Sosiaalisen maskin pirstaloituminen

Voihan sitä tuntea useita vuorovaikutusstrategioita ja vaihtoehtoisia toimintatapoja, mutta ne eivät välttämättä ole käytettävissä juuri sillä hetkellä, kun jotain yllättävää tapahtuu. Vuorovaikutustilanne tapahtuu juuri sillä hetkellä, joten et ehdi miettiä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja, vaan täytyy vain reagoida spontaanisti. Aika usein tilanteen jälkeen tulee mieleen monta vaihtoehtoista tapaa toimia, vaikka tilanteessa keksi juuri ja juuri yhden selviytymisstrategian. Se ei ehkä ole se järkevin, positiivisin tai edes aikuismaisin kaikista mahdollisista käytössä olevista strategioista, mutta se oli se jota sillä hetkellä pystyy käyttämään.

Itse huomaan yhä edelleen oletusarvoisesti turvautuvani sarkasmiin tilanteissa joissa minua hämmentää niin paljon, että minkään muun tyyppinen vuorovaikutus ei vaan enää onnistu. Yksi oman vuorovaikutusosaamiseni ylittävä tilanne tuli vastikään vastaan, kun kohtasin erään improtuttavani ollessani keskustelemassa sinä päivänä ensi kertaa tapaamani ihmisen kanssa. Se mitä tuttavani paikalle saapumisestaan seurasi, oli kiistatta yksi elämäni hämmentävimmistä vuorovaikutustilanteista. Hän nimittäin heti saapuessaan teki minulle sanattomasti tarjouksen, josta en voinut kieltäytyä.

Mitä tekee draamanörtti, kun joku impron parista tuttu tyyppi tökkii häntä olkavarteen ja ilmeilee? Vaihtoehtoja on useita, mutta tuossa tilanteessa vaistomainen valintani oli peilaaminen. Improvaisto ohitti sosiaaliset suojamekanismit ja tuli vain reagoitua spontaanisti. Sillä hetkellä en sekunnin murto-osaakaan miettinyt, että ei ehkä pitäisi irvistellä julkisilla paikoilla. Ajatus siitä, mitä muut tästä ajattelevat, ei käynyt mielen vieressäkään.

Havahduin takaisin todellisuuteen vasta siinä kohtaa, kun henkilö jonka kanssa olin ollut juttelemassa, totesi jotain tyyliin: ”Taidatte tuntea toisenne”. Olin jotenkin sen lyhyen ilmeilyhetken ajaksi täysin unohtanut hänen edes olevan siinä. Fokukseni oli ollut niin täydellisesti tuttavassani, että sen hetken ajan ympäröivää maailmaa ei oikeastaan ollut olemassa.

Vuorovaikutustasojen välinen ristiriita tilanteessa oli aivan liian haastava aivoilleni käsiteltäväksi. Ensinnäkin siinä on se tuttava, jonka kanssa sosiaalisia maskeja ei ole tarpeen käyttää tai ei oikeastaan edes pysty käyttämään tuntematta itseään teeskentelijäksi.  Sitä voisi vaan olla juuri sellainen kuin sillä hetkellä on, kaikkine inhimillisine sävyineen. Toisaalta läsnä on myös se ihminen, jonka olen juuri tavannut ja jonka kanssa luontaisesti pyrkisi pitämään keskustelun pintatasolla ja asiallisen miellyttävänä. Minkä strategian tuossa tilanteessa voi valita?

Ilmeilyhetki improtutun kanssa oli pirstaloinut sosiaalisen maskini ihan täysin. En pystynyt enää palauttamaan mitään järkevän aikuisen ilmaisustrategiaa käyttööni. Niinpä esille naksahti viimeinen suojamuurini eli sarkasmi. Sen sijaan, että olisin kyennyt aikuismaisesti määrittelemään, että joo olen tavannut tämän ihmisen ennenkin, huomasin sarkastisten kommenttien täyttäneen mieleni. Oikeastaan ainoa mitä olisi ollut tarjolla oli kommentti: ”Ei olla koskaan nähtykään. Minulla vain on tapana irvistellä kaikille random tyypeille.”

Sarkasmi kuitenkin tuntui tällä kertaa todella väärältä strategialta. Aiemmin sarkasmin taakse piiloutuminen on ollut helppoa, mutta nyt en pystynyt ylläpitämään edes sitä kulissia. Niinpä olin sitten vain hiljaa. Ei vaan ollut enää mitään jäljellä.

Minut oli hämmennetty hiljaiseksi.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