Saman asian oppiminen yhä uudelleen

Oppiminen ei ole suoraviivainen prosessi ja sen olen impron ja vuorovaikutuksen kohdalla saanut huomata jatkuvasti hyvinkin konkreettisesti. Saman asian saa oppia ja kerrata todella moneen kertaan, eikä se siltikään välttämättä uppoa kovin nopeasti syvemmälle tasolle asti. Eikä varsinkaan sellaisessa muodossa, että se olisi hyödynnettävissä myös uusissa konteksteissa. Samalla on tullut myös tajuttua se, miten helppoa... Continue Reading →

Katsekontaktin voima

Miten pitkään arkielämässä voi katsoa toista silmiin? Siis ihan vain katsoa, sanomatta sanaakaan. Riippuu varmasti monesta tekijästä, kuten tuttuuden asteesta ja suhteen laadusta, mutta yleisesti ottaen tuijottamista pidetään epäkohteliaana. Voihan se samalla olla myös statushaaste toiselle, jos oikein kunnon tuijotuskilpailun tielle lähdetään. Toisaalta katsekontaktia pitäisi kuitenkin aina välillä ottaa puhekumppaniin, koska seinille tuijottelukaan ei välitä... Continue Reading →

Kun kauniit sanat uppoavat pinnan alle

Positiivisten kommenttien vastaanottaminen on haastavaa. Pohjaongelma usein lienee se, että toisen sanoihin ei vaan pysty uskomaan, vaikka haluaisikin. Okei joskus tulee fiilis, että joku puhuu vaan lämpimikseen ja silloin kohteliaisuudet on helppo kuitata kiitoksella. Sitten joinain hetkinä uskoo toisen olevan vilpitön sanoissaan ja silloin yleensä itse alan kierrellä ja kaarella asiaa vaivautuneesti. Mieleen nousee voimakkaana... Continue Reading →

Kieltämällä kätketyt säröt – kovuudella peitettyä pelkoa

Olen pitkään tiedostanut, että olen hieman rikki, enkä pysty itse kaikkia palasia itsessäni saamaan takaisin paikoilleen. Toisaalta kukapa meistä elämästä ilman kolhuja selviäisikään, joten eiköhän ihan kaikista löydy säröjä. Se että olen tiedostanut tuon asian on kuitenkin ajanut minua kohti tekoja, joilla on pyrkinyt piilottamaan kolhuni muulta maailmalta ja itseltänikin. Kieltämään säröjen olemassaolon ja teeskentelemään,... Continue Reading →

Onko mun aina pakko joustaa?

Vastaus otsikon kysymykseen on ei. Ei ole pakko, eikä sitä kannata tehdä aina omalla kustannuksellaan ja pakon edessä. Mutta tänään jouduin kohtaamaan oman vastaukseni. Se nimittäin on kyllä. On pakko joustaa. Minähän joustan, vaikka asia esitettäisiin tylyllä ja syyllistävällä tavalla. Joustan, koska tajuan miltä minusta itsestäni vastaava tilanne tuntuisi. Joustan, jotta toiselle ei tulisi paha... Continue Reading →

*Ding*

Nyt se yjinfraasi sitten naksahti esiin julkisesta piilostaan: "Arvostamista arvostelun sijaan". Sehän se on mikä aivoissani on tässä kesän aikana muuttunut ja miksi negatiivisuuden pilvi tuntuu hälvenneen. Olen tuon ajatuksen sanonut ääneen monta kertaa, enkä silti oikeastaan tajunnut. Tänään yhtäkkiä kuului vaan *ding* ja se oli ihan selvää. Huomaan alkaneeni etsiä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, kun... Continue Reading →

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