Mulla oli pitkä tauko meditoinnista. Parisen vuotta. Kesällä vaikeista tunteista selon saadakseni aloitin uudestaan ja voi jestas, miten paljon itken meditoidessani. Se ei ole aktiivista itkua. Siihen ei liity varsinaisesti surua tai mitään sellaista tunnetta. Vaan se tapahtuu metta-meditaatiossa, kun ajattelen rakkaudella muita ihmisiä. Ensin vain sellaisten ihmisten kohdalla, joihin minulle ristiriitainen suhde ja myöhemmin myös ihmisten kanssa, joihin minulla on lämmin suhde.

Joku siinä pysähtymisessä ja ajatusten keskittämisessä aiheuttaa kyynelkanavien aktivoitumisen. Sehän ei toisaalta ole kovin yllättävää, koska olen ihminen, joka todellakin itkee nauraessaan ja muutenkin tunteet valuvat helposti kyynelinä poskille.

Yllätyin silti siitä, miten paljon kyynelehtimistä rakkaudellisten ajatusten kohdistaminen tiettyihin henkilöihin aiheuttaa. Oikeasti luulin, kun se tapahtui ekan kerran, että se johtuu siitä sydänsärystä, joka siihen ihmissuhteeseen liittyy. Mutta ei se ollut se, vaan se oli se vilpitön rakkaudellisuus. Toive siitä, että ilman mitään ehtoja tai minun sotkeutumistani asiaan, missä ikinä toinen kulkeekin, hän on turvassa ja rakastettu. Siinä ajatuksessa on vahva tunnelataus, joka purkautuu kyyneleinä. Lämpiminä, ehkä välillä vähän haikeinakin, kyyneleinä.

Havainto tässä onkin se, että se tapahtuu nimenomaan tiettyjen ihmisten kohdalla. Riippumatta, onko suhde lämmin vai onko se vaikea ja ristiriitainen, jos tunneside on tai on joskus ollut vahva, niin sama reaktio toistuu. Alkaa itkettää.

En tiedä loppuuko se jossain kohtaa, koska tätä on nyt jatkunut kesästä asti. Joka kerta, kun kohdennan positiivisia ajatuksia tiettyjä ihmisiä kohtaan, niin heti itkettää. Mutta se, minkä huomasin myös aktiivisemman meditoinnin myötä palanneen, on kyky rauhoittua kontaktiin toisen ihmisen kanssa. Sisäiset kierrokset ovat laskeneet ja mieli on tyynempi. Ei tasaisempi tai vähemmän synkkä, vaan tyynempi, mikä tekee yhteen asiaan kerrallaan keskittymisen helpommaksi. On helpompi hyväksyä olevansa juuri siinä, missä on kaipaamatta menneisyyteen tai tuntemattomaan tulevaan.