Tein aika selkeän tunnistuksen siitä, että minun on tosi vaikea omin avuin vaihtaa moodista toiseen harjoitteen aikana. Teimme Impro III -kurssilla harjoitetta, jossa lavalla on viisi tyyppiä, joista yksi astuu eteen kertomaan tarinaa. Jokaisella on oma tarina, jota aina omalla vuorollaan edistää, eikä tarinoiden tarvitse liittyä toisiinsa. Eka kierros mennään rauhassa ja sitten vuorojen kestot lyhenevät, koska kevyt pyrkimys on vaihtaa kertojaa mahdollisimman usein. Tuossa harjoitteessa rakensin itselleni pienen ansan ottamalla kertojavuoron, vaikka sisäinen tunteeni oli, etten pystyisi sitä vuoroa pitkää ylläpitämään. Oli hyvin selkeää, että siinä kohtaa keskittymiseni hajoili siitä mitä olin tekemässä ja lähdin hirveällä vauhdilla tuottamaan puhetta. Sitten tuli seinä vastaan.

En siinä mielentilassa osannut palautua normaaliin kerrontavauhtiin tai olla hetkeä hiljaa, vaan panikoin. Tuli epätoivoinen tunne siitä, että uppoaa suohon ja kukaan ei auta. Tajuan yhtäkkiä, että nyt tätä tarinaa pitäis edistää, tässä on yleisö ja minä olen näköjään jostain kumman syystätmän sohvan edessä polvillani kertomassa tätä juttua. Tulee tukala olo, kun se kaikki iskee tajuntaan. Mutta mitä sitten, jos on tukala olo? Voisko siitä huolimatta jatkaa? Ehkä se on merkki siitä, että pitäis tietoisesti hidastaa.

Huomasin, että tuossa harjoitteessa ja joskus aiemminkin tarinan intensiteetti tempaa mukaan, enkä kykene enää sitä tietoista valintaa hidastamisesta tekemään. Se vois olla yksi projekti, että opettelis keinoja rauhoittaa itsensä kun tuo tunne tulee. Sisäinen rytmi on liian kova ja tulee raja vastaan puheen tuottamiselle. Toisaalta voisi myös treenata edelleen puheentuottamista sattumanvaraisista aiheista sekä tarinankerrontaa. Ehkä sitä kautta vois luottaa että kun tuo tunne tulee niin ei tarvitse lamaantua, vaan kaikki tarvittavat palikat löytyy, kunhan rauhoittuu hetkeksi näkemään ne. Vaikka tehdään nopearytmistä harjoitetta, niin voisiko oma sisäinen tila olla kaoottisen sijaan rauhallinen..? Tämä yksi semmoinen asia mitä omalta kohdaltani voin tutkia. Jos olen aloittanut nopeasti/hitaasti niin mitä pitäisi tehdä, jotta voisi kohtauksen aikana vaihtaa rytmiä. Pitäisikö keskittyä ja havainnoida ympäristöään, sen sijaan että laiminlyö tilaa ja ihmisiä ympärillään. Etsiä yhteys ja vasta sitten jatkaa sanojen tuottamista.

Onhan tämä siinäkin mielessä arvokas havainto, että siinä tajuaa miten kova se tarve tuottaa puhetta improvisoidessaan on. Sehän ajaa kerronnan, tekemisen ja havainnoinnin ohi tavoitteena, vaikka se on oikeastaan toissijainen asia. Sama asiahan se on oikeastaan kuin se, että miiminen tekeminen loppuu samantien, kun puhe tulee mukaan. Se todellisuus missä on katoaa ja jäljelle jää vain puhuva pää. Oi tässä riittää vielä oppimisen aihetta. Ihanaa.

Teimme eilen myös aika paljon miimisiä juttuja. Tuli taas tajuttua se, miten haastavia joidenkin toimintojen visualisointi on. Kuulakärkikynän napin painaminen, kun se on kädessä ja siirtäminen oikeaan asentoon oli ihan hämmentävää. Mitä hemmettiä tässä oikeastaan pitäisi tapahtua? Samoin miiminen haarukka näkyi edelleen vääntyvän ja sulavan kädessäni. Sen sijaan kunnon koko kouran muksuotteella sain miimisen lusikan näkyviin. En ehkä oikeassa elämässä pitäisi lusikkaa niin, mutta sepä ei taidakaan olla se pointti. Pointti on se, että esinettä täytyy pitää ja luoda niin, että se tulee itselle näkyväksi, koska vain sitä kautta yleisön on mahdollista nähdä se. Jos itse näkee vääntyneen haarukan kädessään, eikä hahmota sen ulottuvuuksia, niin ei sitä tajua kukaan muukaan. Hidasta, keskity ja hahmota.

Kaisalta saimme hyviä vinkkejä siihen, että miten laajasti pitää joskus tehdä asioita näkyviin. Yksi asia mitä koko ryhmä tutki oli läppärin sotkeutuneen johdon selvittäminen. Eihän siinä ensimmäisenä tajua, että niin minunhan pitäisi tehdä se miiminen läppärikin siihen, jotta joku voi tajuta mistä on kyse. Se johdon solmujen avaamisoperaatio ei oikestaan avaa sitä, mikä kädessäsi oleva esine on. Se voi olla johto, mutta ihan yhtä hyvin se voisi olla naru. Varsinkin jos siihen johtoon ei visualisoi muuntajaa väliin. Se oli hyvä tajuta, että oskus, jotta joku esine muuttuisi näkyväksi on tehtävä ensin siihen liittyviä esineitä. Silloin ympäristö ja konteksti on riittävän selkeä, eikä tarvitse arvailla. Toki tulkinnan varaa voi jäädä silti.