Draamakasvatuksen aineopintojen toinen lähijakso eli improvisaation jatkokurssi on nyt takana. Sinänsä harmi, että kurssi on ohi, koska oli taas kerran aivan älyttömän kivaa. Improssa on voimaa. Viikonlopun intensiivinen lähijakso Mika Terävän ohjaamalla kurssilla vei sekä tuttujen että vieraampien tekniikoiden pariin. Itselläni ei vielä ole sellaisia tekniikoita, joihin olisi ehtinyt kyllästyä tai erityisemmin harjaantua. Jotkut ovat tutumpia, mutta tuttuihinkin raameihin tulee aina uusia sisältöjä, kun improaa uusien ihmisten kanssa. Se ehkä onkin yksi juttu mikä minua viehättää vaihtuvissa ryhmissä, että aina pääsee käsiksi erilaisiin maailmoihin.

Taas on ihan hirveästi juttuja mistä voisi kirjoittaa, mutta tehdään vaan muutama poiminta oman prosessini kannalta. Itsestäni tunnistin sisäisen korjausreaktion automaattisuuden. Esim. kun joku mainitsi Johnstonen termin ”odotusten ympyrä” (circle of possibilities) oli ihan hillittömän vaikea olla möläyttämättä kaikkitietävän nörtin äänellä ”tarkoitat varmaan MAHDOLLISUUKSIEN ympyrä”. Päästin kuitenkin irti korjaamisen tarpeestani ja hyväksyin sen, että kunhan asian ydin on kunnossa, ei termillä ole niin suurta merkitystä. Se oli vain jännä havainto omista reaktioista ja siitä miten syvälle tasolle tuo korjaamisvimma on uponnut.

Samoin tuli huomattua, että välillä alkoi nykiä, kun tuntui että harjoituksen säännöt eivät pysyneet hallinnassa. Sekin on automaattinen reaktio, josta nykyään pystyn melko hyvin päästämään irti. Se meneekö joku harjoite pilkulleen oikein ei ole niin olennaista kuin se miksi harjoitetta ylipäätään tehdään. Jos tarkoitus on harjoitella iloista mokaamista, niin sitä tavoitetta tuskin edistää se, että yks naputtaa koko ajan siitä mitkä ovat harjoitteen ”oikeat” säännöt. Se vaatii itseltäni välillä ihan järjettömästi energiaa kyetäkseni päästämään irti säännöistä.  Tekeminen ja se yhteys parin kanssa on tärkeämpää kuin jotenkin oikein suorittaminen. Ne harjoitteiden säännöt kyllä uppoaa ennemmin tai myöhemmin ja niitä voi pohtia tekemisen jälkeen, turha käyttää tekemiseen varattua aikaa sääntöjen tankkaamiseen.

Sama on miimisessä toiminnassa, että se korjausvimma on ihan jäätävä. Toisaalta se tuottaa nykyään suurta iloa, kun näkee miimisen esineen vaan häviän. Se tunnistamisen hetki, kun joku juo kahvia miimisestä kahvikupista, sitten laskee käden vapaasti sivulleen ja hetkeä myöhemmin kuppi taas ilmaantuu käteen. Ehkä ihanin hetki tällä kurssilla oli kun eräs improaja kaatoi toiselle termarista kahvia ja seuraavaksi joi itse kupista koskaan sitä termaria siitä samasta kädestä laskematta. Se tunnistus, kun tajuaa miten helposti lavalla ollessa se abstrakti esine unohtuu, koska kaikki huomio menee kuuntelemiseen ja reagoimiseen. Armollisuus itselleen on ihan hyvä tässäkin ja toisaalta sitä miimistä tekemistä voi myös tietoisesti treenata.

Kurssin eka ilta meni melko pitkälti tuttujen leikkien parissa ja ryhmää fiilistellessä. Toisena kurssipäivänä tehtiin aluksi vielä lyhyitä tekniikoita ja iltapäivästä sitten päästiin hieman leikittelemään pidemmillä tekniikoilla. Toisen päivän iltapäivä oli ehkä se missä tuli itselle eniten uutta juttua, koska en juurikaan ole pidempää improa tehnyt. Toki kaikki lyhyet tekniikat syvensivät ja kehittivät sitä mitä jo tiedän, mikä sekin on tosi tärkeää.

