olla esityksessä monia rooleja ja ne voivat olla kaikki tosi pieniä, mutta jokainen niistä on tarpeellinen ja merkityksellinen sen kokonaisuuden kannalta. Sinänsä en ehkä pystyisi nimeämään kaikkia niitä hahmoja, mitä Jouni tuossa esityksessä jonkin ohikiitävän lyhyen hetken esitti. Pystyn kuitenkin muistamaan sen tarkkuuden millä kaikki tapahtui ja upean elämyksen, minkä tuo esitys tarjosi. Kauas pilvet karkaavat oli todella hyvä esimerkki kokonaisteoksesta, jossa jokainen elementti ja näyttelijä omalla pienellä tai suuremmalla panoksellaan luo sitä yhteistä kuvaa. Jos yksikin pieni juttu puuttuisi, niin kokonaisuus kärsisi merkittävästi. Ajatuksena ehkä voisi verrata sitä esitystä kellonkoneistoon, jossa jokainen pienikin hammasratas on olennainen. Mikäli yksikin puuttuu, niin kello lakkaa toimimasta.

Olen sanonut sen ainakin kerran tai sitten tosi monta kertaa, mutta Jouni Innilä ja kitara ovat niin upea yhdistelmä, että siinä katoaa kyllä kaikki maalliset murheet, kun sitä ihmisen ja soittimen välistä harmoniaa pääsee kuulemaan. Oli tosi kiinnostava kuulla myös hänen musiikillisesta taustastaan ja siitä, miten on päädytty siihen pisteeseen missä nyt ollaan. Olen monessa esityksessä nauttinut Jounin äänen soinnista ja ilmaisuvoimasta. Siinä on jokin maagisen kaunis ominaisuus, mikä miellyttää todella monella tasolla. Sinänsä en yhtään ihmettele, miksi Jouni on ollut Jyväskylän Kaupunginteatterissa olo aikanaan lähes kaikissa musikaaleissa mukana.

Kiintoisa oli myös se ajatus, jonka hän musiikin yhteydessä nosti esiin, että kaikki mitä voi keksiä on jo olemassa ja miten sellainen ajatustapa voi vaikuttaa säveltämiseen. Voi olla vaikea kirjata säveltäjän kohdalle omaa nimeään, jos asiaa oikein syvällä tasolla ajattelee. Nuotit, sävelet ja sanat ovat jo olemassa ennen kuin mitään on paperille kirjattu. Se musiikki, jonka sävellät on oikeastaan jo universaalilla tasolla olemassa, mutta sitä ei vaan ole vielä siihen täsmälliseen muotoon ehkä kirjattu. Mikä tahansa mitä voi luoda on variaatio, joka koostuu jo olemassa olevista osista. Mitään ei synny tyhjästä.

On ylipäätään aina kiinnostavaa kuulla tekijöiden omasta näkökulmasta teatterin tekemisestä ja muistoista, joita siihen liittyy. Toisaalta oman henkilökohtaisen hörhöilyn tasolla mainittakoon, että koko tilaisuuden ajan ilmassa tuntui olevan jotain ihmeellisen hienoa positiivista energiaa. Oletukseni on, että se hehkui illan keskushenkilöstä itsestään. Se, että jotain tuollaista tunsin, ei ole mielestäni mitenkään outoa, koska teatteriesityksiin liittyvä energia tuli myös aiheena esille tuossa tilaisuudessa. Onhan se ihan totta, että teatterissa katsojana pääsee todistamaan jotain vähän maagisenkin tuntuista. Ne ovat hienoja hetkiä, kun tarinaa kohtaan syntyy ihan orgaanisesti todella voimakas positiivinen vetovoima. Silloin ulkomaailma ja kaikki muu unohtuu hetkeksi, koska oma fokus on täydellisesti keskittynyt siihen mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Aidosti oli vaan hyvä olla läsnä juuri siinä hetkessä ja tilanteessa, antaen Jounin puheen soljua kosmisena tähtipölynä jonnekin syvälle sisimpään.

Se positiivinen asenne, mikä Jounin tarinoista ja tilaisuutta luotsanneen Antti Niskasen kommenteista läpi paistoi, on jotain mitä toivoisi ihmistä laajemminkin löytyvän. Jos ihmisestä voi sellaista ilmaisua kuin iätön käyttää, niin se on kuvaus, joka sopii Jouni Innilään. Havainto iästä hämärtyy ja menettää merkityksensä, kun ihmisestä loistaa ulospäin joku määrittelemättömän upea positiivinen elämänvoima.

Tämä oli vaikuttava pieni hetki hienon ihmisen elämäntyön äärellä.

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