Impro transformations (DVD) – Keith Johnstone teaching series

Näin Suomen kamaralla vielä pysyttäessä videomateriaali lienee lähin vastine liveopetuksen seuraamiselle, joten päädyin nyt sitten tarkastelemaan Keith Johnstonen ohjaamistyyliä tätä kautta. Kirjallisuus on hyvä juttu, mutta tekstin avulla ei pääse käsiksi esimerkiksi opetustilanteiden dialogiin, mikä on mielestäni erittäin kiinnostavaa. Videoissakin toki editointivaiheessa voi jäädä paljon kiinnostavaa materiaalia pois, mutta se tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden tarkastella sitä ohjauksellista vuorovaikutusta ja myös sanatonta viestintää. Tässä tekstissä keskityn siis Impro transformations tallenteeseen, jonka materiaalista suurin osa on kuvattu Keith Johnstonen vuonna 2008 pitämässä impron kesäkoulussa.

”I wrote out a list of all the things my teachers stopped me from doing, and I started teaching those.” Keith Johnstone

Minusta on kiinnostavaa seurata miten Johnstone ryhmää ohjaa. Se miten ja millaista palautetta opiskelijoille annetaan on koko jutun juju. Positiivisen palautteen avulla ohjaamista on todella mukava myös seurata. Kyllä voi ja pitääkin olla tietoinen kohdista, jossa jokin menee solmuun. On hyvä olla tietoinen niistä esteistä, joita mm. spontaanin reagoinnin tiellä voi olla, jotta ei tarvitse aina jumiutua samoihin esteisiin. Sen voi kuitenkin tehdä positiivisesti mahdollisuuksien tutkimisen kautta, sen sijaan että käsiteltäisiin asiat negatiivisen kautta ongelmiin keskittymällä.

”You can’t teach spontaneity, but you can get people to not do the things that stop them being spontaneous” Keith Johnstone

Yksi sellainen keskeinen oppi teatterin ja impron kannalta, mitä tämäkin DVD tarjoaa on se, että yleisö tahtoo nähdä jotain tapahtuvan lavalla oleville hahmoille. Se ei kuitenkaan ole synonyymi toiminnalla. Se että jotain tapahtuu, ei tarkoita, että pitäisi ruveta riehumaan ja pomppimaan, vaan se tarkoittaa luodun tasapainon horjuttamista. On hyvä luoda vakaa pohja tarinalle, mutta se mitä ihmiset haluavat nähdä on muutos esimerkiksi hahmossa tai hahmojen välisessä suhteessa. Valitettavasti vain ihmisinä olemme oppineet välttelemään niitä hetkiä, joissa jotain voisi tapahtua meille. Pääasiassa välttelemme vaaraa, koska se on järkevää. Ne jutut mitä pyrimme arkielämässä välttelemään ovat kuitenkin juuri ne, mitä maksava yleisö tahtoo nähdä.

Yksi keino muutoksen luomiseen on yllättävän käännekohdan (’tilt’) tarjoaminen tarinaan. Vaikka käännekohdat ovat olennainen osa kiinnostavaa tarinankerrontaa, hyvää tarkoittava improvisoija saattaa helposti torpata ne hyväksynnällä. Liittymällä toisen tarjoamaan muutokseen luodaan jälleen tasapainoinen alusta ja käännekohta jää hyödyntämättä. Sen sijaan kiinnostavampaa olisi, että toinen vaikuttuisi toisen muutoksesta tai muuttaisi itseään sen seurauksena. Yksinkertainen neuvo on, että jos parisi kohtauksessa ei muutu, niin sinun pitäisi muuttua.

”Some people are so talented that when we put them on a stage, nothing ever happens. It’s a talent. It’s a skill. You don’t think you come by being dull by accident do you? It’s years and  years and years of training.” Keith Johnstone tarinan kerronta harjoitteen purkukeskustelussa liittyen pelkoon, itsesuojeluun ja tarinoiden päättämiseen ennen kuin ne ehtivät alkaakaan.

Yks ihan lemppariharjoitteistani eli ’Nope’ on myös esitelty tällä DVD:llä. Se on aivan älyttömän vapauttava harjoite, kun on ensin oppinut hyväksymään kaiken improvisoijana. Iloinen ja avoin tyrmäys idealle, joka ei kiinnosta auttaa löytämään ideat, jotka sytyttävät parisi mielikuvituksen. Tämä on hyvä pariharjoite ja tärkeää pohjatyötä yhdessä improvisoimista varten.

