Ei ole ensimmäinen kerta, kun ajattelen ajatuksen: ”minähän olen vain sivuosassa, joten jos ääni kulkee ja olen suunnilleen tolpillaan, niin voidaan esittää”. Nyt ainakin pari näytöstä Herkosta ja kadonneen ajan arvoituksesta jää esittämättä sairastapauksen vuoksi. Ei tosin minun sairastapaukseni, vaikka tälläkin hetkellä, tätä tekstiä kirjoittaessa, nenä vuotaa, korvat on tukossa ja yskiminen on rasittanut kurkkua niin, että ääni ei kulje erityisen hyvin tai kirkkaana. Mutta tätähän ei tiennyt, ennen tätä tekstiä, kukaan muu, koska en ole kertonut sitä kenellekään. En edes työryhmän viestikanavissa.

Miksi en? No, kun mähän olen vain sivuosassa ja, kuten sanoin ”jos ääni kulkee ja olen suunnilleen tolpillaan, niin voidaan esittää”. Mutta en sanoisi olevani tällä hetkellä terve tai edes hyvissä voimissa. Lopulta minun ei sitten edes tarvinnut, kun joku muukin oli sairastunut ja sen vuoksi näytökset jouduttiin perumaan.

Eli lolleroin tieni ulos tilanteesta toisten avustuksella ilman, että jouduin myöntämään mitään. Olis ollut liian kova paikka parissa pienessä sivuroolissa olijana sanoa, että tässä kunnossa en pysty esiintymään. Koska, todennäköisesti – valitettavasti – olisin pystynyt. Se on ällistyttävää, miten puolikuntoisena sitä asioita pystyykin tekemään, mutta se, onko siinä mitään järkeä, on jo ihan toinen kysymys.

Vakavasti ottaen. Kotitestien mukaan tämän ei pitäisi olla koronaa, joten todennäköisimmin kyse on vain kesäflunssasta. Minulla on ollut ennenkin, useampana vuonna, keskellä herttaisinta hellekautta kunnon flunssat kuumeineen. Sinänsä tässä ei siis ole mitään outoa. Ja, tiedän kyllä keneltä hieman räkäiseltä pikkutyypiltä tämä minulle tarttui, joten ei ollut edes suurempi yllätys, että sairastuin nyt. Siitä huolimatta, että olo on nyt tämä, niin en aikonut ilmoittaa kenellekään asiasta – jos ei ole aivan pakko.

Fakta on se, että perusflunssan kohdalla oma olo on yleensä kurjin aamulla ja illalla. Päivällä olen usein ajoittain jopa ihan ok. Tosin nyt nämä paahtopaistihelteet tekevät vaikeaksi erottaa, johtuuko huono olo kuumeesta vai helteestä. Ehkä vähän molemmista. Mutta joka tapauksessa ääni on tällä hetkellä aika raspattu, koska olen yskinyt runsaasti muutaman päivän ja ihan jo se voisi aiheuttaa esiintyessä ongelmia.

Hankalia ajatuksia

Kuten sen jo tekstin alussa sanoin, huomasin jälleen ajattelevani sen ajatuksen, mitä ajattelen (liiankin) usein ”minä nyt vaan olen tämmönen… ei minun takia tartte”. Vaatisi jo kovemman sairauden, että minä suht pienten sivuosien esittäjänä lähtisin sanomaan, että minun takiani pitää peruuttaa joku näytös. Ei tule tapahtumaan. Istun kiltisti kaikissa tiloissa maski päässä ja koetan järjestää niin, että ainakin näytöksen ajan ääni riittää.

Tämä on sama juttu, mihin törmäsin aiemmin, kun tehtiin Meidän tyttöä (alkuperäisteksti Pasi Lampelan Meidän poika) Vakiopaineen kellarissa. Olin ihan ok sen suhteen, että toisen näyttelijän sairastumisen takia oli pakko perua yksi näytös. Mutta, kun olin itse ollut kaksi esitystä edeltävää päivää oksennustaudissa ja käytännössä jaksoin hädin tuskin seisoa, kun olo oli niin heikko, niin se esitys silti esitettiin.

En muista siitä esityksestä muuta, kuin sen jäätävän tuskanhien, joka helmeili iholla ja sen, että lavalla käyvin tosi hitaalla. Repliikit viipyi ja iskut meni ihan ohi. Katsekin oli melkoisen lasittunut. Kun pääsin verhojen taakse turvaan, niin rojahdin lattialle, koska en jaksanut seisoa. Kuulostaa dramaattisemmalta, kuin miltä näytti.

Silloin sanoin kyllä muille olevani vähän kipeä, mutta kun olen sellainen ihminen joka peittää tosi hyvin kipua ja sairauksia, niin en tiedä ymmärsikö kukaan, että tosiaan olin sinä päivänä todella heikossa kunnossa. Ei mua yleensä uskota tai ehkä kukaan ei vaan välitä, koska ilmaisuni on yleensä tosi pientä, kun tosissaan sattuu. Se on, kai, opittua käytöstä, eikä synnynnäinen ominaisuus.

Siinäkin näytelmässä olin siis sivuroolissa ja se on vähän vaikea paikka sairastumisten osalta. Jos tietää, että oma osuus on noin kymmenesosa tai allekin koko näytelmästä, niin miten kipeä pitää olla, että kehtaa sanoa, ettei pysty esiintymään..?

Korona muutti vähän omaakin suhtautumistani pieniinkin sairasteluihin, mutta huomaan, että mulla alkaa taas lipsua vanhojen tapojen puolelle. Jos ei ole pää kainalossa, jalka poikki tai ääni kokonaan poissa, niin todennäköisesti en sano mitään siitä, että olen kipeä. Tai korkeintaan sanon sen verran, että käytän nyt maskia ja pidän etäisyyttä, koska olen hieman flunssainen, mitä todennäköisesti olisin nytkin sanonut, jos oltaisiin päädytty esittämään näytelmää torstaina ja perjantaina. Mutta en edes harkinnut sanovani, että minun takiani pitäisi perua jotain. Olin vain kiitollinen, kun jonkun muun takia niin oli kuitenkin tarve tehdä ja sainkin, helteessä pomppimisen sijaan, jäädä lepäämään.

Se kertoo aika paljon minusta myös ihmisenä. Siis se kertoo siitä itsearvostuksen puutteesta, joka riivaa minua muuallakin, kuin lavalla. Olen sellainen ihminen, joka arvioi ensin, miten paljon vaivaa jostain on toisille ja jos toteaa sitä olevan liikaa, niin mukautuu mieluummin itse.

Huvittavin puolihan tässä on se, että mähän nimenomaan hakeutumalla hakeudun sivuosiin, jotta en olis merkityksellinen tai keskeinen tarinalle. Näin ollen se, jos olen vähän kipeä ei ole syy peruuttaa koko esitystä, koska en ole niin merkityksellinen hahmo, että se haittais, jos olen vähän puolikuntoisena lavalla.

Ihminen on outo otus – joskus myös itselleen.