Tuossa on viikonlopulta ainakin kolme tekstiä tulossa, mutta niiden viimeistely on tällä hetkellä henkisen kapasiteettini ulottumattomissa. Niinpä kirjoitan sitten alkuviikon improryhmä fiiliksiä. Maanantain ryhmässä tiesin jo etukäteen, että minun olisi todennäköisesti pitänyt jäädä pois. Raskas improviikonloppu oli vetänyt aivot totaali stoppiin ja olin siitä kyllä todella tietoinen. Minulle tuotti kauheasti vaikeuksia keskittyä yhtään mihinkään ja ihmisten puheesta ymmärsin vain sanan sieltä toisen täältä. Pysähtyminen ja fokusointi johonkin tiettyyn asiaan tuotti ahdistusta. Sinänsä harjoitukset mitä tuossa ryhmässä tehtiin olivat sellaisia, mitä olen tehnyt aiemmin ja suurinta osaa vielä ihan mielelläni. Se ei siis johtunut siitä, ettenkö olisi halunnut moneenkin harjoitukseen osallistua. Ongelma oli se, että en fyysisesti pystynyt.

Aivot tulivat jotenkin pari tahtia kehoa ja kaikkia aistihavaintoja perässä. Sanoinkin sen aloituspiirissä, että minusta tuntuu kuin kaikki ihmiset puhuisivat nyt tosi nopeasti. Sellainen sama fiilis tulee, kun aloittelee jonkun vieraan kielen opiskelua ja koettaa pysyä äidinkielenään samaa kieltä puhuvien keskustelussa perässä. Tunnistaa ehkä yhden sanan sieltä ja toisen täältä, mutta muuten keskustelu on semmoista kauhean nopeaa huminaa, mistä ei saa selvää. Ajatteleminen ja tietoisesti asioiden tuottaminen oli vaan todella tuskallista, koska ei jaksanut keskittyä. En tiedä, mutta voisin kuvitella että joku keskittymishäiriö saattaisi tuntua samantyyppiseltä. Se oli tosi vaikea kerta minulle ja silti olen iloinen siitä, että menin paikalle, koska toisten riemua musaimpron parissa oli ihana seurata. Ensi kerralla sitten on kapasiteettia osallistua itsekin, nyt ei fokus riittänyt.

Aidosti ajattelin, että ehkä se johtuu vaan siitä, etten ole levännyt riittävästi. Kyllähän mä nukuin aika vähän lopulta sen viikonlopun aikana ja seuraavana yönä. Eilen minulle kuitenkin valkeni, että ei se ollut väsymystä, vaan ylivireystila. Siis mulla oli ihan kauheasti ylimääräistä fyysistä energiaa, joka olisi pitänyt purkaa, jotta pystyisin keskittymään. Se ei ollut sellaista energiaa, että olisin pystynyt sen rakentavasti suuntaamaan, vaan kaoottista energiaa, joka purkautuu kaikkiin suuntiin yhtä aikaa. Sanoin sen kyllä ääneen tuossa improkampuksen kurssilla, että mä en vaan pysty keskittymään, että mulla on joku viive kehon ja mielen välillä. Prosessointi toimii liian hitaalla, mutta se oli tavallaan virheellinen tulkinta. Siis prosessointivauhti oli todennäköisesti sama kuin aiemminkin, mutta aistit ja keho toimivat hypervauhdilla, jolloin sitä aistidataa ja kehollista tietoa kertyy aivan liikaa. Ei sitä normaali aivoilla pysty kaikkea käsittelemään, koska tavallaan sellaisia alueita joista normaalisti en ole tietoinen on nyt noussut kilpailemaan rajallisesta tietoisesta huomiostani.

Jos on ikinä nähnyt minut millään kurssilla tai jossain tilaisuudessa, niin mä oon yleensä se hillitysti käyttäytyvä ja hiljaa jossain nurkassa istuva tyyppi. Eilen en tosiaankaan ollut. Ääntä ei ehkä tullut koko ajan, mutta liikettä sitäkin enempi. Se oli jotenkin aivan ihanaa, että me tehtiin tosi paljon sellaisia harjoitteita, missä tuota energiaa pääsi oikeasti purkamaan ilman ennalta määrättyä suuntaa. Tehtiin esim. pikahahmoja silleen, että toinen tekee hahmoja ihan haluamistaan lähtökohdista neljän minuutin ajan. Parin tehtävä on huutaa sinne väliin aina vaihto, kun siltä tuntuu tai jos toinen tuottaa sellaisen hahmon joka on jo nähty häneltä. Tavallaan niinku haastaa toisen tekemään jotain sellaista, mitä ei yleensä tee. Omat hahmoni olivat kaikki yllätys, yllätys tosi fyysisiä. Huomasin inspiroituvani liikkeistä ja asennoista. Pompin, heiluin, ryömin ja jännitin kehoa, minkä kautta sitten syntyi joku pikahahmo. Mikään niistä sinänsä ei ollut fyysistä muotoaan kummempi hahmo, vaikka joillakin oli myös ääni ja muita ominaisuuksia. Eikä näillä tosiaan mitään tekemistä ollut järjellisen kanssa, vaan se oli sen tutkimista, että miten pääsisi pois sieltä itselleen tutulta alueelta.

