Impro on arvaamaton laji…

… koskaan ei tiedä mitä tapahtuu tai mitä saa. Viimeisen viiden päivän aikana tapahtui todella paljon. Tarkempien pohdintojen aika on sitten, kun saan aivoni analyyttisemman puolen taas toimimaan kunnolla. Nyt se on hienoisessa horroksessa. Takana on todella raskas ja antoisa viikko impron parissa. Käytiin Simo Routarinteen vetämän impron jatkokurssin aikana jotenkin hemmetin syvissä vesissä. Hetkittäin en uskonut edes jaksavani viikkoa loppuun.

Olin keskiviikkona käytännössä niin pahan aistiyliärsytyksen tilassa, etten oikeastaan edes kyennyt iltapäivällä pitämään silmiä auki ja näkemään tai aidosti kohtaamaan muita kurssilaisia. Oli pakko tauoilla sulkeutua omaan kuplaansa ja yrittää nollata pää, mutta ei se oikein onnistunut. Aloin sulkeutua yhä pahemmin kuoreeni ja hieman jopa taannuin impron saralla. Pelko alkoi ohjata valintojani.

Torstaina aamulla näkyi toivon pilkahdus, joka kuitenkin muuttui aika nopeasti kaiken sisäänsä sulkevaksi surulliseksi voimattomuudeksi. Siihen surun ja voimattomuuden tunteeseen olisin luultavasti kietoutunut loppupäivän ja -kurssin ajaksi, jollemme olisi tehneet ”minä näen sinut” -harjoitetta. Järkyttävän yksinkertainen harjoitus, jossa pysähdytään hetkeksi olemaan kontaktissa toisen kanssa ja sanotaan tuo fraasi. Mutta mikä vaikutus sillä voikaan olla ihmiseen, joka on kääntynyt sisäänpäin. Siinä muutaman ohikiitävän hetken aidosti nähtyäni ja tultuani nähdyksi, suru muuttui inhimilliseksi lämmöksi ja empatiaksi. Haluksi auttaa muita ja olla läsnä heille, piiloutumisen ja eristäytymisen sijaan.

Ei impro ole aina kevyt laji, sillä siinä voidaan käsitellä kaikkia inhimillisyyden sävyjä, myös niitä synkempiä ja kipeämpiä. Toki hauskuus ja ilo ovat tärkeä osa improa, mutta minusta on tärkeää antaa myös impron vakavammalle puolelle mahdollisuus nousta esiin. Eikä sen tarvitse olla pelkkää pinnallista itkua ja hammasten kiristelyä, vaan impro voi olla aidosti kaunista ja koskettavaa tai joskus ihan vaan pelottavaa. On hyvä kaikkien tunteiden nousta pintaan niitä tuomitsematta ja tutkiskella mihin ne johtavat. Myönnettävä on, että olen tämän viikon kokemusten jälkeen hieman hajalla, mutta ei se haittaa. Olen hyvällä tavalla rikki, sillä säröistä hohtaa valoa sisään.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