Yksi ensimmäisistä ja tärkeimmistä opeista improvisoidessa on minulle ollut se, ettei ihminen oikeasti tiedä, mitä olettaa tietävänsä. Tämä koskee erityisesti toisten ihmisten ajatuksia. Yksinkertaisimillaan tämä näkyy missä tahansa yhteiseen tarinan rakentamiseen pohjautuvassa tekniikassa ja sana-assosiaatioissa. Erinomaisen ilmiselvä se on myös improvisoidussa kohtauksessa, jossa kumpikin olettaa, että toinen tajuaa tilanteen samalla tavalla. Kohtaus menee, miten menee ja vasta kohtauksen jälkeen selviää, että toinen oletti hahmot sisaruksiksi, jotka hoitivat kotipihan perennoita ja toinen aviopuolisoiksi, jotka kastelivat kukkia toisen vanhempien haudalla.

Oletus ei toimi. Me emme ajattele samoin. Jo yksinkertainen sana-assosiaatioharjoite paljastaa sen, miten eri taajuudella voidaan olla. Toiselle tulee koirasta mieleen kissa, toiselle koiran aamulla järsimä sukka ja kolmannelle makkara. Kokemukset ja sen hetkinen mielen sekä muistin tila vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme, kun meille sanotaan joku sana. Yksi ja sama sana, johon liittyy tuhansia mahdollisia assosiaatioita.

Mahdoton on mahdollista

Vaikka otsikko viittaisi telepatian mahdottomuuteen ja edeltävät ajatukset siihen, miten mahdotonta on löytää edes yksinkertaisissa asioissa yhteistä maata, niin improvisaatio on silti laji, jossa syntyy uskottavin telepatian illuusio. Se on hetkittäistä ja huumaavaa, kun yhtäkkiä palaset vain loksahtelevat kohdilleen. Kaikkien niiden ”mä oon ihan hukassa, mitä täällä tapahtuu?” -hetkien ohella on ollut useampiakin sellaisia hetkiä, jolloin on ollut suorastaan täysin ilmiselvää, mitä toinen tulee seuraavaksi sanomaan ja tekemään. Tarina kirjoittaa itse itsensä ja omaan mieleen syntyy ajasta irrallinen tarkkailutila.

Sitä ei tapahdu kaikkien kanssa. Joskus aika auttaa suotuisien olosuhteiden syntymiseen. Kun tuntee niin toisen niin hyvin, niin osaa helposti arvata, mistä todellisuudesta ja mahdollisuuksien ympyrästä ajatuksensa ja tekonsa tulevat. Mutta aina ei vaadita syvempää tuntemistakaan, vaan aivoaallot ovat synkassa jonkun ihmisen kanssa heti ensihetkestä. Se on vähän niinku rakastumista, mutta ei kuitenkaan. Ehkä ihastumista enemmänkin eli jotenkin klikkaa heti. Sekään ei takaa sitä, että se telepatiakyky säilyisi, vaan se voi olla vaan sen hetken ja yhden tekniikan mittainen selvän näkemisen hetki. Seuraavassa tekniikassa oletkin taas ihan pihalla siitä, miten se toinen ihminen ajattelee.

Jaettu kokemus?

Toinen tärkeä juttu on se, että oletus jaetusta kokemuksesta ei ole myöskään totta. Telepatian hetket eivät välttämättä ole jaettuja. Toinen ei välttämättä tunne yhtään samalla tavalla siinä hetkessä. Minulla on ollut telepatian hetkiä, missä olen nähnyt ihan selvästi, mihin toinen menossa. Olen jo keskellä omaa repliikkiäni tiennyt, mikä se toisen vastaus on ja miten tarina siitä rakentuu. Tämä ei nyt tavallaan tarkoita sitä yleistä improsyntiä eli ennakolta käsikirjoittamista ja toisen puskemista siihen haluamaansa suuntaan. Vaan nimenomaan sitä, että itselle on vaivatonta asettua tavallaan toisen kertomaan tarinaan. Minä itse en puske sitä tarinaa mihinkään suuntaan, vaan mulle on selvää, mihin jaettu luovuus tai toisen mieli sitä kirjoittaa.

Se on toinen ääripää tällä janalla. Mulla ei ole normaalia suurempaa kontrollia mihinkään, mutta tiedän, että tästä tulee tosi hyvä juttu, koska olen nähnyt pari seuraavaa askelta jo ennakkoon. Voin kelata tarinaa hetken eteenpäin ja katsoa: ”vau, näinkö tässä tosiaan käy”. Sitten se oma into vahvistaa sen tarinan taianomaisuutta ja imua minulle. Se on itseään ruokkiva voima ja keveä olotila. Se on minulle (ne hetket, kun tajuaa toista vaivattomasti) taikuutta. Kokemuksellisesti sellaiset, telepaattiselta tuntuvat, hetket ovat lähinnä magiaa, mitä olen elämässäni voinut kokea.

Telepaattisen ymmärryksen ihmehetket ovat vain yksi mahdollisuus improvisoidessa. On hyvä muistaa, että improvisointi voi olla:

• täyttä tervanjuontia
• ihan kauhistuttavaa
• hyvin tavallista
• oikein nautittavaa
• tajunnanräjäyttävän mahtavaa

ja miljoonaa muuta tunneskaalan asiaa. Kaikki ne ovat kaikki tärkeitä ja opettavaisia hetkiä ja olemisen tiloja.

Paljon oppii myös siitä, kun telepatiaa on viimeinen sana, mitä käyttäisit kuvaamaan ymmärryksen ja yhteistoiminnan sujuvuutta. Se opettaa itsestä ja omasta ajattelusta paljon, kun tajuaa, että mä en ymmärrä yhtään, miten toinen ihminen ajattelee tai miksi hän toimii tietyllä tapaa. Sen voi itse sitten tulkita haluamallaan tavalla. Siitä innostua ja ottaa sen haasteena yrittää ymmärtää, miten niin omasta poikkeava mieli ja ajattelutapa toimii ja miten oma ajattelu voisi sitä täydentää. Yleisempi reaktio toki varmaankin on, että toinen koetaan hankalaksi tyypiksi, kun ajattelu ei synkronoidu yhtään ja on vaikea löytää yhteistä säveltä. Niinkin saa ajatella. Ihan oikeasti. Saa. Ei ole kiellettyä.

Vaikka sitä kaikki suuriin ajatuksiin ja mietelauseisiin mieltyneet ihmiset jaksavat hokea, niin ei, kaikkien kanssa ei tarvitse pystyä toimimaan pidempikestoisesti. Ei tartte olla tyly tai vältellä ihmistä, mutta joskus voi luovuttaa ja kävellä pois. Hyväksyä, että tämä ei nyt vaan toimi. Voi lakata yrittämästä ymmärtää. Sitten se on se oppi, minkä siitä kohtaamisesta otat mukaasi. On ok myös luovuttaa. Ei jokaikisen ihmisen ymmärtämisestä tartte, jos ei halua, ottaa elämäntehtävää. Saa myös improvisoida vain niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa on kivaa ja ajatukset synkronoituu helposti.

Ei sellainen samanmielisyys ehkä pitkän päälle ole omaa ajattelua ja telepatiataitoja kehittävää ja silti niinkin saa tehdä.

On vapauttavaa tajuta, että ei ole pakko.

Mikään ei lopulta ole pakko.

Edes telepatiaan tai sen tasoiseen illuusioon pyrkiminen. Joskus konflikti ja väärinkäsitykset ovat ainoa tie eteenpäin.

Epätietoisuus on vapauttavaa, kun sen oikein oivaltaa.