Iloisten tyrmäysten kautta päästään käsiksi tekemiseen joka aidosti inspiroi improvisoijaa itseään ja se on aina kiinnostavaa seurattavaa. Olen itse kokeillut tätä vähän eri muodoissa, joten oli kiva nähdä myös tämä versio. Tässä versiossa se, joka sanoo nope pääsee tekemään seuraavan ehdotuksen ja toinen saa kysyä mitä tapahtuu seuraavaksi. Vuorottelu on se mikä minua tässä versiossa kiinnostaa. Ideoiden yhteiskehittely on aina kiinnostavaa ja siksi haluaisin kyllä kokeilla myös tätä versiota.

”We want you to be worth looking at. If you look positive and a little naughty, we like you.” Keith Johnstone

Se ydinajatus mikä Keith Johnstonen opetuksessakin nousee on, että kannattaa olla itsestäänselvä. Sitoa asiat yhteen ja luoda tarinaa, jonka osat liittyvät toisiinsa. Mahdollisuuksien ympyrä on hieno metafora sille, että pysytään yhteisellä tutulla alueella. Sinänsä poistuminen tutulta alueelta ei ole virhe, jos toinen innostuu asiasta, koska silloin toinen antaa sille kehän ulkopuoliselle idealle merkityksen. Käy kuitenkin raskaaksi, jos kaikki elementit ovat mahdollisuuksien kehän ulkopuolelta, koska silloin yhteyksiä tai samaistumisen kohteita ei juuri löydy.

Improssa on hyvä muistaa, että kenenkään ei tarvitse olla omalla vuorollaan syvällinen tai nerokas ja silti se yhdessä rakennettu kokonaisuus voi olla nerokas ja/tai kiinnostava.

Vaan mitäpä sitten jos vastanäyttelijä ei reagoi mitenkään? DVD:llä esitelty harjoite, jossa kurssilaisten vastanäyttelijänä toimii pehmolelu on kiehtovaa seurattavaa. Miten paljon elottoman ja staattisen vastanäyttelijä eli lelun kanssa voidaankaan luoda kiinnostavaa draamallista sisältöä. Se johtuu ihan vain siitä, että ihmiset projisoivat siihen ominaisuuksia, koska tulkinnoille ja mielikuvitukselle on tilaa.

Kiinnostavaa tässä ovat huomiot siitä miksi samaa ei aina voi saavuttaa toisen improvisoijan kanssa. Lavalle tullessa harvemmin ollaan riittävän rauhallisia eli tulee se fiilis että pitää tehdä jotain kiinnostavaa. Olla parempi tai vähintään yhtä hyvä kuin se toinen lavalla olija. Sen sijaan tarinankerronta saattaa jäädä taka-alalle ja kuitenkin kiinnostava tarina on se, mitä yleisö yleensä haluaa nähdä. Staattisuudessa esityksissä on vaaransa, mutta niin päämäärättömässä toiminnassakin. Tasapainon löytäminen ääripäiden välillä on ehkä se avain tässäkin tapauksessa.

Vähän Meisner-tekniikkaan viitaten ei pitäisi lavalla tehdä mitään ennen kuin jokin saa sinut tekemään jotain. Kuten improssakin, perusedellytyksenä tuollaisen impulssin (tarjous) on kontakti vastanäyttelijän ja ympäristön kanssa. Ei tarvitse keksiä, jos on valmis kuuntelemaan ja vaikuttumaan.

”I don’t think we should let improvisers on the stage until they know how to fail” Keith Johnstone

Yksi tosi mielenkiintoinen harjoite liittyen mantrojen käyttöön löytyy DVD:n extroista. Miten mielenkiintoista näyttelemistä sitä kautta voidaan löytää! Mantran hokeminen vaikeuttaa puhumista, mutta sitä kautta saadaan luotua yleisöä kiinnostavaa toimintaa lavalle. Siinä olennainen pointti on mantran (esim. vihaan sinua / rakastan sinua) luoma sisäinen jännite improvisoijassa. Sisäinen jännite luo kiinnostavaa esiintymistä. Jos päänsisällä toistelemasi mantra on ’vihaan sinua’, niin se kääntyy ulospäin juuri päin vastaiseksi toiminnaksi.

Mantran hokeminen pakottaa esiintyjän myös hidastamaan tahtia, mikä on monen muunkin improharjoitteen tavoite. Tässä on paljon kiinnostavia mahdollisuuksia.

”– if the audience wants to take you home with them after the show, you’re on the right track. Personally I don’t think you should go because I think that they should come back and buy tickets. But the audience should desire the improvisers.” Keith Johnstone (samassa yhteydessä viittaus Michael Shurtleffin kirjassa Audition annettuun samansuuntaiseen vinkkiin)

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