Vietin viime viikonlopun Helsingissä IMPROVmentin uusissa toimitiloissa improamassa aivan ihanien improajien kanssa. Tosi mahtavaa, että Jani Turku lähti tällaista mahdollisuutta organisoimaan. Arvostan. Ihan jo senkin takia, että itse saisin tällaisen työpajan käytännönjärjestelyjen hoitamisesta itse allergisia oireita. No ei vais, mutta se on aina hienoa, että ihmiset haluavat sen vaivan nähdä. Samalla tuli ilmeisesti suoritettua ihmiskoe siitä, montako ihmistä uusiin toimitiloihin mukavasti mahtuu kerralla toimimaan. Se lukumäärä lienee hieman pienempi kuin mitä tässä työpajassa oli osallistujia 😉

Tämä on siinäkin mielessä tosi makea kokemus, että pääsin omakohtaisesti tutustumaan sellaiseen improtyylisuuntaan, jota harvemmin Suomen kontekstissa kohtaa. Tässä Gary Schwartzin ohjaamassa improtyöpajassa fokuksessa olivat Viola Spolinin improharjoitteet (Theater Games), jotka eivät ihan hirveän laajasti ole kuitenkaan tänne pohjolan perille levinneet. Gary itse oli pitkään Violan ja hänen poikansa Paul Sillsin opissa,  joten nyt oltiin niin lähellä tämän improtyylisuunnan alkulähteitä opetuksen suhteen kuin se tänä päivänä on mahdollista. Se on tosi jännä, kun ajattelee miten tämä ketju linkittyy. Ihan käsittämätöntä, että itse suhteellisen tuoreena improajana voi päästä vielä tänä päivänä ketjussa yhden askeleen etäisyydelle yhdestä impro-opetuksen pioneereista. Hämmentävää, että on mahdollista tavallaan oppilaan kautta kuulla jo vuosia sitten edesmenneen opettajan ääni tai siis se miten hän oppilaan asemasta sen kuullut ja kokenut. Oudolla tapaa kiehtova asetelma myös näin piilopedagogin näkökulmasta.

Tämä teksti tulee käsittelemään työpajan ensimmäistä päivää, koska kummankin päivän purkaminen yhteen tekstiin olisi aivan liian kunnianhimoinen tavoite minun kirjoitustyylilläni. Tämä kurssi oli todella avartava kokemus omien mahdollisuuksien tutkimiseen sekä aivan ihana mahdollisuus päästä improamaan todella taitavien ja hauskojen tyyppien kanssa hyvässä ohjauksessa. Tunnelma oli tosi kiva ja aina kun jäätiin liian pitkäksi aikaa keskustelemaan, puheensorina keskeytettiin leikkisästi ehdotuksella ”Let’s play a game”. Sen sijaan että jämähdettäisiin lopuksi päivää mielenkiintoisenkaan aiheen äärelle, niin lähdetään tekemään asioita. Pidetään energiataso sopivalla tasolla, etteivät ihmiset passivoidu, vaan pysyvät hyvässä vireystilassa. Toki sellaisia rauhoittumisen hetkiä tarvitaan ja silti on hyvä kuunnella ryhmää ja pitää huolta sellaisesta hyvästä virtauksen tilasta. Ei tartte koko ajan riehua ja silti on ihan hyvä lähteä tekemään harjoitteita ennen kuin kaikkien fokus alkaa häröillä.

Kaikki harjoitteet (ainakin melkein), jotka kurssilla teimme löytyvät Viola Spolinin kirjoista. Hänen kirjoistaan Theatre Games for Lone Actorin olenkin jo lukenut ja Improvisation for the Theater on kesken. Tämä siksi, että kirjat ovat niin vahvasti harjoitepainoitteisia, että pelkällä läpiluvulla ei pitkälle pötkitä, vaan näiden kirjojen lukeminen vaatii tietoista työtä samalla. Parasta tietysti, jos pääsisi itse kokeilemaankin tekniikoita ja sehän nyt sitten toteutui. Tunnistin saman tien monta peliä, joista olin lukenut ja oli tosi upeaa päästä niitä turvallisessa ympäristössä kokeilemaan. Yleisvaikutelma Spolinin kirjoista ylipäätään on se, että siellä tosi paljon hyviä juttu, mistä on hyötyä ihan kenelle tahansa näyttelemisen, impron tai ihan oman elämän kannalta.

