Katsekontaktin voima

Miten pitkään arkielämässä voi katsoa toista silmiin? Siis ihan vain katsoa, sanomatta sanaakaan. Riippuu varmasti monesta tekijästä, kuten tuttuuden asteesta ja suhteen laadusta, mutta yleisesti ottaen tuijottamista pidetään epäkohteliaana. Voihan se samalla olla myös statushaaste toiselle, jos oikein kunnon tuijotuskilpailun tielle lähdetään. Toisaalta katsekontaktia pitäisi kuitenkin aina välillä ottaa puhekumppaniin, koska seinille tuijottelukaan ei välitä kovin positiivista viestiä toiselle. Siitä, ettei saa katsekontaktia toiseen tulee helposti fiilis, että toista ei kiinnosta tippaakaan oletko siinä vai et. Sama kuin puhuis seinille.

Arkielämän puolella harvemmin tulee erityisesti kiinnitettyä huomiota katsekontaktiin. Luontaisesti yleensä katson puhujaa silmiin ja katkaisen välillä kontaktia, jottei mene tuijottamisen puolelle. Puhuessani joudun välillä keskittymään hieman, että muistan katsoa ihmisiä. Unohdun nimittäin helposti puhuessani katselemaan tyhjyyteen tai ihmisten läpi, näkemättä heitä oikeasti. Joskus on kuitenkin helppoa katsella myös ryhmätilanteissa ihmisiä, mutta se ehkä riippuu siitä mitä olen kertomassa ja mistä asemasta käsin. Huomaan kyllä, että esiintyjän, ohjaajan tai opettajan roolista käsin pystyn helposti jakamaan katsekontaktia muille ihmisille puhuessani. Sen sijaan, jos kerron itsestäni kurssin aloituspiirissä, niin minun saattaa olla ihan mahdotonta kohdistaa katsetta ihmisiin, vaan katselen jonnekin kaukaisuuteen tai vaikka lattiaan.

Edellä mainituissa tilanteissa on kuitenkin kaikissa puhe mukana, joten niiden kautta ei selviä kauanko on soveliasta katsoa toista silmiin sanomatta mitään? Sanatonta katsekontaktia olen oikeastaan päässyt tutkimaan vasta teatteri- ja improharrastuksen parissa. Ihan ensimmäisellä aikuisena käymälläni teatterikurssilla teimme harjoitteen, jossa parin kanssa vain istuttiin ja katseltiin toisiamme silmiin sanomatta sanaakaan. Se oli alkuun todella vaivaannuttavaa. Rupesi miettimään, että mihin sitä oikein katseensa pitäisi kohdistaa. Pitääkö katsoa molempiin silmiin vai toiseen? Pitäisikö oikeasti katsoa jotenkin silmien väliin, niin kuin monilla viestinnänkursseilla opetetaan tekemään, jos katsekontakti ahdistaa. Sitten yhtäkkiä huomasi, että tottui katsottavana olemiseen ja se tilannne alkoi oikeastaan tuntua tutulta ja miellyttävältä. Sitten alkoi huomata asioita paristaan eri tavalla. Muistan, että huomasin parini silmien raikkaan vihreän värin ja sen että pienikin hymy tarttuu todella helposti. Vaikka keskittyy vain silmiin, on koko ajan tietoinen myös siitä millainen ilme toisella on kasvoillaan.

Myöhemmin tajusin eräällä toisella kurssilla, miten selkeästi katsekontaktiin keskittymällä pystyy havaitsemaan myös toisen liikkeet. Teimme piiriharjoitetta, mitä piti vuorollaan siirtää viesti eteenpäin taputtamalla parin kanssa täsmälleen samaan aikaan. Harjoituksen ekoilla kierroksilla tuijotin epätoivoisesti parini käsiä ja taputuksemme eivät todellakaan osuneet kohdilleen. Keskittymällä käsiin olin koko ajan jäljessä. Sitten kun älysin viimein katsoa häntä silmiin, yhtäaikaisesta taputtamisesta tuli helppoa. Vaikka sinänsä katsoo toista silmiin, niin sitä huomaa näkevänsä paljon muutakin. Käsien sekä kehon asennon ja liikkeet. Mikroeleitä ja -ilmeitä, joista toinen tuskin on edes tietoinen. Tulee ihan eri tavalla tietoiseksi siitä toisesta ihmisestä. Se, että fokus on jossain yhdessä kohtaa saattaa vapauttaa näkemään myös paljon laajemmin ja syvemmin kuin arjessa yleensä näkee.

