Spontaneiety – Awareness -Transformation -improtyöpaja. Osa 3: jälkipyykki

Poistuin Gary Schwartzin ohjaamasta työpajasta (osa 1 ja osa 2) mieli ja keho täysin epäsynkassa. Koko kehoni tärisi ja tuntui, että aivot käyvät tosi hitaalla. Se sama tunne jatkui parin päivän ajan ja alkoi jo iskeä epätoivo, että näinkö sitten tuli hajotettua jotain, minkä hajoamista en tässä kohtaa vielä pysty käsittelemään. En ole moista aiemmin kokenut ja jos totta puhutaan, niin en ehkä ihan heti vastaavaa jaksaisikaan. Olihan se fyysisellä tasolla vapauttavaa, kun kehoni pirskahteli koko viikon kaoottista energiaa joka suuntaan, mikä oli itseasiassa aika kivaa. Kuitenkin kuten tuolla aiemmassa tekstissä vähän pohjustin, niin työpajan jälkeinen viikko oli melkoisen raskas henkisesti. Huomasin kulkevani nopeassa syklissä tunteiden aallonharjalta pohjalle ja takaisin. Vaikutin oman sisäisen arvionikin mukaan täysin henkisesti epätasapainoiselta.

Oikeastaan vasta viikkoa myöhemmin löysin kunnollisen tasapainon takaisin kehon ja mielen välille. Joku kehollinen lukko tämän työpajan myötä aukesi ja sieltä sitten ryöpsähti aikamoinen tunteiden valtameri kaikkialle ympäristöön. Se oli hirveän vapauttavaa, mutta samalla saakelin pelottavaa. Viime viikon tiistaina aidosti epäilin, että nyt ollaan jossain hermoromahduksen partaalla. Se epätoivo ja hysteerisyys oli täysin hallitsematonta, enkä vaan saanut itseäni mitenkään palaamaan normaalin olemisen tilaan. En pystynyt keskittymään tai ajattelemaan mitään järjellistä ajatusta. Nauroin ja itkin ihan järjettömissä kohdissa semmoisella intensiteetillä, että oksat pois. Hypin yhtenä hetkenä seinille ja toisena olin käpertynyt lamaantuneena johonkin nurkkaan nyyhkyttämään. Se hetki, kun ei pysty järjellä ymmärtämään omaa toimintaansa on aika pelottava.

Toisaalta pitääkö kaikkea edes pystyä järjellä selittämään. Onko pakko aina olla selvää, että nyt itken syystä x. Ei tarvitse, voi myös vaan tuntea. Itse olen vuosikausia padonnut tunteita kehooni, enkä ole antanut itselleni lupaa olla surullinen, iloinen tai tuntea ylipäätään mitään. En ehkä jossain kohtaa edes enää tajunnut miten kyynistynyt ja masentunut oikeastaan olinkaan. Se kaikki oli tapahtunut hitaasti vuosikymmeniä jatkuneen itsensä laiminlyönnin seurauksena, joten en sitä itse edes täysin huomannut. Se, että tällainen tunnetsumani nyt laukesi, ei tarkoita että olisin sekoamassa. Ehkä se on enemmänkin merkki siitä, että olen tervehtymässä. Kehosta vapautuu syväjännityksiä ja stressiä, mitä sinne on vuosien aikana kertynyt, kun olen kieltäytynyt asioita käsittelemästä. Näen tuon tasapainon hakemisen vain hyvänä asiana, vaikka se on samalla todella pelottavaa.

Eihän se mukavalta tunnu yhtäkkiä tajuta ettei pysty lopettamaan itkemistä, vaikka ei tiedä syytä sille miksi edes itkee, niin se on ihan ok. Ei omasta tunnepainolastista vapautuminen kaiketi voi tuntua mukavalta. Silti se on tarpeellinen ja hyvä asia, joten ei sitä tarvitse sinänsä pelätä. Voihan tämä kuulostaa hurjalta, mutta eri ihmiset reagoi eri tavalla. Itse olen kerännyt tunteita kehooni ja suuri osa ahdistuksestani on tavalla tai toisella kytkeytynyt kehooni. Silloin kun kehosta joku lukko aukeaa, niin siinä ryöpsähtää sitten vuosikausien edestä ahdistusta ja muita tunteita pintaan. Se on hyvä juttu, vaikka tuntuu tosi pahalta. Nyt on taas tosi paljon helpompi hengittää ja vaan olla.

Kyllä näissä Spolinin harjoitteissa jotain taikaa tuntuisi olevan ihmisen, improvisoijan ja näyttelijän vapauttamisessa. Se ääretön keskittyminen siihen missä on ja mitä on tekemässä, on tosi tärkeä ja vaikea asia. Harvoin sitä on sillä tasolla tietoinen ympäristöstään, itsestään ja muista ihmisistä kuin tuon työpajan aikana olin. Se oli tosi jännää, kun aika hidastuu ympärillä ja yhtäkkiä on nopean häsläämisen sijaan aikaa vaan olla, aistia ja nähdä se mitä ei aiemmin voinut nähdä. Tästä heräsi voimakas halu tutkia näitä asioita vielä syvemmin.