Monessa työpajassa kokeilluissa tekniikassa kiehtoo kehollisen tietoisuuden vahvistaminen ja johonkin asiaan ihan täysillä keskittyminen. Olen huomannut sen aika selkeästi, että ryhmäjutuissa ja vähän kaikessa elämässä, jos oma fokus on kunnossa niin on helppo olla. Jos fokus taas puuttuu, niin sitten on aikaa miettiä ja pyöritellä epävarmana peukaloita lavan reunassa tai hermoilla jostain pikkujutuista. Sitä olen itseasiassa monesti miettinytkin, että mistä se johtuu, kun välillä on tosi vaivaannuttavaa ja hankalaa olla harjoitteessa. Se voi osin johtua siitä, että ei vaan ole mitään mihin keskittyä. Sitä on oman pään sisällä, eikä siinä todellisuudessa, missä pitäisi olla.

Se on tosi hyvä huomata itsestään, että kun tuntuu vaikealta niin, missä se oma fokus silloin on. Missä sen pitäisi olla? Spolinin harjoitteet ovat tosi tarkkaan ajateltuja siten, että ne pureutuu aina johonkin tiettyyn ongelmaan ja kun se saadaan ratkaistua niin peli päättyy. Eli tästä voi tulla lyhyttä tai pitkää improa, ihan sen mukaan miten pitkän ajan pelin pelaaminen luontaisesti vaatii. Näkökulma on se, että pitkä ja lyhyt impro on ytimessään ihan sama asia ja kumpikin vaatii sen, että siinä on se joku ongelma tai juttu, mikä pitää ratkaista. Kun se ongelma on ratkaistu niin tarina päättyy.

Ekan päivän harjoitteista yksi lemppareistani oli fokuksen jakamisen tutkimisen harjoite, jossa oli kolme ihmistä lavalla. Heistä kaksi ylläpiti kumpikin omaa erillistä keskustelua keskellä olevan henkilön kanssa, jonka tehtävä oli osallistua aktiivisesti kumpaankin keskusteluun. Samaan aikaan pitää siis käydä kahta keskustelua ja se on ihan tosi haastavaa. Sellainen aivan helmihetki oli kun toinen keskustelija tarjosi keskellä olijalle keskustelun aiheeksi tämän vastasyntyneen lapsen ja onnitteli siitä. Sitten siinä tapahtui semmonen hämärä käänne, että keskellä olija päätyy syyttämään keskustelukumppaniaan vastasyntyneen lapsen oikeaksi isäksi sanomalla ”The baby has your beard”. Ehkä niinkö päättömin ja hauskin repliikki pitkiin aikoihin. Ai että. Näkee sen, miten visuaalinen havainto toisen improajan parrasta vaan sitoutuu täysin irrationaalisella tavalla keskustelun sisältöön. Tuollaiset täysin rationaalisen ajattelun ulkopuoliset möläytykset on ihan impron parasta antia.

Onnekseni ehdin tehdä tuon harjoitteen alussa, kun keskustelujen intensiteetti ja aiheet olivat vielä kohtuullisella tasolla. Aika nopeasti panokset alkoivat kohota ja tyypit mm. keksivät, että toinen laidalla olevista keskustelijoista voi puhua keskushenkilölle englantia ja toinen suomea. Aivot hajoaa. Olen toki tulkannut puhetta ja ollut keskusteluissa, joissa joku puhuu suomea ja toinen englantia, mutta tuolla intensiteetillä se olisi aivan järkyttävän haastavaa. Normikeskustelussahan ihmiset saattavat pitää taukojakin, mutta tässä harjoitteessa ei taukoja tunnettu tai armoa annettu. Hirveän hyvin ihmiset tuosta suoriutuivat, joten ei voi kun ihailla. Todennäköisesti itsellä ois sakannu aivot ja olisin alkanut vastaamaan väärällä kielellä ennen pitkää. Ymmärtäminen sinänsä onnistuu molemmilla, jos nyt ylipäätään kykenee molempiin keskusteluihin keskittymään. Hmm toisaalta tuo kaksikielinen versio voisi olla hyvä haaste. Ehkä sitä pääsee joskus kokeilemaan.

