Mulla jää aina välillä tekstejä roikkumaan. Elämä tulee väliin tai jotenkin ei tunnu olevan sopivaa hetkeä kirjoittaa teksti loppuun. Sitten tulee sopiva hetki. Sitten kirjoittaa tekstin loppuun ja miettii: voiko tätä näin reilut pari kuukautta tapahtuneen jälkeen enää edes julkaista. Sitten toteaa: kyllä voi ja painaa julkaisunappulaa.

Oletuksia ja yllätyksiä

Yksi kiinnostava alue statustyöskentelyssä, etenkin esiintyessä, ovat epätavalliset statusvalinnat. On ammatteja tai rooleja, joissa on joku tietty statusoletus. Okei, ehdottamassani kirjastonhoitajassa, ei kurssilla saamieni perustelujen mukaan ole sellaista selkeää statusoletusta, mutta sitten taas poliisilla tai lääkärillä on. Määrittelemättä asioita sen kummemmin voi olettaa, että poliisi ja lääkäri on asiakkaaseen nähden statukseltaan korkeampi. Tässä kohtaan puhutaan sekä asemavallasta että statusilmaisun tasosta, vaikka nämä eivät aina mene käsi kädessä.

Oletusarvoisesti asema yhteisössä, työrooli, tuo mukanaan tietyn statusoletuksen. Siten vois stereotyyppisesti ajatella, että vaikka siivoojalla olis matala status(ilmaisun taso). Nämä ovat ne oletukset ja poikkeuksia kyllä riittää. Esimerkikiksi presidentti, joka on asemavallaltaan monessa maassa hiearkian huipulla, ei välttämättä käytä korkean statuksen ilmaisua. Monissa asemissa statusilmaisun joustavuudesta on hyötyä, kuten aiemmassa tätä kurssia käsitelleessä tekstissä avasinkin opettajien osalta.

Muutenkin poikkeukset oletettuun statuskäyttäytymiseen ovat myös draamallisestikin kiinnostavia. Saa ja voi tehdä korkean statuksen poliisin, joka jämäkästi komentaa ihmisiä. Voi myös kokeilla, mitä tapahtuis, jos poliisi oliskin matalastatuksinen ja paikalle tulee oikein korkeaa statusilmaisua käyttävä tyyppi, vaikka sitten se sivooja. Nämä on niitä juttuja, millä fiktiossa voi leikkiä ja samalla myös paljastaa semmosia oletuksia, mitä ei ehkä edes tajua omaavansa.

Tätä myös tällä kurssilla tutkimme nimenomaan poliisin ja lääkärin osalta. Miten vuorovaikutus muuttuu, kun muutetaan statusilmaisun tasoa. Se on ihan eri kohtaaminen, kun korkeaa statusilmaisun tasoa käyttävä lääkäri kohtaa matalastatuksisen potilaan, kuin jos matalastatuksinen lääkäri kohtaa korkeastatuksisen potilaan.

Komedian ja tragedian rajoilla

Statukset ja statuspyrkimykset ovat siihen nähden, miten vaivattomasti ne tuovat inhimillisen vuorovaikutuksen eläväksi lavalla, hyvinkin alikäytetty asia teatterin tekemisessä. Klassikkoesimerkki, jonka Simo on monella kurssilla kertonut ja, joka tällä kurssilla kokeiltiin myös näytellen – ilman tekstiä – liittyyä Tšehovin näytelmään Kirsikkapuisto / Kirsikkatarha (riippuen valitusta käännöksestä).

Sehän on kirjoittajansa määritelmän mukaan nelinäytökseninen komedia. Sitä hyvin harvoin sellaisena kuitenkaan esitetään. Suuri teatteriteoreetikko Stanislavski on sen aikoinaan ohjannut tragediana, mikä historian tietojen mukaan oli kirjoittajasta täysi väärinymmärrys. Riippumatta siitä, että kirjoittaja on mielestään luonut komedian, niin Kirsikkatarha tänä päivänä näytellään yleensä sellaisena, ettei se juuri katsojaansa naurata.

