Oppiminen ei ole suoraviivainen prosessi ja sen olen impron ja vuorovaikutuksen kohdalla saanut huomata jatkuvasti hyvinkin konkreettisesti. Saman asian saa oppia ja kerrata todella moneen kertaan, eikä se siltikään välttämättä uppoa kovin nopeasti syvemmälle tasolle asti. Eikä varsinkaan sellaisessa muodossa, että se olisi hyödynnettävissä myös uusissa konteksteissa. Samalla on tullut myös tajuttua se, miten helppoa on valahtaa tuttuun ja turvalliseen eli niihin tapoihin, jotka vaativat vähiten energiaa. Tyrmääminen on tosi kevyttä. Vmäistä, mutta tekona suhteellisen vähän energiaa kuluttuva, koska ei tarvitse vaikuttua tai muuttua itse. Voi vaan sanoa ei ja se oli siinä tai ei. Siitä sitten saattaa jatkua vonkaaminen ja suostuttelu, mutta vastaus pysyy, joten se on selkeää. Ehkä se mikä mua tällä hetkellä eniten huolestuttaa omassa oppimiskäyrässä on se, että pelko on alkanut palata ohjaavaksi voimaksi. Opin ja ymmärsin kysymisen arvon ja nyt huomaan, että monissa tilanteissa pelkään taas kysyä. Pelkään kysyä, koska oletan vastauksen ja jos se on se mikä oletan, en halua kuulla sitä. Siinä kuitenkin on se ongelma, että koska en kysy, niin en saa koskaan tietää osuinko oikeaan vai pelkäsinkö turhaan. Se rohkeus ja halu hyvään, mikä heräsi minussa aiemmin on himmentynyt lähes tunnistamattomaksi. Väsymys ja pelko ovat vieneet terän haaveilulta. En uskalla enää olla rohkea tai toiveikas, koska se sattuu liikaa.

Se on kuitenkin tekosyy olla tekemättä ja yrittämättä uusia asioita. Eihän se, että asiat ovat vaikeita ja tekevät välillä kipeää tarkoita, ettei niitä silti kannattaisi tehdä. Muutos ei useinkaan tunnu hyvältä prosessin aikana, vaikka se olisi hyvä ja tarpeellinen muutos. Siinä matkan aikana pelko ja toivottomuus saattavat vallata mielen, kun päämäärä on epäselvä ja sitä vain seisoo kallion seinästä kiinni pitäen näkemättä seuraavaa kohtaa, johon voisi jalkansa siirtää turvallisesti. Ei tässä nyt elämästä ja kuolemasta puhuta, mutta pienemmätkin muutokset voivat pelottaa välillä ihan helvetisti. On helpompi valita olla muuttamatta mitään. Valita paikoillaan pysyminen silloin, kun pitäisi mennä. Pois lähteminen, kun pitäisi jäädä. Olen viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt paljon sekä hyviä että huonoja päätöksiä. Enkä voi väittää niistä kaikista oppineeni jotain, vaan olen tehnyt samoja virheitä toistuvasti ja hakannut päätäni seinään. Viimeksi tänään tuli taas huomattua, että vaikka kaikki merkit tuntuisivat osoittavan johonkin suuntaan, niin jotain tosi ilmeistä on silti voinut jäädä huomaamatta. Jossain kohtaa oli invertteri eli vastaus onkin ei eikä kyllä. Valitettavasti vaan huomaan sen vasta kun olen jo ehtinyt reagoida niiden muiden havaintojen pohjalta tehdyn tulkinnan mukaan. Juu eli ei.

Olen kuitenkin päätynyt siihen, että kieltäydyn nyt takaisinoppimasta sitä kyynisen pessimististä elämänasennetta, johon olin tukehtua pari vuotta sitten. En halua enää tehdä itselleni pahaa sillä tavalla, että antaisin elämän valua hukkaan. Jotain suurta on siis muuttunut, koska nykyään arvostan itseäni sen verran paljon, etten anna itselleni lupaa kaltoinkohdella itseäni. Kuulostaa oudolta, että sellaista joutuu tekemään, mutta sitä olen vuosikaudet tehnyt. Ollut itselleni se pahin helvetti ja nalkuttaja, mitä voi kuvitella. Nakertanut ajatus ajatukselta omaa arvoani ja saanut itseni uskomaan siihen, että se on oikein jos muutkin kohtelevat minua huonosti. Ei se ole ja tiedän kyllä. Eikä minun myöskään tarvitse ruoskia itseäni virheistäni, vaan voin käsitellä ne (osassa menee vähän kauemmin kuin toisissa) ja päästää irti. Voin oppia tai kuten jo aiemmin sanoin, olla oppimatta mitään. Voin ainakin tajuta sen, että voidakseni päästää irti huonoksi todetusta tavasta toimia on minun löydettävä toimivampia tapoja sen rinnalle. Jossain kohtaa pitää toisaalta myös se, että joitain tavoitteita ei ole tarkoitettu saavutettavaksi. Pitää uskoa omiin havaintoihinsa ja jatkaa eteenpäin, eikä jäädä jumiin yhteen asiaan. Maailmassa on muutakin.

Maailmaan en voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseeni voin. Voin antaa menneisyyden olla ja kulkea aistit avoinna tulevaan. En voi tietää määränpäätäni, mutta sen tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö kannattaisi jatkaa matkaa. Löysään siis nutturaani ja jatkan ilon aiheiden etsimistä pienistä asioista arjen keskellä. Onhan niitä ollutkin, kun vain itse muistaa myös nähdä ne. Esimerkiksi viime viikonlopun Harrastajateatterikesä, jonka tekstit odottavat vielä viimeistelyä, tarjoili paljon hyviä syitä elää ja olla tyytyväinen.