Siitä on melko tasan vuosi, kun päädyin suuntamaan todenteolla draaman maailmaan. Silloin vain tuli viimein sellainen fiilis, että ”jos ei nyt niin milloin sitten”. Valmishan sitä ei ihmisenä tule olemaan koskaan, joten mitä hemmettiä minä jahkailen, jos kerran haluan jotain tehdä, niin miksi en sitten tee sitä. Pitkään mielessä kypsytellyt ajatukset vaihtuivat tekoihin ja paljonhan tässä onkin ehtinyt tapahtua. Rohkeus ja ilmaisu ovat kehittyneet kovasti tänä aikana. Jotenkin todella kaukaiselta historialta tuntuu se aika, kun pelkäsin draamakasvatuksen perusopintoihin kuuluvaa tanssi-improkurssia niin kauheasti, että oli pakko vetää siihen pohjiksi pari viestintäkurssia. Ihan vain, että uskoisi kykenevänsä johonkin esiintymiseen. Jännittäminen ei ole välttämättä vähentynyt tippaakaan rohkeuden kasvaessa, mutta kyky käsitellä sitä on kasvanut.

Siinä missä viime vuonna pelkkä ajatuskin yleisön edessä ilmeilystä olisi saanut jähmettymään paikoilleen, nyt mietin lähinnä minkä ilmeen tänään valitsisin. Kasvoni ovat nyt kanssakulkijoiden riemuksi/kauhuksi nyt vapautuneet ja välillä kaupungilla tulee yllätettyä itsensä tunteen mukainen ilme kasvoillaan, tyynen perusilmeen sijaan. Ja tiedättekö mitä? Se on minusta hemmetin mahtavaa! Vuosikausia olen typistänyt ja rajoittanut omaa ilmaisuani, koska itsekeskeisyydessäni olen olettanut ohikulkijoiden kiinnittävän huomiota minuun. Osa ehkä tekee niin, mutta se ei haittaa. Kahleet ovat poikki ja jos minulla on ääliö ilme naamallani tai kroppani on hämmentävässä asennossa, niin so what.

Pari ihan julkista esiintymistä on impron puolella takana.  Olen ollut mukana Osuuskunta Kujeen Improkampuksella ja näin ensimmäisten kahden kurssin jälkeen huomaa että, eteenpäin on kyllä menty. Pari romahdusta / notkahdusta alaspäin kursseilla on koettu, mutta niistä olen pystynyt nousemaan ja jatkamaan ilman sen suurempia kolauksia. Esiintymisten osalta ensi viikolla luvassa sitten ensi askeleet tekstipohjaisen teatterin pariin lavalla. Pitkään ja hartaudella valikoitu ja treenattu näytelmä saa ensi-iltansa tasan viikon kuluttua.

Tämän viikon treeneissä tuli sitten ihan konkreettisesti huomattua, miten tärkeää on pitää oma huomionsa vastanäyttelijöissä ei itsessään. Huomasin esim. eilisissä treeneissä ekalla puoliajalla oman hengittämiseni (lue raskas huokailu ja tuhahtelu) vievän huomiotani. Yritin kitkeä itseltäni pahoiksi tavoiksi lukemiani toimintoja, mutta siinä samalla sitten unohduinkin pohtimaan itseäni ja omaa tekemistäni, enkä huomannut mitä muut tekivät. Läsnäolo, sekä kavereiden tukeminen, joita niin kovasti olen tämän vuoden aikana treenaamaan katosivat saman ja vaeltelin ympäri lavaa omassa kuplassani. Jos aikaisemmin harmittelin sitä, kun en saanut esiintymisestäni oikein mitään palautetta, niin tuon illan jälkeen tuli sitten senkin edestä 😀

Pitkän ja intensiivisen teatteritalven jäljiltä energia alkaa olla aika vähissä, mutta on tässä vielä paljon juttuja tulossa myös kesän puolella. Parit improfestarit ja useampi kurssi on vielä luvassa ennen kuin heittäydyn lomailemaan. Sen verran kuitenkin sanon, että vaikka tiellä on ollut kuoppia ja sekä henkisiä että fyysisiä kolhuja on tullut, niin en vaihtaisi tätä mihinkään. Kyllä teatteri vain on niin ihanaa 🙂