Katsojan roolissa oli aivan huikeaa seurata miten toisten toteuttamat tilkkutäkki tarinat kehittyivät. Tilkkutäkki tekniikassa kuusi näyttelijää luo ensin pareittain itselleen hahmot ja taustatarinat, jotka eivät liity vielä alussa toisten parien tarinoihin. Tässäkin kierros kierrokselta lisätään linkityksiä hahmojen ja heidän tarinoidensa välillä. Sitten lähdetään kokoamaan yhtä yhtenäistä tarinaa kaikista näistä elementeistä. Niistä tarinoista tuli kummastakin omalla tavallaan ihan huikeita. Tuli kiemurreltua, naurettua ja herkisteltyä katsomon puolella oikein kunnolla.

Yksittäisistä tekniikoista ehkä kaikessa reikäpäisyydessään Spoonriver nousi tällä kurssilla suosikikseni niistä, joita itse pääsin kokeilemaan. Pointti siinä on, että kolme näennäisesti toisilleen tuntematonta hahmoa on kuollut samassa paikassa. Sitten yksi kerrallaan hahmot saavat kertoa ensin itsestään ja sitten vähitellen kierrosten edetessä aletaan linkittää omaa tarinaa toisiin, kunnes päästään siihen yhteiseen kuolinkohtaukseen. Mullahan ei pysynyt pokka yhtään, kun sieltä muilta alkoi tulla niin hienoa juttua. Traagisesti kuollut hammaslääkäri hahmoni repeili kyllä ihan täysillä omien osuuksiensa aikana ja toisia kuunnellessa. Se oli vaan ihan järjettömän hauskaa, miten täysin irrallisista jutuista muodostui niin selkeä kokonaiskuva.

Koin tuossa harjoitteessa ehkä tämän hetkisen improhistoriani hienoimman itsestäänselvyyden hetken. Niputin vaan toisten kertomat tarinan osat yhteen ja linkitin itseni siihen tarinaan. Ei tarvinnut keksiä yhtään mitään, vaan vain yhdistää sen mitä on jo sanottu. Mulle ei oikeastaan ole improtessa tullut aiemmin vastaan hetkeä, jossa kaikki olisi aivan näin ilmeistä. Yleensä olen lavalla enemmän tai vähemmän kujalla siitä kokonaisuudesta, mitä ollaan rakentamassa, mutta nyt oli kaikki langat täysin selkeästi käsissä. Se on hemmetin hienoa tajuta, että sellainen hetki on kuitenkin mahdollista saavuttaa. Se on aivan älyttömän hieno hetki, kun kerrankin näkee sen kaikkein itsestäänselvimmän vaihtoehdon mihin tarina on menossa.

Joogaopettaja, raksamies ja hammaslääkäri, jotka kuolevat Helsingin satamassa hyökyaallossa, ei ehkä vaikuta selkeimmältä lähtökohdalta, mutta hemmetti soikoon loppuratkaisu oli aivan selvä. Sen syvemmin sisältöihin menemättä, niin pohjustus toisilta oli aivan älyttömän herkullinen. Siis minulle oli aivan selvää miten linkitän hammaslääkärihahmoni tarinaan, kun joogaopettajan ja raksamiehen kohtaaminen oli määritelty. Naurun keskeltä sain sanottua jotain tyyliin: ”Näin siellä satamassa sitten semmosen karskin raksamiehen lyövän joogamattoa kantavaa jätkää turpaan. Minähän saman tien huomasin, että siellä nyt iskun seurauksena irtosi kruunu ja lähdin heti paikalle.” Se miten helppoa ja vaivatonta improaminen joskus voikaan olla, kun vaan kuuntelee ja reagoi pääsi vähän yllättämään. Aivan ihanaa. (Olihan siinä aivan täydellinen paikka irtovitsillekin, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.)

Itse kokeilemistani tekniikoista kirjailija oli sellainen, joka vähän aiheutti aivojen nyrjähtämistä. Se on tekniikka, jossa yksi on kirjailija, joka kertoo tarinaa, jonka muut esittävät lavalla. Itse päädyin lopulta kirjailijan rooliin, mikä sinänsä ei ole vastenmielinen tai välttämättä edes hankala rooli minulle, mutta olin vain ajatellut, että en enää sinä päivänä haastaisi itseäni tuolla tasolla. Määrittelyt nimittäin ovat minulle yleensä melkoisen haastavia. Siksi oli ihan järjetöntä pitkän päivän illassa päätyä siihen rooliin, jossa pitää oikeastaan määritellä kaikki ja pitää vielä tarinakin jotenkin kasassa.

