Tämä menee nyt sattumanvaraisen lukemiston puolelle, sillä kirja ei suoraan liity tämän blogin aihealueisiin. Syy miksi tästä kirjasta kuitenkin kirjoitan on se, että tämä loppujen lopuksi se liittyy vähän kaikkeen eli perun edellisen virkkeeni saman tien. Onhan kirjassa puhe kuitenkin rakkaudesta ja kyllähän se on tärkeää myös teatterin ja draaman kannalta. Kiinnostavimmat kohtaukset näytelmissä ovat omasta mielestäni juuri niitä, joissa on rakkautta tai laajemmin ajatellen joku vetovoimatekijä hahmojen välillä. Että on joku syy miksi ne tyypit siellä lavalla yhdessä ovat.

Tässä kirjassa tuosta vetovoimatekijästä ihmisten välillä käytetään nimeä rakkaus tai positiivisuuden värähtely (positivity resonance). Itse ehkä mielessäni suomennan käsitteen positiiviseksi virtaukseksi toisiinsa kontaktissa olevien ihmisten välillä. Kontakti tässä tapauksessa ei tarkoita välttämättä fyysistä kontaktia, vaan sitä että oma huomiosi on kokonaan toisessa ihmisessä, mitä esimerkiksi improssa tehdään ihan jatkuvasti. Siksi ehkä tämän positiivisen virtauksen tilan olenkin selvimmin aistinut muutamina ohikiitävinä hetkinä juuri impron parissa.

Love 2.0 kirjassa rakkauden määritelmää laajennetaan pois romanttisesta tai läheisiin ihmisiin, kuten sukulaisiin ja ystäviin, kohdistuvasta rakkaudesta, miksi rakkaus yleensä mielletään. Rakkaus on kirjan mukaan mikroskooppisen lyhyitä positiivisen virtauksen hetkiä toisen ihmisen kanssa. Rakkaus ei edellytä välttämättä ihmisen syvempää tuntemusta tai pidempää ihmissuhdetta hänen kanssaan. Se on kehomme automaattinen reaktio, jonka voi kokea positiivisessa kontaktissa oikeastaan kehen tahansa ihmiseen. Mutta se kokemus vaatii toisen ihmisen fyysisen läsnäolon. Karkeasti ajatellen, jos toinen on poistunut huoneesta, et sillä hetkellä enää voi tuntea rakkautta häntä kohtaan.

”To put it in a nutshell, love is the upwelling of three tightly interwoven events: first, a sharing of one or more positive emotions between you and another; second, a synchrony between your and the other person’s biochemistry and behaviors; and third, a reflected motive to invest in each other’s well-being that brings mutual care. My shorthand for this trio is positivity resonance.” (Fredrickson, B. L. Love 2.0: What is love. s. 17)

Se mihin itse aika vakaasti olen päätynyt uskomaan impron harrastamisen myötä on positiivisten kontaktihetkien voima. Kun kaksi ihmistä on hyväksyvässä kontaktissa toistensa kanssa jotenkin silmät ja aistit auki, niin siinä virtaa jotain todella jännää energiaa. Se on semmonen positiivisuuden aalto, joka vaan jotenkin tekee hyvää mielelle ja keholle. En sen kummemmin asiaa ole kokenut tarpeelliseksi selittää itselleni, mutta tämän kirjan myötä oma havainto tästä asiasta sai vahvistusta. Rakkaus, laajennetussa merkityksessään, on vahvasti fyysinen ja biokemiallinen reaktio. Ohikiitävän lyhyt hetki, jossa ihmisen on vain niin monella tasolla hyvä olla.

Sen saman fiiliksen voi löytää ihan sattumanvaraisen tyypin tai läheisen ihmisen kanssa. Se on yksi ajatus, mikä sinänsä on tässä maailmassa aika lohdullinen. Että ei siihen tarvita parisuhdetta tai syvempää ystävyyttä, vaan lyhyt kontaktihetki vaikka kaupan kassalla saa kehossamme ihan saman reaktion aikaan. Mahdollisuuksia rakkauteen tai ihan vaan positiiviseen kontaktiin on paljon enemmän, kuin äkkiä arvaisikaan. Tämän kirjan ydin on se, että opittaisiin jälleen näkemään, miten paljon mahdollisuuksia meillä on oikeasti löytää ja luoda näitä oman hyvinvointinne kannalta tärkeitä positiivisia hetkiä elämäämme.

