Impron peruskäsitteitä osa 1 – Määrittelyt

Lähden nyt hieman avaamaan sitä, miten itse tällä hetkellä joitain improvisaation peruskäsitteitä hahmotan. Tällä samalla logiikalla tulee siis ilmestymään useampi kirjoitus, joissa käsittelen aina yhtä impron peruskäsitettä tai ajatusta kerrallaan. Ensimmäisenä pohdin määrittelyjä, koska ne ovat itselleni vielä ajoittain ihan jäätävän vaikeita. Määrittelyllä tässä yhteydessä tarkoitan hyvin laajassa mielessä asioiden nimeämistä ja niille ominaisuuksien antamista. Pääosin puhun jatkossa sanallisesta määrittelystä, mutta toki sanattomastikin pystyy määrittelemään paljon.

Sanattomasti voi määritellä esimerkiksi:

  • esineen tai asian ominaisuksia
    • muoto, koko ja paino
  • fyysisiä toimintoja ja tekemistä
  • tilan mittoja
  • huonekalujen sijainnin
  • oven avautumisen esim. liukuovi, ovi, jossa on pieni nuppi tai ovi, jonka kahvasta saa koko kädellä otteen
  • hahmojen välisen suhteen läheisyyttä
    • lähellä toisiaan vai kaukana toisistaan?
    • koskettavatko toisiaan vai välttelevätkö kosketusta?
    • kosketuksen tapa: hellät silittelyt, asiallisen neutraalit lyhyet kosketukset tai vihaiset tönäisyt
  • hahmon fyysinen olemus
    • jännittynyt vai rento
    • tunnetila (karkeasti ottaen) esim. iloinen, surullinen tai vihainen
    • status: korkea, matala vai jotain siltä väliltä
    • nuori vai vanha esim. liikkeiden nopeus/hitaus tai nivelten kulmat
    • fyysisiä erityispiirteitä esim. ontuu kävellessään

Tuossa listassa on joitain ajatuksia, mitä äkkiseltään tuli mieleen, mutta niitä on vielä lukemattomia muita. Todella paljon on siis määriteltävissä sanattomasti, mutta aina sanattomien määrittelyjen tulkinta ei ole yksiselitteistä. Se mitä itse ajattelen, ei välttämättä vastaa sitä, mitä toinen tai vaikka yleisö ajattelee. Esim. jos itse olen mielestäni haravoimassa lehtiä ja toisen mielestä lakaisen katukivetystä, niin ne on molemmat täysin mahdollisia tulkintoja siitä samasta fyysisestä toiminnosta. Eli jos halutaan olla varmasti samassa tarinassa ja todellisuudessa, niin paljon on myös sellaista, mikä kaipaa yhdessä improvisoidessa selkeän sanallisen määrittelyn.

Määrittelyn merkityksestä improvisaatiossa

Asioiden, esineiden, paikkojen ja ihmissuhteiden yms. selkeä määrittely on improvisaatiossa tärkeää.  Käsikirjoitetussa esityksessä on helpompi jättää olennaisiakin määrittelyjä sanomatta ääneen, koska ne ovat kuitenkin käsikirjoituksen ja taustatyön perusteella tiedossa. Improssa määrittelyihin on kiinnitettävä eri tavalla huomiota, koska usein suuri osa rekvisiitasta on miimistä, hahmoja ei ole luotu etukäteen valmiiksi, eikä yhteistä käsikirjoitusta ole. Ei siis voi olla itse tietämättä, mitä miimistä esinettä pitää kädessään, koska se tekee siihen reagoimisesta todella hankalaa. Myöskin hahmojen välisen suhteen määrittelemättä jättäminen tekee etenemisestä usein takkuisempaa, koska silloin lavalla olijoilla saattaa olla epävarmuutta siitä ketä nämä hahmot ovat toisilleen.

Tätä usein koetetaan ratkaista sillä, että aloitetaan kohtaus esittäytymällä toiselle. Se on aivan validi vaihtoehto ja niin voi tehdä. Joskus, etenkin lyhyessä improssa, voisi olla huomattavasti kiinnostavampaa aloittaa tarina tavallaan keskeltä. Eli että hahmot tuntevat toisensa ja lähdetään tutkimaan heidän kohtaamistaan tässä hetkessä. Kahden hahmon välisen ihmissuhteen voi määritellä aika nopeasti ihan vaan kutsumalla toista vaikka siskoksi, isäksi, isotädiksi tai rakkaaksi. Noista lähtökohdista kummankin on aika helppo lähteä hahmottamaan ketä nämä henkilöt ovat toisilleen, vaikka nimiä ei heti kärkeen mainittaisikaan.

