Viikon toisissa treeneissä keskityttiin tutkimaan hahmoja, joita ei oltu vielä aikasemmissa treeneissä päästy niin paljon tutkimaan. On kyllä todella mielenkiintoista nähdä toisten hahmojen heräävään henkiin kuumassa tuolissa ja päästä itsekin kokeilemaan kaikkien hahmojen fyysistä ilmaisua. Ihan ylipäätään musta on kiva viettää aikaa treeneissä muiden työryhmäläisten kanssa. Meillä on oikein kiva porukka kasassa, joten on hauska ihan vaan höntsäillä porukalla.

Omista hahmoistani tällä kertaa keskityttiin nuorempaan kaveriin elikkäs Teroon, joka yksi tarinan kiusaajista. Ei siis kovin kiva kaveri. Sinänsä kyse on suhteellisen pienimuotoisesti tässä tarinassa esiintyvän kiusaajakolmikon muita eniten komppaavasta tyypistä. Persoona sille hahmolle on ehkä vähän vaikea löytää pelkästään käsikirjoituksesta. Eläimenä ehkä jonkinmoinen papukaija tai matkijalintu, koska on kolmikosta se viimeinen joka reagoi ja silloinkin vaan vahvistaa jo sanotun. Tavallaan, mikä on kontektissakin aika ymmärrettävää, omaa persoonaa tällä hahmolla ei edes ole.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sellainenkin hahmo ansaitsisi uskottavan sisäisen elämän. Pointtihan ei ole se, että mun pitäisi esittää jotain traagista taustatarinaa, vaan sisäisen totuuden löytäminen sille hahmolle. Mikä häntä motivoi ja miksi hän toimii, kuten toimii? Se on laajempi asia, kuin se, mitä käsikirjoituksessa on. Yleisön ei tarvitse tietää, mutta mun pitää ymmärtää se, mikä hahmoa ohjaa, mitä hän haluaa muilta hahmoilta ja miten hän sitä pyrkii saamaan.

Tällä kertaa meitä oli kaksi kolmesta paikalla, joten tehtiin kuumaa tuolia kahdelle hahmolle. Mulla on tietty ajatus siitä, miksi hahmo on päätynyt porukkaan ja kiusaamaan tarinan päähenkilöä, mutta se käsitys voi vielä muuttua. Vertaispaine, ryhmään kuulumisen tarve ja joku semmonen mukautuvuus muiden odotuksiin, tuntuvat keskeisiltä määreiltä, kun olen hahmoa pohtinut.

Nyt ehkä näissä treeneissä se käsitys vähän muuttu, kun olin hahmottanut omaa rooliani sen kautta, että toiset triosta esittävät vielä kovemmin koviksia, kuin oma hahmoni ja nyt oltiin ehkä vähän varovaisia vielä. Kuitenkin kun kysy on 10-vuotiaista kavereista, niin ei siellä välttämättä niin hirveen syvälliset kelat pyöri, mutta syynsä on silti kaikelle.

Jälkipohdintoja hahmoista

Mulle tuli pari päivää noiden hahmoharkkojen jälkeen epäilyksen synkkä hetki tanttahahmoni äänen suhteen. Siitä oli hahmoharkoissa kanssanäyttelijän suulla, kun hän pohti oman tanttansa ääntä. Silloin siinä tuli mainittuna se, että mun valitsemani kova ja, no sanotaanko, kanamaisen paheksuva ääni vie helposti mukanaan. Siihen on helppo lähteä mukaan, kun hahmot ovat omanlaisensa kollektiivi.

Nyt sitten huomaan pohtivani pitäisikö mun vaihtaa ääntä. Toi on fyysisesti helppo kovavolyyminen puheääni itselleni tuottaa. Se ei aiheuta painetta tai kiristystä missään ja se sopii tätihahmon karikatyyriin. Mutta, sitten tulee mieleen noi kokeiluni klovnerian parissa, missä sain jatkuvasti noottia käyttämistäni äänistä. Se on syöpynyt takaraivoon, että jos intuitiivisesti kokeilen jotain eli annan vaan jonkun äänen tulla ulos suusta, niin se on väärin. Se on yksi syy, miksi mulla oli niin kurjaa monesti klovnerian parissa.

Mulle äänentuottaminen on pitkään ollut tosi herkkä alue, koska on tosi paljon työtä, että ylipäätään uskallan avata suuni. Sitten, kun se ohjaus on muotoa: ”Ei, ei, ei, tee mitä tahansa muuta, mutta ei tuota”, niin siitä jää semmosia alitajuisia sähköiskuja.

En itse asiassa tuntenut niitä siinä keskustelun aikana, koska puhe oli toisen hahmon äänestä. Siinä ei puhuttu siitä, että tekemässäni valinnassa olisi jotain väärää, vaan viitattiin siihen, että se on helposti omaksuttava suunta myös sisarhahmoille eli muille tantoille. Sitten lähinnä pohdittiin sitä, että olisiko hyvä tehdä kuitenkin toisenlainen valinta. Luoda samanäänisyyden sijaan erilaisia ääniä. Olen itse sitä mieltä, että se olisi hyväkin, jos kaikki hahmot eivät puhu samalla tavalla.

Mun hahmoni on vähän siskojaan jyräävä tyyppi, niin se kova ja kolkohkokin ääni sopii siihen tyyppiin. Ehkä myös se paheksunta, joka on hahmon verissä, alaspäin vetäytyvien suupielten muodossa ohjaa sitä, millaista ääntä hahmo voi tuottaa.

Se on jännä, miten joku valinta, josta sulla on ihan hyvä mieli. Mietit, että toi on ihan jees tolle hahmolle, saattaa kuitenkin yhtäkkiä alkaa mietityttämään ja kaduttamaan. Ehkä pitäis sittenkin tehdä jotain muuta. Mikäänhän ei estä tekemästä jotain muuta, kunhan sen tekee hyvästä syystä. Eikä se, että mä en halua vaikuttaa liikaa toisten hahmojen kehitykseen ja ilmaisuun, ole hyvä syy. Ei se ole mun vastuullani tehdä valintoja toisten hahmojen puolesta, eikä mun tarvii katua jotain valintaani siksi, että se vetää toiset hahmot helposti samaan moodiin. Näytteleminen ja hahmonrakennus on jokaisen omalla vastuulla. Jokainen luo itse oman hahmonsa. Se voi kontrastoida tai mukautua toisiin hahmoihin tai pyrkiä löytämään oman äänen, joka täydentä harmonian (jos näin voi sanoa).

Tämä on huomiona kuitenkin sellainen, minkä koen tärkeäksi nostaa esiin, koska tämä ajattelu on mulle tosi tyypillistä. Varon hirveästi sitä, etten jyrää ketään tai jotenkin tee liian voimakkaita omaehtoisia ratkaisuja. Vaikuttaminen on mulle pienimuotoinen kirosana. Sen ei tarvitsis olla, mutta olen oppinut siihen, että pitää antaa toisille tilaa ja olla ihan kameleonttina mukautumassa muihin. Mutta ehkä ei ole aina pakko. Jos hahmo kerran on hyvinkin dominoiva ja siskojaan ylemmäksi asettuva, niin kyllä se voi kuulua myös äänessä. Sitten toiset saa tehdä omat valintansa, että ollaanko me yksi samanääninen ”kanalauma” vai onko tämä yksi kovaäänisin ja vetää siskonsa mukaan juttuun.