Se, mikä katsekontaktin suhteen on eniten yllättänyt on se, miten paljon voimaa pelkässä katseessa voi joskus olla. Sitä ei ole missään nimessä aina, mutta joskus harvoin muodustuu sellainen hyvä ja positiivinen kontakti toiseen ihmiseen. Tämä on vähän samaa pohdintaa kuin se, mitä kirjoitin aiemmin Love 2.0 kirjan yhteydessä. Se on vaan aidosti kiinnostavaa millaisen buustin aivoilleen positiivisella tunnelatauksella varustetusta katsekontaktista voi itselleen, ja ehkä myös sille toiselle ihmiselle, saada aikaan. Se on jotain mitä en tajunnut kaipaavani, ennen kuin koin sen. Nähdyksi tuleminen voi olla näkymättömyyteen tottuneelle yllättävän voimakas kokemus. Se minusta improssa ja teatteriharrastuksessa on ollut aivan ihanaa huomata, että on ihmisiä jotka eivät käännä katsetta pois tottumuksesta. Että oikeasti on olemassa ihmisiä, jotka näkevät sinut sellaisena kuin sillä hetkellä olet ja antavat myös sinun nähdä heidät. Ihmisiä joiden kanssa muodostuu joku sanaton yhteys, jonka ei sinänsä tarvitse tarkoittaa mitään sen syvempää. Se on vaan pieni hetki jossa on hyvä olla.

Ehkä itse tulee vielä katkaistua se yhteys turhan nopeasti, koska joku oma ”Ei saa olla vaivaksi” -lukko aktivoituu sellaisina hetkinä. Tulee jotenkin tietoiseksi, että ehkä se minkä itse tulkitsen hyväksi hetkeksi onkin toiselle vaivaannuttava. Olen kuitenkin alkanut kyseenalaistaa tuota automaattista tulkintakoneistoani. Jollain tasolla aina odottaa jotain ulkoisesti näkyvää merkkiä siitä, että tämä on ok ja positiivinen hetki toisellekin. Se minkä olen tuollaisista hetkistä huomannut,  että osa ihmisistä vakavoituu ihan täysin keskittyessään. Ilme saattaa vaikuttaa ulospäin neutraalilta tai tylyltäkin, vaikka oikeasti kyse ei olisikaan tietoisella tasolla tyrmäyksestä. Itse vaan olettaa jollain tasolla, että pystyy lukemaan sanattomasta viestinnästä toisen ajatukset.

Jää kysymys: miksi otan itselleni vastuun toisen ajatusten ymmärtämisestä? Kyllähän muut ovat täysin kykeneviä itsekin katsekontaktin purkamaan, jos se tuntuu vaivaannuttavalta. Hyvä tarkoitus eli toisesta huolehtiminen saattaa kääntyä itseään vastaan, jos oletan tietäväni asioita, joita en voi oikeasti tietää. Yhdessä taannoin improkurssin yhteydessä kokemassani tosi voimallisessa kontaktinhetkessä pieni syyllisyyden pisto ajoi tekemään nopean ratkaisun ja katsomaan pois päin. Tuli nimittäin tunne, että olin manipuloinut tilannetta haluamaani suuntaan ja luonut tilanteen, jossa toinen ei kohteliaisuudesta tai jostain muusta syystä kehtaa kääntää katsettaan pois. Jälkikäteen ajatellen, en tiedä onko moinen kontaktin manipulointi edes mahdollista. En pidä itseäni erityisen lahjakkaana vuorovaikuttajana, joten olis outoa, jos pystyisin jonkun huijaamaan puhumalla tuollaiseen positiivisen kontaktin hetkeen.

Siinä on se, että välillä myös improkontekstissa arjen logiikka ajaa päälle. ”Älä tuijota. Se on epäkohteliasta.” Sehän on se viesti, mitä pienille lapsille usein sanotaan ja se voi olla hyvällä intentiolla sanottu. Ohan katsekontaktin välttäminen julkisilla paikoilla ja joissakin tilanteissa hyvä ja järkevä valinta. Se on itsesuojelua, koska ei voi tietää miten toinen katseen reagoi ja miten hän katseesi tulkitsee. Liian pitkät ja intensiiviset katseet tulkitaan joissain tilanteissa helposti tulkita joko haasteeksi tai vaikka iskuyritykseksi. Joskus on enemmän kuin ok, valita näkymättömyys ja laittaa verhot kiinni.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