Pitkässä improssa joku voi sitten seuraavassa kohtauksessa määritellä lisää ja antaa hahmolle nimen sekä muita tarvittavia lisämääritelmiä esim. ikä tai ammatti. Lyhyessä improssa se ei välttämättä edes aina haittaa tiedetäänkö sisarusten nimiksi Pirkko ja Pekka vai ei, jos heidän välisensä suhde on selvillä. Ei siis ole pakko aina aloittaa rautalankamäärittelyllä:

Pekka: ”Tervehdys sisareni Pirkko.”

Nimien määrittely on aina hyvä lisä ja se helpottaa kummasti vuorovaikutusta, kun voi tarvittaessa kutsua toista. Nimet vain on välillä hitsin hankala muistaa ja sitähän voikin välillä hyödyntää vaikka käännekohdan rakentamisessa, jos kutsuu toista väärällä nimellä.

Pomo: ”Hei Pentti tulepa käymään täällä.”

Pekka: ”Nyt pomo taitaa erehtyä. Minä olen Pekka.”

Pomo: ”Pekka? Niinpä oletkin. Hyvä että korjasit. Meinasin ruveta sulle ylennyksestä puhumaan, vaikka mehän ollaan päätetty antaa sulle potkut.”

 

Kannattaa olla määrittelyjen suhteen kutienkin taloudellinen. Jos ei nimiä tule mieleen, niin joskus ne voi jättää määrittelemättäkin, kunhan huolehtii että muulla tavoin tiedetään ketä lavalla on. Sellaista, mitä ei ole välttämätöntä määritellä, ei kannata väkisin pyrkiä määrittelemään. Liian tarkat ja yksityiskohtaiset määrittelyt voivat tehdä etenemisestä joskus vaikeaa, koska on liikaa muistettavaa. Perusajatuksena voisi olla se, että olennaiset asiat määritellään ja kaikki muu on lisätietoa, jonka voi määritellä, mutta ei ole aina pakko. Jos tarvitset jonkun tiedon kyetäksesi toimimaan, niin kannattaa määritellä se mahdollisimman nopeasti.

Miimisiä esineitä määrittelemässä

Tietty selkeyden vaatimus pätee myös miimisissä esineissä. Kätesi tarttuu johonkin joka näyttää ehkä juomalasilta, mutta jätät sen määrittelemättä sanattomasti tai sanallisesti. Hetken päästä huomaat unohtaneesi koko lasin tai että kätesi muoto on elänyt niin, että hetki sitten tuopilta vaikuttanut esine on kutistunut snapsilasiksi tai rutistunut täysin kasaan. Vaikka sitä ei ääneen yleisölle sanottaisi, niin sinulle itsellesi pitää olla täysin selvää mitä pitelet kädessäsi. Voihan kädessäsi olla jotain mystistä mönjää, jota et tunnista, mutta silloinkin voit määritellä mystisen mönjän ominaisuuksia (väri, haju, miltä se tuntuu kädessä…). Ei tarvitse välttämättä aina antaa sen tarkempaa nimeä asialle, mutta pitää kuitenkin tuntea siihen kohdistuvat peruslainalaisuudet. Usein itse esinettä kiinnostavampaa on se, mitä sillä tehdään.

Pari- ja ryhmäkohtauksissa sanalliset määrittelyt ovat tärkeitä, koska harvemmin kaksi ihmistä näkee asiat täsmälleen samalla tavalla. Sitä saattaa tarjota tiettyä kädenmuotoa ja olettaa itse kädessään olevan kirjan. Tähän toinen reagoi, käskemällä viedä pitelemäni tiili heti takaisin pihalle, mikä on aivan oikea ja hyvä tulkinta. Toki jos ehtii itse ensin määritellä, että tässä sinulle kirja, niin silloin se on kirja. Jos taas kaveri määrittelee asian ensin niin sitten se on tiili ja edetään asioissa eteenpäin siltä pohjalta. Eli aina kannattaa määritellä asiat mahdollisimman nopeasti, jotta päästään helpommin rakentamaan tarinaa. Näin vältytään siitä itselleni surullisen tutusta määrittelyn välttelytanssista, jossa kumpikin vain lisää epämääräisiä viittauksia esineeseen, toivoen toisen kertovan, mikä esine oikeastaan on. Eli välillä kannattaa vaan sanoa selkeästi mikä joku esine on:

”Kiitos Minna, kun toit vasaran. Nyt saadaan mummon muotokuva viimein seinälle.”

