Olen pitkään tiedostanut, että olen hieman rikki, enkä pysty itse kaikkia palasia itsessäni saamaan takaisin paikoilleen. Toisaalta kukapa meistä elämästä ilman kolhuja selviäisikään, joten eiköhän ihan kaikista löydy säröjä. Se että olen tiedostanut tuon asian on kuitenkin ajanut minua kohti tekoja, joilla on pyrkinyt piilottamaan kolhuni muulta maailmalta ja itseltänikin. Kieltämään säröjen olemassaolon ja teeskentelemään, että se kulissi, jonka olen niiden päälle kasannut on todellinen kuva. Kuva, josta ne virheet, joita halua itse nähdä, on pyyhitty pois.

Se, mitä en säröjä kätkiessäni tajunnut samalla tekeväni, oli myös hyvien asioiden peittäminen. Luulin peittäväni virheitäni, mutta oikeastaan kätkin olennaisia osia itsestäni. Kauniita ja hauraita asioita, joita en enää tahtonut pitää näkyvillä, koska on helpompi teeskennellä ettei niitä ole. Jos kieltää koskaan mitään tahtoneensa, niin ei pety, kun ei mitään saakaan.

Suojakaapuni oli aika lailla täydellinen. Piilotin itseni pessismismin, kyynisyyden ja ironian taakse ja kuvittelin olevani turvassa. Se tunne, jota luulin turvallisuudeksi ei kuitenkaan ollut sitä. Rajoitteiden takana on vaikea hengittää. On hyvin kapea alue millä voi kulkea, mutta se kapea alue on täysin tuttu. Siinä ei ole suurempia vaaroja, mutta ei myöskään isompia iloja. Tasaista taivalta omassa pienessä kuplassaan. Turvassa pahalta maailmalta.

Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, kun kohtaa asioita, jotka eivät sovi siihen kehikkoo. Kun joutuu huomaamaan, että maailma ei ole kokonaan paha. Siellä on paljon pahuutta, mutta siellä on myös paljon hyvyyttä ja kauneutta. On ihmisiä, joiden vahvuus tulee lempeydestä ja positiivisuudesta. Ihmisiä, jotka kohdatessaan tulee mietittyä, että mitä helvettiä oikeastaan pelkäsin ja miksi?

Impro on kuluneen vuoden aikana tarjonnut minulle paljon, mutta ennen kaikkea se on tarjonnut minulle kohtaamisia ihmisten kanssa. Ihmisten, jotka kerta toisensa jälkeen todistavat pelkojeni pohjalla olevan oletuksen vääräksi. Oletuksen siitä, että en kelpaa ihmisenä, jos en ensin fiksaa kaikkia ongelmakohtiani.

En minä kuitenkaan väitä, että improvisoivat ihmiset ovat pyhimyksiä. Ei hemmetissä, ihan samanlaisia rikkinäisiä ja ajoittain jääräpäisiä tyyppejä he ovat kuin muutkin ihmiset. Erona on se, että he valitsevat olla avoimia myös vaikuttumiselle toisista ihmisistä, eivätkä pyri vain vaikuttamaan heihin. Se hyväksyvä positiivinen läsnäolo ja yhteisen leikin ilo, mitä impron parissa pystyy käytännössä ventovieraan ihmisenkin kanssa kokemaan, on todella upeaa.