Harkkapäiväkirja – osa 4 ”Promokuvia ja kohtauksia” (Herkko ja kadonneen ajan arvoitus -näytelmä)

Tämän kerran treenejä ennen otettiin esityksen promokuvia, mikä henkilökohtaisesti muistutti siitä, miten harvoin itse meikkaan. Ei mitään jakoa yrittää tehdä silmärajauksia. Ei ole minkäänlaista kädentaitoa semmoseen. Ei ole koskaan ollut. Muutenkin, koska mulla on hyvin herkästi pienestäkin ärsytyksestä vuolaasti vuotavat silmät, niin vedenkestävyys on ihan must silmämeikeissä. Tavallinen ripsari on saman tien poskilla.

Se on todettava, että hirveä stressi iski tommosestakin asiasta, millä ei varsinaisesti suurempaa merkitystä edes ole. Kunhan ei ihan hirveästi tantan iho kuvissa kiiltele, niin hyvä. Ja jos kiiltää, niin olkoon niin. Se oli hyvä, tai hyvinkin huono, muistutus siitä, että paniikki syntyy ihmisessä itsessään. Sössin sen saman silmämeikin, minkä aikoinaan osasin tehdä ihan rutiinilla, muutamaan kertaan ja sitten alkoi jo ahdistaa, että ei tästä tuu mitään.

Mutta ei se siihen kaatunut. Lopulta jonkunlainen meikki syntyi ja sillä mentiin. Mutta tunnereaktiot pääsee aina välillä yllättämään pieniltäkin tuntuvissa asioissa.

Itse kuvaus oli kylmän ja tuulisen sään vuoksi melkoinen extreme-elemys, josta kuitenkin selvittiin ihan kunnialla. Toki se, mitä kuvista ei, toivottavasti näe, niin kylläpä siellä tanttojen leninkien alla oli itse kullakin housut ja arkikengät jalassa. Keli ei sen suurempiin kesämekkofiiliksiin vielä houkutellut. Ehkäpä se kesäisempi sää sieltä vielä tiensä tänne löytäysi.

Kiusaajat

Kohtausten osalta päästiin ekaa kertaa kokeilemaan kiusaajahahmoja. Koska mulla nyt kesti tämän tekstin kanssa sen verran kauan, että ehdittiin pitää toisetkin treenit välissä, niin kerron sitten siltä pohjalta. Eka treeni tehtiin vajaalla näyttelijäkunnalla, kun yksi kiusaajien esittäjistä oli kiireinen toisaalla ja meillä oli niiden treenien ajan sitten korvaava tyyppi esittämässä hänen rooliaan. Kaiken lisäksi treenasimme puiston toisella lavalla, jonka mittasuhteet ja ominaisuudet ovat vähän erit, niin se toi oman lisäkerroksensa treeneihin.

Dynamiikkahan on aina eri, kun esittäjä vaihtuu. Jokainen näyttelijä tuo omanlaistaan ilmaisua ja energiaa siihen hahmoon. Vaikka luettaisiinkin vielä plarista repliikkejä. Se näyttää ja tuntuu erilaiselta. Joten siltä pohjalta oli ihan jännä seuraavana päivänä mennä varsinaiselle lavalla, roolin varsinaisen esittäjän kanssa harjoittelemaan sitä samaa kohtausta.

Oli jo niinku jotain pohjaa. Ajatus siitä, miten se vuorovaikutus toimii ja sittenhän se onkin ihan erilainen, kun tila ja ihmiset osin vaihtuu. Jos omasta tausta voi sen verran sanoa, niin mullahan on lapsuuden näytelmistä ja draamaopinnoista sellainen perintö, että esitän usein mieshahmoja (humalaisiakin) sekä erilaisia ikääntyneitä naisia. Semmoset roolit päätyivät minulle, koska no, naisvaltaisissa ryhmissä muut eivät yleensä halunneet niitä ja mua ei haitannut. Musta on ihan hauska esittää miesrooleja. Varsinkin, kun ne ovat sivurooleja, joissa voi tehdä vähän ronskimman hahmon. Päähenkilöt ovat yleensä lähempänä itseä ja omaa kohotettua ilmaisua, kuin sivuhenkilöiden tarvii olla.

Näin ollen, mulle on aika selkeää, miten fyysisesti ollaan tommosessa valtakuviossa. Kiusaajan uhoaminen ja semmonen uhkaava ilmaisu tulee lavalla, ei arkielämässä, helposti. ”Haluut sä turpaan” -asenne on helppo hahmossa omaksua. Semmosia riidanhaastajia ja salanynnyköitä olen jo esittänyt lukemattomia kertoja. Mulla on pohjaa siihen, eikä kaikkea tarvii ilmaisullisesti löytää enää uudestaan. Ääntä ja uhoa löytyy.

Samalla tajuan, että se ei kaikille ole niin helppoa. Koska se vaatii kehollista aukioloa, tilan ottamista ja kunnon kukkoilua. Kuten edellä johdattelin, niin se on mulle helppoa, mutta vain vahvassa hahmossa. Itsenäni ollessani, ei onnistu. Aika nopeesti tippuu se yli-itseluottamuksen illuusio, kun pitäis pidempään olla olevinaan. Se on liian kaukana mun omasta ilmaisullisesta mukavuustasosta, mutta sehän onkin eri asia, kuin teatterillinen mukavuusalue.

Olen näiden muutamien treenien myötä huomannut sen vahvojen hahmojen ilon. Kun siis sivuroolissahan saa kunnolla revitellä, jos siltä tuntuu. Katsojat jaksaa sen verran sitä isoegoista päsmäriä. Päähenkilönä se vois olla raskas, mutta parissa kohtauksessa vilahtavana hahmona se on ihan ok. Niinpä olen aika surutta antanut mennä. Antanut sisäisen diivani astua esiin. Miksipä ei.

Mukavuusalue, mitä on tottunut tekemään lavalla, niin sen vaikutuksen huomaa kyllä. Jos oma ilmaisu on paljon pienempää ja kehonkieli suljetumpaa, niin voi olla vaikea avata rintakehää ja saada siihen sitä voimaa. Se käy tottumuksen ja harjaantuneisuuden myötä helpommaksi. Tunnistin kuitenkin noissa treeneissä sen polun, minkä on itsekin joutunut käymään sieltä bussinpenkin nurkkaan katoavasta teinistä. Joko koetti välttää kaikkea kosketusta muihin ihmisiin, siihen tilaan, että voin roolissa isotella lavalla, kuin se olis mulle yhtä luonnollista, kuin hengittäminen.

Se on fyysisen ilmaisun jumppaa. Siedätystä ja ajoittaisia takapakkeja. Nyt olen iloinen siitä, että olen henkisesti hyvässä tilassa, niin ilmaisu virtaa vapaasti. Nyt on just oikea aika tehdä lastenteatteria, missä saa luvan kanssa ilmaista isosti ja äänekkäästi.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s