Ei siinä tarvitse olla sen syvempää tasoa, ei tarvitse tehdä tulkintoja. Pohtia, että onko tässä nyt jotain taka-ajatuksia. Toki niitähän me ihmiset jatkuvasti teemme, mutta ei ole pakko. Tämä reaktio vaan on jotain mihin meidät tavallaan ohjelmoitu. Se lempeä lässytysfiilis, minkä vauvat tai söpöt eläimet aiheuttavat, on mahdollista kokea, hieman ehkä eri muodossa, myös toisen aikuisen ihmisen kanssa. Toki se vaatii sen, että molemmat ovat avoimia kontaktille siinä hetkessä. Mutta sitä voi vähitellen oppia taas altistumaan tilanteille, joissa tällaisen kontaktin syntymisen mahdollisuus on olemassa tai ainakin voi olla tietoisesti sulkematta näitä mahdollisuuksia pois.

”Love upgraded as positivity resonance, comes in many flavors. It bends toward compassion when suffering is salient, and toward celebration when good fortune is salient. Above all, love is connection. In connection, you are far more likely to recognize what other people are going through, and meet them where they are, sincerely wishing them the very best.” (Fredrickson, B. L. Love 2.0: Loving Others, in Sickness and in Health, s. 160)

Eikä tämä nyt tarkoita, että kannattaisi lähteä kaupungille tuijottelemaan ihmisiä kontaktinhakuisesti. Tämän tyypin kontaktia ei voi pakottaa, mutta siis riittää että on avoinna huomaamaan semmosia hetkiä, joissa se on mahdollista. Itse huomaan vuosikausia sulkeneeni liian positiiviset kontaktimahdollisuudet oman näkökenttäni ulkopuolelle. Olen kyllä tunnistanut nuo hetket ja ihmiset joiden kanssa tuollaisen kontaktin todennäköisyys on olemassa, mutta olen valinnut sulkea kaihtimet silmieni edestä.

Yksi aika selkeä syy siihen on se, mistä kirjassakin puhutaan, eli myötätunnon herääminen. Aistin jotenkin tutun tuntuisen särön toisessa ihmisessä ja koska en sitä ollut hyväksynyt itsessäni, minun oli aivan järkyttävän vaikea hyväksyä sen näkemistä toisessa ihmisessä. Se ankaruus omaa rikkinäisyyttä kohtaan heijastui torjuntana samoihin asioihin toisessa ihmisessä. Jotenkin viime kesän aikana pääsin tuon oman säröni kanssa sinuiksi, että sen ei tarvitse olla lopullinen tai määritellä käytöstäni. Saa olla rikki ja silti voi auttaa muita ja ehkä itseäänkin siinä sivussa.

Se ymmärrys on helpottanut toisten ihmisten kohtaamista todella paljon. Ei enää ole sitä pakottavaa tarvetta pyrkiä korjaamaan itseni tai se toinen, ennen kuin minkään tason positiivista kontaktia voi muodostua. On ollut tosi hienoa ja hieman surullistakin huomata, että olen aivan turhaan pelännyt tuota myötätunnon heräämisen hetkeä. Se voi olla myös voimauttava hetki. Se että myötätunto herää toista kohtaan, tarkoittaa juuri sitä, mistä kirjassakin puhutaan eli että toivoo sille toiselle ihmiselle hyvää. Tuntee ylipäätään positiivisia tunteita toista ihmistä kohtaan ja se juuri mahdollistaa sen positiivisen kontaktin muodostumisen. Eihän sitä voi syntyä ilman jonkun tason positiivista tunnetta sitä toista kohtaan. Toki tunteiden taso voi vaihdella kevyestä ilosta sitten syvempään myötätuntoon ja empatiaan.

”Love also leaves you with more positive automatic reactions to the persons with whom you’ve shared micromoments of positivity resonance the next time you meet, an implicit goodwill that paves the way for future experiences of positivity resonance with them. — Simply put, love changes your mind.”  (Fredrickson, B. L. Love 2.0: Love’s Ripples, s. 67)

Sinänsä en usko asiassa olevan mitään mystistä, vaan kuten kirjassakin todetaan, niin tämä on sellainen ihmisessä oleva valmis toimintatapa. Kehomme automaattinen reaktio. Kiintymys, halu suojata ja tehdä hyvää toiselle ovat sellaisia ominaisuuksia, jotka meissä ovat sisäänrakennettuna. Toisaalta ympäristömme ja omien valintojemme vaikutuksesta olemme saattaneet päätyä jättämään nämä automaattiset reaktiomme huomioimatta. Tulkintakoneistomme saattavat ohjautua kokemustemme myötä huomaamaan vain uhkia ja siinä samalla jäävät positiiviset viestit ympäristöstä huomaamatta. Mutta mitäpä, jos yrittäisikin tietoisesti opetella taas näkemään ne positiiviset viestit.