Kuinka moni on kuullut otsikon empaattisen lausahduksen joskus, kun on jakanut jotain, minkä ehkä itse ajattelee olevan outoa tai erikoista itsessään? Monet asiathan ovat ihan aidosti normaaleja, osa ihmisyyttä, vaikka siltä ei itsestä juuri sillä hetkellä tuntuisi. Tunteet ovat ihan normaali osa ihmiselämää. Sekin on normaalia, ettei aikuinen(kaan) ihminen välttämättä aina niin aikuismaiseen tunteidenkäsittelyyn pysty, vaikka olis kuinka tunnetaito-guru tai muu empatian ihmeaikuinen. Sekin on ihan normaalia, että mielessä käy itsetuhoisia tai väkivaltaisia ajatuksia. On ihan normaalia, että joskus tuntee itsensä ulkopuoliseksi ryhmässä… Tätä listausta voi jatkaa loputtomiin ja hyvin moneen suuntaan, koska monet asiat ovat yleisinhimillisiä, vaikka yksilö saattaa ajatella niiden koskevan vain häntä.
Ok.
Sitten tuleekin se mutta. Kuten monilla muillakin hyvää tarkoittavilla lausahduksilla, niin tälläkin on kääntöpuolensa. Kun kaikkihan ei kuitenkaan ole ”täysin normaalia”. Tarkoitan tässä yhteydessä tällä sitä, että asioiden ja kokemusten niputtaminen yleisinhimillisiksi ja kaikille jaetuksi, voi itse asiassa peittää jotain olennaista.
Otetaan esimerkiksi, vaikka ylempänä viimeiseksi mainittu, ulkopuolisuuden tunne ryhmässä, mitä olen täällä käsitellyt aiemminkin. Niin siinä se tunne on ihan normaali asia. Kaikista, tai ainakin lähes kaikista, ihmisistä tuntuu joskus siltä, ettei kuulu ryhmään, vaan jää ulkopuoliseksi. Mutta, tunnetun tunteen voimakkuus ei välttämättä ole ”ihan normaalia” sillä tavalla, kuin hyvää tarkoittava kommentin lausuja ajattelee. Intensiteetti voi vaihdella merkittävästikin yksilöstä toiseen.
Jostain tuntuu ehkä hetken kurjalta, kun tuntuu, että jää ryhmän ulkopuolelle. Tulee kevyt harmitus ja ehkä tarve vaihtaa ryhmää tai muuttaa omaa toimintaa jotenkin, että pääsis mukaan siihen ryhmään. Sitten taas toisessa ääripäässä ulkopuolisuuden tunne saattaa tuntua henkisesti niin raskaalta, että se tuntuu myös fyysisesti kehossa. Ensin mainitulle tyypille, tuskin havaittava, ohimenevä, ulkopuolisuuden tunne, aiheuttaa jälkimmäiselle ihan fyysistä kipua.
Itsehän kuulun tähän jälkimmäiseen ääripäähän ja mun on ollut monesti pakko poistua tilasta, ainakin hetkeksi. Se tilanteen aiheuttama, koettu, hylkäämiskipu on aktivoinut aivojen selviytymismoodin, jossa rakentava toiminta ei ole oikein enää mahdollista. Siinä kohtaa vaihtoehdot on poistua, jähmettyä tai puolustautua / hyökätä. Ei se tapahdu jokaisessa tilanteessa, mutta alttius ja herkkyys hyvin voimakkaalle erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteelle on olemassa.
Ihmisyyden jatkumollahan kumpikin on ihan normaalia. Ääripäät ja kaikki variaatiot siltä väliltä mahtuvat ihmisenä olemisen jatkumolle. Kuitenkin ihmisen, jolla se tunne on ensin mainitulla ”hieman harmittaa” -tasolla, on vähän vaarallista sanoa jälkimmäiselle asiasta puhuttaessa: ”Se on aivan normaalia / Ymmärrän (täysin), miltä susta tuntuu”. Niillä sanoilla on hyvä tarkoitus, mutta se voi estää asioista aidosti ja avoimesti puhumisen. Siinä helposti olettaa jo tietävänsä, miltä se toisesta tuntuu, koska itsekin on kokenut asian. Se on niin tavallista ja normaalia.
Samoin, kaikille meistä, todennäköisesti, on joskus väkivaltaisia ajatuksia, mutta me emme kaikki toimi niiden mukaan. Monella, vaikka tulisi sanottua, että tekee mieli lyödä jotain, niin se jää sanoiksi, eikä muutu toiminnaksi. Joillakin taas käy toisin. Tulee sama ajatus, väkivaltainen impulssi, ja sen mukaan sitten tulee myös toimittua.