Tässä tulee Routarinteen Simon esimerkki statusten käytöstä käsikirjoitetussa teatterissa, miten hän sen on aikoinaan ohjannut statuksia käyttäen. En yritä kertoa sitä koko tarinaa, koska en ensinnäkään muista niin tarkasti ja toisekseen, hän kertoo sen tarkemmin ja paremmin. Yksinkertaisuudessaan idea, mitä kokeiltiin liittyy hahmojen statuksiin. Kun löydetään jokaisessa kohtauksessa hahmoille oikeat statusilmaisun tasot, niin teksti muuttuu automaattisesti komeadiaksi. Sille ei tarvitse tehdä mitään taikatemppuja tai muuttaa sitä toiseksi, vaan sinne vain haetaan ne oikeat ilmaisun tasot. Kuka korkealla ja kuka matalalla? Kuka luulee olevansa korkealla, mutta onkin muiden silmissä hyvin matalalla? Ja niin edelleen.

Esimerkkikohtauksiksi näytelmästä Simo nosti prologin, jossa on palvelija ja Lopahin sekä kohtauksen, jossa kreivitär esittelee puutarhaansa nuorelle opiskelijalle. Pahoittelen epämääräisiä viittauksia, mutta mulla ei ole tässä nyt näytelmätekstiä kätevästi käsillä, jotta voisin tarkistaa yksityiskohdat.

Statuksilla ilmaistuna toimivimmaksi ratkaisuksi prologissa oli paljastunut se, että Lopahinilla on sellainen aika rennonpulskea korkea status ja sitten palvelijalla (naishahmo) on hyvin positiivinen matala status. Kokeiltaessa kohtausta heillä oli käynyt onnenkantamoinen, kun Lopahin oli viittonut ikkunasta kurkkivan palvelijan luokseen ja tämä oli istahtanut Lopahinin syliin. Silloin prologin repliikki, joka on jotain tyyliin: ”Olo on kuin porsaalla leivostiskillä. Masu on täynnä, mutta lisää tekee mieli.” avautuu juuri niin härskinä, kuin sen voi kuvitellakin. Siinäpä on sedällä syli täynnä herkkuja, kuin porsaalla konsanaan.

Sama sitten kreivittären ja nuoren pojan kohtaamisessa. Missä positiivinen korkeastatuksinen, kunnon puuma, krevitär kertoilee nuorelle, positiivisen matalastatuksiselle kaverille, puutarhansa kuivuudesta. Se on just niin härski kohtaus, kuin kuvitella voi. Kun mekin kokeiltiin sitä, ilman varsinaista tekstiä, pelkän kuvauksen pohjalta, niin kyllähän ne statusvalinnat tilannetta ohjas. Siihen vuorovaikutukseen tuli se jännite sanojen ja muun ilmaisun välille. Kehonkieli kertoo, että tässä ei ehkä ihan ole pelkistä kirsikoista puhe.

Tämä yksi juttu, mikä on jostain sieltä ihan ekoista käymistäni Simon kursseista jäänyt kiinnostavana mahdollisuutena mieleen. Kun sinne näytelmään on kirjoitettu hienot hahmot, kaikki materiaali on jo siellä, niin ohjaajan ja työryhmän haaste on saada se eloon. Puhaltaa siihen se komedian henki, joka siellä jo on. Ei ehkä lukiessa täysin ilmeisenä, mutta kun sen purkaa osiinsa – vuorovaikutukseksi ihmisten välillä ja ilmaisun teoiksi – niin komedia tulee sieltä esiin.