Kaikkein oudoin kehollinen juttu oli ’No motion’ -ajatteluun johdatteleva tekniikka (Spolin, V.  1963/1999, s. 83-84), missä yhtäkkiä tajuaa että käsi liikkuu ilman mitään tietoisesti käytettyä voimaa. Siis ajatuksena vaan, että käsi on ikään kuin liikkeessä useiden filmiruutujen läpi alhaalta ylös. Ajatuksellisesti fokus on filmiruutujen välisessä mustassa alueessa. Sitten sitä vaan tajuaakin kätensä liikkuvan ilman että tarvitsee itse tehdä mitään. Ihan tosi hämärää touhua ja todella kiinnostavaa.

Samaa No motion -ajatusta (Spolin, V.  1963/1999, s. 176-178) käytettiin myös parikeskustelussa ja ohjaaja aina välillä pysäytteli tilannetta sanomalla no motion tai freeze. No motion – tila on kuitenkin aktiivisesti läsnäoleva tila, vaikka siitä tietoinen liike ja puhe puuttuu. Freeze oli taas käskynä sellainen, että itse huomasin jääneeni tilaan jossa katsekontaktia ei ollut. Sinänsä jännä, että kun juttelin parini kanssa tuosta harjoitteesta niin hän sanoi, ettei ollut huomannut ohjeita tulleen eri kahdella eri tavalla harjoitteen aikana. Itse olin kuitenkin saman tien tietoinen siitä erosta. Freeze (jähmety) oli ohjeena jotenkin paljon negatiivisempi ja vaativampi. Huomasin kyllä jäätyneeni täysin paikoilleen ja että kontakti minun ja parini välillä katkesi. En kyennyt sillä käskyllä ylläpitämään sitä keskustelua, jota olimme käyneet, vaan huomasin olevani omien ajatusteni keskellä. Sen sijaan No motion oli ohjeena sellainen, että siinä aktiivinen kontakti parin kanssa jatkui, vaikka mitään liikettä ei missään tapahtunut. Oli helppo jatkaa keskustelua tuolta tauolta palatessa, koska se oli ikäänkuin koko ajan jatkunut päässä. Sen sijaan freezestä palatessa oli paljon enemmän hakemista. Jännä, että noin pieneen muutokseen ohjeistuksessa kuitenkin reagoi niin selkeästi erilaisin tavoin.

Yksi yllättävän kiva yhteinen juttu oli Magic music -harjoite, joka on siis näitä perinteisiä kylmenee/polttaa -tyyppisiä harjoitteita. Siinä yksi ryhmästä yrittää suorittaa jonkun muiden hänelle keksimän tehtävän ja muun ryhmän tehtävä on sitten laululla osoittaa onko hän menossa oikeaan vai väärään suuntaan. Se ilme, kun ihminen viimein tajuaa sen mitä hänen piti tehdä ja kaikki ovat ihan, että jes nyt osui oikeaan, on aivan mahtava. Se on ihan älyttömän ihana hetki. Voi vitsi nämä on kans tosi mahtavia yhteisen leikin hetkiä aikuistenkin kanssa, jossa kaikki on ihan täysin keskittyneitä auttamaan sitä yhtä löytämään toivottu vastaus ja se riemu siitä kun hän onnistuu on aivan aitoa iloa. Siisteintä oli se, että valitut tehtävät olivat suhteellisen haastavia, kun niissä oli monta osaa ja rajoitetta, niin silti ne oli tuota kautta mahdollista saada suoritettu. Tosi hyviä ja oppivaisia delfiinejä oli tällä kurssilla mukana.

