Positiivisten kommenttien vastaanottaminen on haastavaa. Pohjaongelma usein lienee se, että toisen sanoihin ei vaan pysty uskomaan, vaikka haluaisikin. Okei joskus tulee fiilis, että joku puhuu vaan lämpimikseen ja silloin kohteliaisuudet on helppo kuitata kiitoksella. Sitten joinain hetkinä uskoo toisen olevan vilpitön sanoissaan ja silloin yleensä itse alan kierrellä ja kaarella asiaa vaivautuneesti. Mieleen nousee voimakkaana halu väittää vastaan tai vähätellä itseään ”enhän minä mitään”.

Viimeisen vuoden aikana minut on hämmennetty kauniilla sanoilla monta kertaa ja minun on ollut todella vaikea kohdata ne viestit. Vaikka sisimmässäni olisin halunnut hyväksyä ne, en kuitenkaan kyennyt siihen. Hyväksymällä toisen sanat olisin joutunut päästämään irti sisäisen kriitikon itseeni liittämistä negatiivisista määreistä. Päästämään irti tarpeettoman ankarasta itsekritiikistä ja hyväksymään, että myös minussa saattaa olla jotain muutakin kuin heikkouksia ja vikoja.

Minulle valkeni jotain tärkeää, kun viimein suostuin kuulemaan myös itseeni kohdistuvat positiiviset viestit, enkä vain kritiikkiä. Kun hyväksyy itsessään olevan jotain hyvää, on paljon helpompi olla aidosti lempeä ja rakentava myös muita kohtaan. Kun ei vihaa haavoittuvaisuutta itsessään, pystyy paremmin hyväksymään sen toisissakin. Yhtäkkiä huomaa pystyvänsä sanomaan positiivisia ajatuksia toisista ääneen, koska pelkoa vahvemmin omaa toimintaa ohjaa tahto välittää hyvää eteenpäin. Tahto huolehtia siitä, että toisen on hyvä olla, vaikka edes ohikiitävän hetken ajan.

Eikä sanottujen sanojen tarvitse olla mitään runoutta tai ennen kuulumattoman nerokkaita. Ne voivat olla todella arkisia, jopa korneja, ja silti niillä on suuri vaikutus, koska ne sanottiin juuri oikeaan aikaan. Kiitos siis kaikille kohtaamilleni ihanille ihmisille siitä, että sanoitte ne sanat. Ne todellakin osuivat ja upposivat ♡

P.S. Artikkelikuvassa on osa Discon kappaleesta Mitä rakkaus vaatii lyriikoista. Se on kuuntelemisen arvoinen biisi.