En sano kuitenkaan, että se olis helppo tie. Minkä myös Simo muistaa mainita tarinaa kertoessaan, koska statusten käyttäminen poistaa perinteisiä näyttelijäntyön tukipilareita. Ei voi luoda roolin kaarta tai ns. junarataa, mitä pitkin edetä, koska rooli rakentuu kohtaus kohtaukselta vuorovaikutuksessa. Se on improvisoijan näkökulmasta hirvittävän kiinnostavaa, mutta ehkä ei perinteisen teatterin tekijän kannalta. Kiinnostava, ja usein huomaamatta jääville ymmärryseroille hyvin altis, aihe.

Mummo bussissa

Täytyy vielä mainita yksi kohtausesimerkki, jossa statukset veivät. Tämä tapahtui kahden hengen kohtauksessa, joka sijoittui bussiin. Toinen näytteli, pitkän matkan bussin, kuskia ja minä olin vakkariasiakas – mummo, joka istuu siinä etupenkillä ja juttelee kuskille. Ihaninta oli se ennakkopuhe siinä ennen kohtauksen alkua, kun mehän molemmat saatiin statuskortit, joita kukaan katsojina olleista ei tiennyt. Emmekä mekään tienneet toistemme kortteja.

Jo ennen kohtauksen alkua oli itsellä improvisoijana semmonen ”JES!”-fiilis, kun sain odottamattoman kortin. Kuten ennakkopuheissa katsojat maalailivat: se on semmonen mummo, joka tykkää jutella kuskille. Loivat semmosen viihtyisyyden ja mukavan rupattelun oletuksen. Sitten se kohtaus alkaa. Meillä on kummallakin statuskortti, siitä peruspakasta, jossa on tunteena viha. Mulla korkeastatuksinen viha ja kuskia esittäneellä vähän matalampistatuksinen viha. Se oli niin odottamattoman jännitteinen ja hämärä kohtaus.

Mun näyttelemääni mummoa kyrsii kaikki ”kyllä ennen oli kaikki paremmin” ja kuski puristaa rystyset valkoisina rattia koettaen hillitä vihaansa. Se oli ihan mieletön kohtaus. Kuten purkukeskustelussa kävi ilmi, niin yleisössä oltiin ihan varmoja, että kohta se kuski ajaa ton bussin päin seinää ihan silkasta ketutuksesta. Tommosta kohtaustahan ei ole helppo käsikirjoittaa välttämättä, mutta vähän totusta poikkeavien statusten kautta se draama käsikirjoittaa itse itsensä. Varsinkin, kun oli määritelty, että tää on toistuva juttu. Toi mummo on tossa bussissa joka päivä ja tunnelma on just tuo. Kumpikin tuntee vihaa tai halveksuntaa toista kohtaan. Ei sitä tartte edes repliikeissä sanoa, vaan se huokuu ilmeistä ja äänenpainoista, miten paljon toisen pelkkä olemassaolo ärsyttää.

Mitään muutahan siinä ei ole sovittu, kuin se asetelma kuski ja vakkariasiakas. Sitten siihen päälle tulee statukset ja tunteet eli se, miten suhtaudun tuohon toiseen. Mitä tunnetta hän mussa herättää ja statuksen kautta se kehonkieli ja muut ilmaisulliset valinnat. Mun hahmoni oli hitaan vmäinen muori. Ei ollut mikään kiire, mutta kyllä sieltä aina ilmi tuli, miten paljon se toinen mua tympiikään. Pakkohan sen kanssa on silti puhua, koska eihän se muuten ikinä löydä oikealle pysäkille, jos en minä sitä neuvo.

Siinä kohtauksessa ei ollut huumorin häivääkään, mutta näyttelijän kannalta ne olivat todella herkullisen oletetusta poikkeavat tyypit. Niissä tyypeissä oli jotain sellaista sitkeää ja hyvin syvää vihaa, mitä ei varmasti olis kohtaukseen ilman statuskortteja syntynyt. Ei kukaan olis keksinyt, että hei tehdäänpä tämmönen bussikohtaus, vaan nimenomaan statukset ohjasivat kohtauksen siihen suuntaan.