Kevyenä pyrkimyksenä olisi aina määritellä olennaiset asiat mahdollisimman nopeasti. Niin kauan kuin joku olennainen asia on määrittelemättä, on hankala päästä tarinassa eteenpäin. Tarinahan sinänsä on se, mitä pyritään yhdessä rakentamaan. Joskus toiki tarinalle voi sanoa piutpaut ja jäädä junnaamaan. Se voi joskus olla ihan ok tehokeino, kunhan se ei ole ainoa vaihtoehto. Siitä määrittelyn välttelytanssista voi silloin tällöin ja säästeliäästi käytettynä saada ihan kiinnostavan lisämausteen. Kuitenkin mikäli määrittelyt tuntuvat itsestä vaikeilta, niin se on juuri se mitä kannattaa treenata.

Kun toinen pilaa ideasi

Yksi sellainen haastava hetki voi olla, jos itsellä on kirkkaana mielessä, mitä on tarjoamassa, mutta ei kuitenkaan sano sitä ääneen. Sellaisessa tilanteessa pitäisi pystyä hyväksymään kaverin määrittely ja päästämään irti siitä omasta määrittelystä. Tyrmääminen tilanteessa, jossa itsellä on selkeä idea siitä, mitä toiselle sanattomasti tarjoaa on ihan järkyttävän helppoa. Se on kuitenkin aika raskas strategia, jos niin tekee jatkuvasti. Kannattaa tunnistaa ja miettiä voisiko tehdä jonkun toisen valinnan, jos itseltä tulee todella usein reaktioita tyyliin:

A: ”Eikä ole pesäpallo, kun se on tennispallo. Pitäiskö sun mennä optikolle?”.

Toisen ehdottaman määrittelyn tyrmääminen ja hahmoon kohdistuva vastahyökkäys on lopulta aika yleistä. Sitä tapahtuu, eikä siitä kannata itseään ruoskia, vaan pyrkiä ymmärtämään, miksi niin kävi. Useinhan siinä taustalla on se, että haluaisi toisen arvaavan ”oikein” mitä ajattelit sanattoman tarjouksen tehdessäsi. Se on kuitenkin ajatuksena sellainen, josta kannattaa yleensä pyrkiä päästämään irti. Eivät muut ihmiset kykene lukemaan ajatuksiasi ja pyrkimällä yhteen oikeaan vastaukseen tulee usein torpanneeksi monta kiinnostavaa mahdollisuutta.

Okei joskus ihan erityisissä poikkeus tapauksissa voi tyrmätä toisen määrittelyn ja silti päästä eteenpäin kohtauksessa. Jos niin tekee aina, niin improvisoinnista tulee melko raskasta ihan kaikille. Kyllähän tuossa ylemmässä esimerkissä oikeastaan heittää kaverin hahmon aika ikävällä tapaa yksin valokeilaan. Sinänsä edistyneemmällä tasolla improvisoidessa tuon tyyppinen pintatason tyrmäys voidaan vielä kääntää hyväksynnäksi.

B: ”No niinpä onkin pesäpallo. Anteeksi. Tiedätkö, kun mä en aamulla löytänyt lasejani mistään. Hirveässä kiireessä sitten otin nämä vanhat rillit matkaan, mutta enhän mä näe näillä enää kunnolla.”

Sen sijaan ihan vasta-alkajien kohdalla koko kohtaus saattaa tyssätä siihen ensimmäiseen tyrmäykseen. Tietoista kapasiteettia ei välttämättä tuon tyyppisen positiivisen käännöksen aikaan saamiseen vielä ole. Se kyllä tulee ennemmin tai myöhemmin löytymään, jos on valmis vähän (tai aika omassa tapauksessa paljonkin) töitä tekemään, joten huoli pois. Tyrmääjänä on hyvä olla tietoinen ja kantaa vastuu siitä, jos oma tyrmäys pysäyttää kohtauksen. Silloin, jos huomaa että toinen ei pysty tyrmäyksen jälkeen toimimaan, niin voi auttaa kaveria esim. pakittamalla hitusen ja muokkaamalla omaa reaktiota hyväksynnän suuntaan:

A: ”Ei kun, mitä hittoa. Tämähän on tennispallo. Missä mun pesäpallo on? Äitiii!”

Kuitenkin yleisesti ottaen helpompi ja kevyempi strategia olisi hyväksyä toisen tekemä määrittely ja lähteä siltä pohjalta rakentamaan yhteistä tarinaa.

