”– tärkein tehtäväsi on saada tuo vastanäyttelijä näyttämään mahdollisimman hyvältä. Jos siinä onnistut, niin se synnyttää hyvän ketjureaktion.”

http://teatterikarpanen.blogspot.fi/2017/02/haastattelussa-heikki-ranta.html

Minusta on itseasiassa yllättävää, miten omaan itseeni liittyvät epävarmuudet tuntuvat väistyvän mielestä, kun pääsee näyttelemään (lue leikkimään) toisten ihmisten kanssa. Edelleen kuitenkin se aloittaminen on vaikeaa. On vaikeaa improkurssilla astua vapaaehtoisesti mukaan kohtaukseen toisen ihmisen kanssa. On vaikea nousta ja ottaa paikkansa siinä muun ryhmä tai jopa yleisön edessä. Siinä edessä ei kuitenkaan ole vaikea olla. Ei ole vaikea olla siinä sen toisen ihmisen kanssa. Kuitenkin semmoinen tietty luotto impron kautta on tullut, että jos minä en keksi mitään, niin joku muu saattaa keksiä. Sitten voi tyytyväisenä hyväksyä sen ehdotuksen ja lähteä rakentamaan siitä.

Eri ihmisten kanssa vuorovaikutustilanne rakentuu vähän eri tavalla. Huomaan omien strategioideni vaihtelevan paljon riippuen siitä minkätyyppisen ihmisen kanssa olen jotain kohtausta tai harjoitetta tekemässä. Vuorovaikutus kun on kuitenkin aina enemmän kuin osiensa summa eli minä menen siihen itsenäni, mutta siihen millainen minä sillä hetkellä olen vaikuttaa merkittävästi se toinen ihminen. Se miten hän on siinä tilanteessa. En ole erityisen rohkea ihminen, mutta huomaan kyllä tilanteita, joissa olen yllättävän rohkea. Silloin, kun huomaan että toista jännittää ja pelottaa vielä enemmän kuin minua, on minun tehtäväni saada se toinen näyttämään mahdollisimman hyvältä. Olla hetken rohkea hänenkin puolestaan.

Se miten sitten käy, kun joutuu olemaan yksin lavalla, onkin ihan eri juttu. Itsensä hyväksyminen tuntuu yhä edelleen olevan hankalampaa kuin toisten, mutta jospa se tästä vähitellen.