Ihan niinkö kauhein ja samalla tosi hauska harjoite eka päivänä oli Prince of Paris. Siinä oli valmiit repliikit ja jokaisella puolikaaressa seisovalla pelaajalla sen hetkisen sijoituksensa mukainen numero. Keskellä oleva pelaaja aina aloittaa sanomalla, että ”Prince of Paris has lost his hat and number x knows where it is”. Tämän jälkeen se jonka numero on sanottu pitää astua askel eteenpäin ja käydä lyhyt annettu dialogi, joka päättyy siihen, kun hän sanoo jonkun toisen numeron tietävän asiasta jne. Jos ei saa dialogia sanottua tai muuten mokailee niin, sitten pääsee viimeiseksi kaareen. Oma numero tosiaan aina vaihtuu sitä mukaa, kun itseä pienempiä numeroita tippuu ryhmän hännille. Tämä on ihan täysin lahopäinen peli ja sitä on sekä hauska itse pelata että seurata kun muut pelaavat. Todella kuumottava tilanne, kun oma numero sanotaan ja pitäis heti reagoida. En tosiaankaan ole tässä kovin hyvä, koska mulla hajoaa pakka heti, kun lisätään joku tietty dialogi harjoitteeseen. Se on toisaalta ihan ok, koska eihän tässä tosiaankaan ole tarkoitus onnistua, vaan pitää hauskaa porukalla.

Teimme vielä paljon muutakin, mutta nämä oli ehkä ne mitkä jäivät päällimmäisenä mieleen. Ihan hirveän kiva päivä ja pidin tosi paljon Garyn rennosta tyylistä ohjata. Mihinkään turhaan ei puututa ja jos ohjausta saa, niin se ohjaus on tarjottu sillä ajatuksella, että miten voisit kohtaamasi ongelman ratkaista. Jos keskittyminen häröilee, niin annetaan ohjausta tyyliin vie huomio johonkin yhteen asiaan tai pisteeseen. Ajatus siitä, että ei viedähuomiota siihen itse ongelmaan, vaan tarjotaan eteenpäin vievää ohjausta juuti oikealla hetkellä on se, mihin itse haluan myös ohjaajana pyrkiä. Ei kukaan tartte lisää vettä itseruoskinnan myllyyn, en ainakaan itse tarvitse. Mieluummin auttais toista pääsemään eteenpäin, kuin osoittaisi mikä nykytilassa on se konkreettinen ongelma. Ohjaajana / fasilitaattorina vaan tarjoisi ihmiselle keinoja tutkia ja löytää se tie yli sen nykyisen esteen. Ei valmiita vastauksia, vaan nimenomaan rakennuspalikoita ja reittejä kohti sitä päämäärää, mikä ikinä se sitten onkaan. Se on se, mitä itse oppilaan asemassa kaipaan ja koen tässä työpajassa saaneeni. Toisaalta koen myös saaneeni lisää eväitä näiden ajatusten hyödyntämiseen omassa ohjaamisessani.  Tosi hyvä ja monipuolinen näkökulma improvisointiin oli siis työpajassa tarjolla.

P.S. Kaikki edellä mainittu tapahtui työpajan ensimmäisenä päivänä ja juttu jatkuu toisen päivän osalta täällä: Spontaneiety – Awareness -Transformation -improtyöpaja Osa 2 (Improvisation with Gary Schwartz)

Ja koska tästä ei ihan vaurioitta selvitty tuli kirjoitettua myös kolmas osa: Spontaneiety – Awareness -Transformation -improtyöpaja. Osa 3: jälkipyykki

P.P.S. Ihan kaikkien harjoitteiden lähteitä en välttämättä tiedä tai tunnista. Merkkasin tuonne tekstin sekaan nyt ne, mitkä heti lukemani pohjalta tunnistin ja osasin paikantaa. Ne löytyvät siis teoksesta: Spolin, V., 1963/1999. Improvisation for the Theater – Third Edition. Northwestern University Press.