Me ihmiset emme ole kokemuksiltamme ja ulospäin näkymättömiltä osiltamme identtisiä keskenämme. Meillä on erilaisia herkkyyksiä ja triggeripisteitä, mitä emme välttämättä edes itse kaikilta osin täysin hahmota. Hyvää tarkoittava ajatus ”se on täysin normaalia” voi kääntyä myös vähättelyksi, joten sen käytössä kannattaa olla säästeliäs. Ihan jo senkin takia, ettei tule tahattomasti vähätelleeksi toisen kokemuksia ja niiden voimakkuutta.
Jos omat pääsäryt ovat tasoa särkylääkkeellä helpottaa ja toisella on paha migreeni, niin puhutaan hyvin eri kokemuksista. Kumpikin sisältää päänsäryn, mutta olisi naiivia väittää, että omien ajoittaisten särkykokemusteni pohjalta ymmärtäisin, miltä migreenikohtaus tuntuu. En ymmärrä. En voi ymmärtää. Se ei kuulu omaan kokemusmaailmaan. Siksi ymmärrykseni laajentamiseksi minun on syytä kuunnella muita ja vaikka lukea asiasta enemmän.
Oikeastaan ainoa syy, miksi nostan tämän erikseen omaksi kirjoituksekseen on se, että monesti ihmiset huomaamatta luovat itselleen kuulemisen, ja toiselle kertomisen, esteitä. Normalisoinnilla voi saattaa asioita perspektiivin ja poistaa häpeää, kun ihminen tajuaa, että asia, jota pitänyt outoutenaan tai jotenkin hävettävänä, onkin ihan tavallista. Ettei ole yksin kokemuksensa kanssa. Mutta samoilla sanoilla voi myös vaientaa keskustelua asioista, joista olisi oikeasti hyvä puhua ja laajentaa ymmärrystä.
Se, miten minä tai sinä, tai kuka tahansa muu, ymmärtää asiat, ei ole ainoa tapa hahmottaa ja kokea maailmaa. On hyvä yrittää ymmärtää, että aina ei aidosti ymmärrä, vaikka ajattelee ymmärtävänsä tai haluaa ymmärtää. On ihan tervettä välillä kyseenalaistaa sitä, mitä lopulta oikeastaan ymmärtääkään – ja mitä vain olettaa ymmärtävänsä – ja kuunnella vähän tarkemmin. Olla utelias kuulemaan, miten toinen jonkun, itsellekin tutun, asian aidosti hahmottaa. Koska toisen kokemuksiin meillä ei voi olla ensikäden tietoa ja kaikkia kokemuksia emme pysty omien kokemustemme kautta täysin ymmärtämään, vaikka niin saatamme sortua olettamaan.
Henkilökohtaisesti, hyvin hanakkana olettajana ja ymmärrykseni rajoitteiden automaattihälventäjänä, koen ”tiedän, miltä se musta tuntuu ja nyt haluan tietää, miten sä sen koet” -asennetta kohti pyrkimisen tosi tärkeänä. Miten usein sitä onkaan tullut hyväntahtoisesti hiljennettyä toinen, kun hän on yrittänyt jakaa kokemustaan. Ihan vaan, koska kuvittelee ymmärtävänsä toista puolesta sanasta, vaikkei tunne puoliakaan toisen taakasta.
Tänään toivonkin avoimempia silmiä, sydäntä ja korvia kaikille, myös itselleni.
Kuunnellaan enemmän, kuin oletetaan.
P.S. Ja jälkipuheena on todettava, että aivan kaikki koettu ei edes ole ”ihan normaalia”, vaan osa on sellaista, mihin olisi hyvä hakea ulkopuolista apua. Kaikesta, kuten vaikkapa vaikeasta masennuksesta, ei ole pakko kärsiä yksin ja hiljaa, koska muitakin masentaa joskus. Apua saa ja pitää voida hakea. Silloinkin, kun jokin ei ole ”ihan normaalia”, tärkeää olisi saada kertoa ja jakaa se oma kokemus, eikä tulla hyväntahtoisesti normalisoiduksi ja siten hiljennetyksi.
Joskus, ennen kuin hoksaa hakea itselleen apua, pitää saada myös ymmärtää, että muut eivät koekaan tätä asiaa näin intensiivisesti. Tämä ei olekaan ihan normaalia, vaan tälle voi tehdä jotain.
Draamanörtti 