Se toimi tosi hyvin sen oman kaoottisen energiani kanavointiin, koska sai tehdä ihan mitä vaan. Ei ollut mitään sen kummempia sääntöjä tai rajoituksia, vaan kaikki oli käyttökelpoista materiaalia pikahahmonluontia varten. Samoin huomasin, että ihan ekaa kertaa improhistoriani aikana ’olen puu’ -harjoite tuntui kivalta tehdä. Oli vaan hyvä ja rento tekemisen meininki sen sijaan, että ahdistaisi koko ajan tai miettisi sitä kenen pitäisi antaa mennä, onko liikaa tai liian vähän itse harjoitteessa mukana. Se tietoisen pohdinnan kapasiteetin puute vapautti todella paljon. Sanoisin, että ehkä sellainen kuvaavin vertaus minkä keksin tuolle olotila voisi olla hyvä nousuhumala ilman sitä viinaa. On hyvä ja energinen olo. Semmonen fiilis, että turhat estot on tippuneet ja voi tehdä niitä asioita mitä oikeasti haluaa. Olla läsnä ja reagoida valppaasti. Hönöytyä ihan täysin ja olla fyysisestikin paikalla, eikä vaan henkisenä puhuvana päänä. Myös keholla on vapaus seurata niitä impulsseja, mitä se haluaa, ilman tietoista kontrollia. Positiivinen ja hyvä semmonen leikkifiilis. Kaikki ihmiset ja asiat on kiinnostavia ja ihania. Se perus kännitunnustus ’mä rakastan teitä kaikkia’ oli niin kuin justiinsa se mitä tunsin. On ihan hirveästi virtaa ja halu olla tässä tilassa näiden ihmisten kanssa.

Tämä on siinä mielessä aika tärkeä havainto omalta kohdaltani, että tietoisuuden vapautumisen täytyy todennäköisesti lähteä kehollista kautta. Olen niin monta vuotta opetellut pitämään itseni koossa ja jotenkin staattisen liikkumattomattomana järkevänä aikuisena, että ei se rentous voi sitä kautta löytyä. Mähän itseasiassa lopetin kunnolla leikkimisen aika varhain, koska ei ollut kavereita. Semmosta potentiaalista energiaa on kehossa on tosi paljon käyttämättä ja mulla ei ehkä ole ollut kontaktia siihen leikkisän fyysiseen puoleen itsestäni. Se on vähän surullistakin tajuta, että viimeiset parikymmentä vuotta oma keho on ollut tietoisen kontrollin vanki. Mulle alkaa vähän valjeta se oma toimintalogiikkani siinä mielessä, että minusta esim. lenkkeily on usein ihan tosi tylsää. Se on tylsää siksi, että minulla on aikaa miettiä ja mä en tarvitse lisää aikaa yksin ajatusteni kanssa. Tarvitsen nimenomaan sellaisia juttuja, jotka tiputtaa tietoisen ajattelun nolliin ja vapauttaa keskittymään siihen tekemiseen. Että mun ei tartte ajatella tai pakottaa yhtään mitään. Semmosia hetkiä impron parissa tulee joskus, että kaikki vaan tuntuu helpolta ja vaivattomalta. Silloin, kun se tuntuu vaikealta ja yrittää keksiä jotain, niin silloin jotain on pielessä.

Yksi asia mitä viikonlopun improtyöpaja tarjosi oli lempeää ohjausta turhista peloista ja rajoitteista irti päästämiseen. Siinä kyllä eilen onnistuin ihan täysin. Mulla ei ollut mitään turhia blokkeja tai estoja, enkä sekuntiakaan sen tarkemmin miettinyt, että mitä ihmiset nyt musta ajattelee. Ei mulla ollu kapasiteettia itsereflektioon siinä hetkessä. Oli vain minä sekä ryhmä ja vapaus olla sellainen hönö kuin hyvinä hetkinä olenkin, mutta en yleensä kehtaa olla. Tavallaan, kun siihen antaa itselleen luvan, niin sitten toistenkin ilmaisulla on tilaa rentoutua ja hekin ehkä voivat hengittää seurassani vähän vapaammin. Nyt mietin, että miten tuon saman saisi kanavoitua sellaisiin kertoihin, kun tehdään jotain vähän tietoisempaa tai tarkemmin rajattua toimintaa. Onko tuon tyyppisen kaoottisen liike-energian fokusointi mahdollista? Todennäköisesti on, mutta se on vielä selvittämättä, että miten sellainen tapahtuu. Se ei näyttämöllä ja elämässä välttämättä aina ole hyödyksi, jos pomppii superpallona pitkin seiniä. Tuossa on kuitenkin semmoista tosi ihanaa ja puhtaan positiivista energiaa pulppuava lähde tarjolla, joten olisi sääli, jos ei sitä mitenkään pystyisi arkielämän puolella hyödyntämään.

Ihanaa, löytyi taas uusia juttuja tutkittavaksi. Voi vitsi, oon ihan tosi innoissani 🙂