Vastaus otsikon kysymykseen on ei. Ei ole pakko, eikä sitä kannata tehdä aina omalla kustannuksellaan ja pakon edessä. Mutta tänään jouduin kohtaamaan oman vastaukseni. Se nimittäin on kyllä. On pakko joustaa.

Minähän joustan, vaikka asia esitettäisiin tylyllä ja syyllistävällä tavalla. Joustan, koska tajuan miltä minusta itsestäni vastaava tilanne tuntuisi. Joustan, jotta toiselle ei tulisi paha mieli, vaan se tulee minulle. Joustan, vaikka en haluaisi, jotta toinen saa haluamansa.

Omista reaktioista tietysti oli ikävä huomata taas tutun kaavan toistuminen. Vetäydyn passiivisaggressiivisesti nuolemaan haavojani, mutta en sano mitään, koska en pysty. En voi tai halua asettaa toista siihen samaan tilaan missä nyt itse olen. Improharkatkin voivat muuttua henkilökohtaiseksi helvetiksi, kun ei pysty käsittelemään pahaa oloaan siinä tilanteessa.

Minulta vaati ihan hemmetisti psyykkausta ylipäätään huonosti menneen, sateisen harmaan päivän iltana lähteä tänään ekan kerran ikinä ohjaamaan improa. Kun olin saanut itseni kovalla vaivalla motivoitua itseni paikalle, lyödään minua saman tien märällä rätillä päin näköä. On käynyt kämmi ja minun ilmeisesti olisi jollain telepatialla pitänyt ymmärtää, että vaikka listassa on tyhjää, oli tämän kerran ohjausvastuu varattu toiselle. Minun syytäni kaikki siis ilmeisesti…

Siihen kaupan päälle syyllistetään oman vaivannäön määrällä, jolloin olen pakotettu vähättelemään suunnitelmiani. En tietenkään ole käyttänyt paljoa aikaa suunnitteluun. Mitä nyt koostin rungon kahden kirjan ja useamman improkurssin kokemusten pohjalta sekä muokkasin suunnitelmia vielä soveltumaan ennakkotietojen perusteella tavallista pienemmälle ryhmälle. Teki mieli repiä dramaattisesti sekä suunnitelmat että mukana raahatut oheismateriaalit. Mutta onneksi en draamapuuskassani tehnyt sitä, sillä olen aika tykästynyt nuihin statuskortteihin.

Sain tänään lopulta tönäistyä itseni puoliväkisin hyvän ja positiivisen fiiliksen suuntaan. Hyväksymään tilanteen ja antamaan improlle mahdollisuuden. Siitä olen tyytyväinen, että pystyin päästämään irti marttyyrikruunustani. Se vei aikaa, mutta lopulta tajusin, että voin joko rypeä sisäisessä helvetissäni tai antaa itseni olla läsnä tässä hetkessä. Ketutus kääntyy muuten melko sujuvasti pirullisen humoristiseksi asenteeksi harjoitteissa. Kannattaa kokeilla.

Huomasin tosin, että oma paha oloni esti minua tänään tukemasta kaveria. Harjoitteita voi vetää monella tapaa, enkä väitä että se mitä itse käyttäisin tai olen nähnyt käytettävän olisi ainoa oikea. Näin kuitenkin monta kohtaa missä olisin voinut auttaa ja tukea toista, mutta valitsin olla tekemättä sitä.

En helpottanut toisen jännitystä millään tapaa, vaan olin passiivinen ja välttelevä. En auttanut vaikka tajusin epätarkkuudet, joiden vuoksi joidenkin harjoitteiden säännöt tai tarkoitus oli vaikea ymmärtää, jos ei ole niihin aiemmin törmännyt. En auttanut edes siinä kohtaa kun tajusin, että nyt teetetään aloittelijoille tarpeettoman haastavaa versiota eräästä perusharjoitteesta. En auttanut, koska kaikki hyväntahtoisuuteni oli uponnut sen teeskentelemiseen, että minulle se miten minua aiemmin kohdeltiin on ok.

Tuollainen asenne on aika ikävää tunnistaa itsessään.

En minä niin zen ole, että kykenisin toivomaan koko maailmalle pelkkää hyvää, jos koen että minua on kohdeltu ansaitsemattoman tylysti. Rakentavampi tapa olisi ollut sanoa harmitukseni heti ääneen, mutta en vielä kykene sitä tekemään syyllistämättä ja räyhäämättä, joten koen että minun on parempi silloin olla hiljaa. Kaikenlaista tuli siis tänäänkin opittua itsestäni.

Ehkä jossain muussa yhteydessä sitten pääsen jopa kokeilemaan tuon tai jonkun muun impron osa-alueen ohjaamista jollekin ryhmälle. Sekin nimittäin olisi ihan kiva juttu päästä käytännössä kokeilemaan.