Ennakkotiedon vaarat

Tämän kokemuksen pukeminen kokonaisuudessaan sanoiksi kesti yllättävän paljon kauemmin kuin arvelin. Luulin, että pystyisin kirjoittamaan asiasta heti, mutta kyllä siinä melkoinen tasaantumisvaihe tarvittiin ennen kuin kykenin kirjoittamaan sanaakaan. Tämä työpaja teki minulle henkilökohtaisesti hyvää hirveän monella tasolla, vaikka se ei viime viikolla koko ajan siltä tuntunut. On hyvä, että uskalsin mennä paikalle pelostani huolimatta. Olin saapuessani tilaan aivan paniikissa. Sen kuitenkin olen itsestäni tajunnut, että silloin kun pelottaa eniten, niin silloin yleensä ollaan menossa kohti jotain olennaista. Eli pelosta huolimatta on astuttava ovesta sisään ja katsottava mihin tämä polku johtaa.

Sekin on outoa tajuta, että jos edes ohimennen tunnen jonkun ihmisen kurssilta niin se aiheuttaa heti ylimääräisiä paineita. Lopulta kun kaikki työpajan osallistujat olivat saapunut paikalle, tajusin että osallistujien joukossa oli useampi sellainen henkilö, jotka ovat joko opettaneet minua tai joiden kanssa olen impronnut jossain yhteydessä aiemmin. Sisäinen rima nousi saman tien parilla metrillä ylöspäin. Se on vielä tällä hetkellä omille aivoilleni todella hämmentävää, että pitäisi olla oppilaan aseman sijaan tasavertaisena kurssilaisena itseään opettaneiden ihmisten kanssa. Hiljaa mielessäni huomasin ajattelevani, että nyt pitäisi suoriutua hyvin ja osoittaa että on kehittynyt improajana, koska… No en minä tiedä, kun vaan pitäis. Arvioinnin pelko on niin hemmetin syvälle uponnut, että ei siitä järjellä aina saa otetta.

Improvisaatio on kuitenkin aivan ihana työkalu just tämän tyyppisten ajatusmallien murtamisessa. Mitä sitten, jos moni on minua taitavampi? Eihän se haittaa, koska sehän tarkoittaa sitä, että tarvittaessa tukea on tarjolla. Jos ympärillä on ihmisiä, jotka ovat sisäistäneet jo minua huomattavasti paremmin impron perusperiaatteet, niin sehän on helvetin hyvä ympäristö olla ja kehittyä. Impro on hyväksyntää ja toisten tukemista. Mitä pelättävää sellaiseen ympäristöön sukeltamisessa on, missä tämän tyyppiset positiiviset asiat ovat johtavia ajatuksia? Ei mitään, sillä se on ihan hemmetin hieno ja turvallinen paikka olla just semmoinen kuin sillä hetkellä on. Saa olla kaltaiseni taitamaton hönö ja kehittyä omista lähtökohdistaan.

Jokainen etenee omalla polullaan hyödyntäen niitä työkaluja, joita juuri sillä hetkellä on käytössään. Onhan siinä ihan valtavia oppimisen mahdollisuuksia, kun pääsee näkemään taitavia improajia tekemässä harjoitteita tai mikä parempaa itse heidän kanssaan tekemään harjoitteita. Ei se sosiaalisperäinen pelko silti katoa mihinkään, mutta vähin erin olen alkanut näkemään asioissa sen positiivisen potentiaalin pelkkien uhkakuvien sijaan. Toisaalta, jos minua jännittää, niin todennäköisesti joku muukin tuntee saman suuntaista tunnetta. Miksi kuitenkin edelleen oletan, että kaikilla muilla on sosiaalisen maskinsa takana joku sisäinen zen-tila..? Ei varmasti ole. Se on aika yleistä, että uuteen ryhmään tuleminen jännittää enemmän tai vähemmän. Aivan riippumatta siitä, miten kokenut olet, niin kyllähän uusien ihmisten kanssa toimiminen on aina jännittävää.

Se jännityksen taso laskee improtessa onneksi nopeasti siedettävälle tasolle ennalta vieraidenkin ihmisten kanssa. Voi rauhassa olla juuri sellainen kuin sillä hetkellä on, ilman pelkoa toisten arvostelusta. Se on sellainen tunne, mitä haluaisi ihan jokaiselle ihmiselle tarjota. Voin kertoa, että joku suuri taakka putosi hartioiltani. Ihan fyysisestikin tiedostan, että hartioissani ei ole pitkään aikaan ollut tällaista rentouden tunnetta. Jännitys on kadonnut, ainakin hetkeksi ja se on ihanaa. Kiitos.

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