Nyt taas jotenkin kurssin vetäjä sysäsi salakavalasti minut jonkun kynnyksen yli niin, että heilahti. Jonain päivänä joku pahaa-aavistamaton kouluttaja saa vielä selittää miksi on päätynyt minua tönäisemään johonkin suuntaan. Näkyykö se naamasta tai jostain, kun välttelen itseni haastamista. Mistä te tiedätte vai tiedättekö te?

Oikeasti ajattelin, ennen tuota harjoitetta, että voisin ihan hyvin haastaa itseni ja mennä kirjailijan rooliin, mutta en nyt millään jaksais. Sitten tulee se ohjaajan tönäisy, että ’tuletko sinä kirjailijaksi’. Aivot huutaa, että ’ei, en jaksa määritellä asioita’. Sitten tietoisuus iskee takaisin ja pakottaa tajuamaan, että minä olen perhana soikoon improkurssilla. Jos minua sysätään lempeästi sen henkisen kynnyksen suuntaan, niin sitten on jo kyllä aika vaan kerätä voimavarat ja mennä sen kynnyksen yli. Meinasin toki sanoa, että ei, mutta sitten stoppasin itseni ja vaan menin.

En ole varma, mutta saattaa olla, että kirjoitin tämän lähijakson ennakkotehtävään kokevani tarinankerronnan yleisesti ottaen helpoksi tällä hetkellä. On joku muistikuva tällaisen ajatuksen kirjoittamisesta. Siksi ehkä tuo ohjausliike kohdistui minuun tuossa kohtaa, mikä on hyvä juttu. Ymmärrän kyllä, että tuo rooli voi olla aika ison kynnyksen takana monelle, koska siinä on monella tapaa vastuussa tarinasta. Toki vastuuta voi ja kannattaa jakaa. Siinäkin mielessä hirveän hyvä harjoite siihen, että tajuaa päästää irti ohjaksista välillä ja antaa toisten tarjota materiaalia tarinaan. Ei kirjailijan / ohjaajan roolissakaan ole tarpeen kontrolloida tarinaa, vaan antaa sille raamit, joiden puitteissa sillä on mahdollisuus tapahtua.

Tuossa tekniikassa ongelmia aiheutti ehkä eniten se, että määrittelyni olivat liian epämääräisiä. Päädyin sellaiseen tilanteeseen, missä olin itse pihalla siitä, mitä hahmoja lavalla on ja niin olivat lavalla olijatkin pihalla siitä, ketä he esittivät. Siinä tuli ristiriita ja väärinkäsityksiä, mitkä olivat ihan tosi mahtavia. Lähti itseltä ihan luonnostaan semmoinen kirjailijan turhautunut reaktio siihen, kun hahmot eivät teekään niin kuin kuvittelit. Luulit kirjoittaneesi jotain, mutta sitten kaikki meneekin jotenkin sotkuun. Siinä näkyi omaan silmään kivasti se kirjoittamisen ja uudelleen kirjoittamisen prosessi. Kirjoitan yhtä, huomaan että se ei toimi ja kirjoitankin sitten täysin edellisestä piittaamatta täysin ristiriitaisen ohjeistuksen.

Hankaluuksista huolimatta tai ehkä juuri niiden takia tykkäsin tuosta kokemuksesta todella paljon. Hienoa siinä oli myös se miten mahtavia tarjouksia sai lavalla olevilta näyttelijöiltä ja niitä sitten saattoi hyödyntää kun otti fokuksen taas itselleen kirjailijana. Kaiken kaikkiaan oikein mieluinen tekniikka. Toki itselleni nämä pitkät tekniikat ovat vielä todella haastavia, mutta sehän on vain hyvä juttu. Olen jälleen tietoinen jostain konkreettisesta, missä voin kehittyä. Tietoisuus on aika pop juttu.

P.S. tuli muuten opittua sekin, että kesken ilmalennon ei kannata vaihtaa suunnitelmaa. Eli jos aikoi päätyä polvilleen maahan, niin ei kannata kesken liikkeen huomata että pari heittäytyy suorin vartaloin maahan ja peilata liikettä. Lattialle mahalleen loikkaaminen koukistetuin polvin ei ole erityisen fiksu idea.