Pieni tunnustus: olen luuseri elikkäs luovuttaja. Olen tottunut luovuttamaan taistelutta ja vetäytymään, jos joku muu haluaa jotain samaa, kuin minäkin. ”Tehköön / pitäköön koko idean”, ajattelen aivan liian usein. Viimeksi vartti sitten ajattelin niin ja olin valmis polttamaan (kuvainnollisesti, materiaalit ovat digitaalisia) puolivalmiin improkirjakässärin sekä potentiaalisille kustantajille laaditun synopsiksen ja muut materiaalit, joita en ole tohtinut lähettää.

Ai miksi? No koska jollain toisella on samansuuntainen idea.

Järjetöntä?

Enkö itsekin omista useita eri kirjoittajien improkirjoja, koska eri ihmiset kirjoittavat ja ajattelevat improsta eri tavoin? Tiedän, mutta silti usein toimin niin. Luovutan yrittämättä, jos joku muu voi tehdä sen. Eikä kyse ole edes vertailusta. Se ei ole merkittävää tekeekö joku paremman, menestyneemmän tai lukijaystävällisemmän kirjan, vaan siinä, että joku muu tekee tai ainakin aikoo tehdä. Se tieto riittää. Se, että tiedän jonkun muun aikeesta riittää aiheuttamaan paniikin mielessäni ja houkuttaa luopumaan kaikesta, mitä olen jo tehnyt.

Miksi?

Koska mielestäni joku muu, kuka tahansa muu, on aina parempi, kuin minä.

Joten, jos olisin eläin, olisin sellainen, joka hyppää saalistajansa suuhun, jos tämä vaan sattuisi vihjaisemaankaan, että vähän hiukoo. Ja hölmöintä tässä on se, etten tasanvarmasti ole syntynyt, vaan oppinut, sellaiseksi. Elämä (ja minä itse) on opettanut, ettei kannata edes yrittää, jos tiedän yhdenkin (teko)syyn, miksi pettymys on taattu.

Pessimismi, mikä inhostuttava syy pettyä yrittämäti.

P.S. En ole taipumusteni orja, vaan pidän kiinni vapaan tahdon illuusiosta. Valitsen nyt olla seuraamatta haluani luovuttaa. Kokeilen onneani kustantamoiden kanssa ja vastauksesta riippumatta kirjoitan kirjan valmiiksi ja julkaisen jossain muodossa.

Suunta selvä — tyyli vapaa ja aika määrittelemätön.

T. Umpihankimöngertäjäinen