Läsnäolo ja reagointi

Yksi omasta mielestäni keskeisimmistä asioista näyttelemisessä on läsnäolo. Se että elät aidosti mukana hetkessä, kuuntelet ympäristöäsi ja muita ihmisiä sekä vaikutut siitä mitä ympärilläsi tapahtuu. Et mieti päivän ostoslistaa tai pohdi jo seuraavaa repliikkiäsi ja miten sen sanot, vaan kuuntelet mitä vastanäyttelijäsi sanoo ja miten hän sen sanoo. Tietysti käsikirjoitetussa teatterissa repliikit on syytä muistaa, mutta se työtä joka suoritetaan jo ennen kuin näyttelijä astuu lavalla. Lavalla mennään, eikä meinata.

”Acting is reacting” on sellainen lausahdus, joka tulee aina vastaan hieman eri muodoissa. Sitähän näytteleminen pohjimmiltaan on. Sitä, että reagoit siihen, mitä muut tekevät ja sanovat. Käsikirjoitus on se mitä sanot, mutta se miten sanot ja mitä teet on aivan yhtä tärkeää, ellei jopa tärkeämpää. Voihan sitä toki omat reagointitapansa fiksata jo ennen esitystä ja pysyä jääräpäisesti suunnitelmissaan, mutta mitäs sitten, kun tapahtuu jotain yllättävää. Tiettyä joustavuutta olisi suunnitelmissaan hyvä säilyttää, jotta on mahdollista reagoida lavan tapahtumiin uskottavasti.

Harrastajanäyttelijänä sitä tulee välillä huomattua miten vaikea on reagointi oikeastaan on. Mitä jos toinen ei tarjoa mitään mihin reagoida? Tuntuu typerältä kieltää toista tekemästä jotain, niin kuin käsikirjoitus vaatii, kun toinen ei tee mitään. Mitä siinä sitten voi tehdä? Käsikirjoitus kuitenkin määrittää raamit, joita pitäisi noudattaa, joten minun on sanottava se repliikki. Huomaan, että voidakseni sanoa repliikkini joudun etsimään tilanteesta jonkun muun syyn sille, miksi sanoin niin, vaikka toinen ei tehnyt mitään ärsyttävää. Ehkä hänen passiivisuutensa onkin se mihin reagoin.

Reagoinnista päästäänkin hyvin yleisempään näyttelemisen tekniikkaan. Näyttelemisen suuntauksista itseäni kiinnostaa tällä hetkellä eniten Meisner-tekniikka. Se on se suunta mihin omaa näyttelemistäni haluaisin kehittää. Huomaan Meisnerin ajatuksen ”älä tee mitään ennen kuin toinen antaa syyn tehdä jotain” olevan välillä hieman haastava toteuttaa. Vaikka minä odottaisin tunnin vastanäyttelijän tarjoavan ärsykkeen, johon reagoida, niin sitä ei välttämättä ikinä tule.

Ehkäpä odotan vääränlaista ärsykettä? Haluanko toisen tarjoavan minulle syyn toteuttaa suunnittelemani tunnereaktio vai olenko oikeasti läsnä hetkessä ja valmis reagoimaan sen pohjalta? Jos käsikirjoitus minusta vaatii hahmoltani tiettyä tunnetta repliikin pohjalle, toinen on voinut tulkita tilanteen ihan toisella tapaa. Ehkä vastanäyttelijäni tuskailevat ihan saman asian parissa. ”Tekisi nyt edes jotain!”

Tässä onkin yksi keskeinen syy sille, miksi olen viime vuosina hakeutunut improvisaation pariin. Tahdon kehittää omaa kykyäni olla läsnä ja reagoida aidosti siihen, mitä minulle tarjotaan, sen sijaan että vaatisin toista tarjoamaan ärsykkeen haluamalleni reaktiolle. En tahdo päätyä siihen, että pajatan vain repliikkejäni muista näyttelijöistä huolimatta oman ennakkosuunnitelman mukaan. Siksi siis mennään sinne, missä mieleni ei halua olla. Alueelle, jossa ennakkosuunnittelusta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tilanteisiin, missä mikään ei valmista sinua siihen, mitä toinen ihminen sanoo. Tilanteisiin jotka ovat kuin… Niin. Aivan kuin elävästä elämästä.

Nyt huomaan, että päädyin hienon kehän kautta suoraan Stanislavskin maagiseen jossitteluun. Nykyinen ajatteluni näyttelemisestä voidaan ehkä tiivistää näin:

Näytteleminen on elämistä kuvitteellisissa olosuhteissa. 
Eläminen on jatkuvaa improvisointia. 
Improvisointi on aitoa läsnäoloa ja reagointia. 
=> Näytteleminen on aitoa läsnäoloa ja reagointia.

Olisikohan se kehäpäätelmä sitten siinä tältä erä… Näistä lähtökohdista lähdetään sitten kehittämään omaa ajattelua eteenpäin.

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