Tavallinen on hyvä

Tosi hyvä määrittelyihin liittyvä aivojen nyrjäytysharjoitus on sellainen, missä kuljetaan tilassa ja pyritään antamaan mahdollisimman nopeasti jokaiselle näkemälleen ja koskettamalleen esineelle tai asialle joku uusi nimi. Eli, jos vaikka näkee sohvan niin ääneen voisi sanoa, että siinä on peruna. Ei tarvitse välttämättä asettaa mitään laatuvaatimuksia tai että ääneensanotun asian pitäisi jotenkin kooltaan vastata määriteltyä esinettä. Olennaista tuossa on nopeus, että ei jäädä miettimään, vaan möläytetään vaan se ensimmäinen juttu mikä mieleen tulee. Ainoa rajoite on se, että esinettä ei saa määritellä siksi mikä se oikeasti on. Siitähän se haaste nimittäin tuleekin.

Huomaan omalta kohdalta, että edellä mainitun tyyppiset harjoitteet voivat vapauttaa näkemään sen tavallisimman mahdollisen määrittelyn. Pääsee purkamaan sen luovuuden vaatimuksen ja samalla huomaa, miten vaikea on keksiä joku uusi nimi sellaiselle esineelle, jonka nimen jo tietää. Toisaalta tuon tyyppiset harjoitteet auttavat myös hyväksymään omia ideoita ja sitä, että jos minulle nyt jostain syystä tuli mieleen, että toisen tarjoama miiminen esine on keltainen akkuporakone, niin se on sitten juurikin se.

Improvisoidessa on usein hyvä valita mahdollisimman tavallinen määrittely. Ei kannata useinkaan pyrkiä väkisin mahdollisuuksien ympyrän ulkopuolelle jäävän outouden ja erikoisuuden alueelle. Kannattaa olla tavallinen ja etsiä yhteisesti hyväksyttävissä olevia määritelmiä, koska silloin kaikkien on helpompi toimia. On helppo keksiä useita vaihtoehtoja sille, mitä voi tehdä pesäpallomailalla. Sen sijaan voi olla aika hankala hahmottaa mihin käyttää sinisestä hyytelöstä valmistettua tylppäpäistä Kekkosen ajalta peräisin olevaa diipadaapaa, joka soittaa huilumusiikkia.

Yleisesti ottaen se mikä tuntuu jotenkin helpoimmin mieleen nousevan on yleensä paras valinta, minkä voit siinä tilanteessa tehdä. Jos määrittely tuntuu vaikealta ja väkinäiseltä, niin se on aika usein merkki siitä, että jotain saattaa olla pielessä. Silloin voi olla hyvä tiputtaa rimaa ja höllätä omaa otettaan. Rentous ja helppous ovat improssa pääsääntöisesti tavoittelemisen arvoisia asioita.

Auta itseäsi ja autat samalla kaveriakin

Usein määrittelyjen syntymistä ainakin omalla kohdalla voi estää tietty kohteliaisuus ja pyrkimys vältellä jotenkin liian kovaa liidaamista tai korkeaa statusilmaisua. Siinä kohtaa on kuitenkin hyvä pitää mielessä yksi sellainen impron perusajatus kuin: ”voidaksesi pitää huolta toisesta, sinun on pidettävä ensin huolta itsestäsi”. Eli pidä huolta, että ne asiat mitä itse tarvitset edetäksesi tarinassa tulevat määritellyksi. Jos toinen ei määrittele asiaa, jonka määrittelyn puuttuminen saa kohtauksen tarpeettomasti pysähdyksiin, niin parasta mitä voit teidän molempien puolesta tehdä on määritellä se.

Toki tässäkin asiassa kannattaa tutkia sitä, mikä on itselle se tutuin strategia. Eli jos on itse sellainen, joka aina määrittelee kaiken heti, niin voi olla ihan hyvä välillä kokeilla, että mitä jos ei määrittelisikään. Mitä jos joskus odottaisi, että kaveri määrittelee ja tutkii mitä siitä sitten seuraisi. Jos taas määritteleminen on täysin vierasta ja ahdistavaa, niin sitten voi tutkia sitä, että mitä jos pyrkisi nopeasti määrittelemään asioita. Kumpikaan tapa toimia ei ole itsessään oikein tai väärin, vaan ne ovat vaihtoehtoja. Tasapaino tässäkin asiassa todennäköisesti löytyy jostain ääripäiden välistä.

Maarittelyt_kaverin_auttaminen_hyvaksyminen
Määrittelyjen syvällä tasolla on läsnä ajatus hyväksynnästä ja kaverin auttamisesta. Hyväksy aina myös omat ideasi, vaikka olisitkin valmis päästämään niistä tarvittaessa irti.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