Simuloitua terapiaa – simulaationäyttelijän pohdintoja

Tämä on teksti, jonka olen luonnostellut ja jättänyt julkaisematta jo moneen kertaan. En ole kokenut, että voin puhua asiasta. Se on hassua, miten oma käsitys itsestä ja omasta asemasta ryhmässä vaikuttaa siihen, mitä kertoo. Kerroin aikaisemmin ulkopuolisuuden tunteesta ja se on yksi vahva elämääni rajoittava asia ja uskomus. Se tunne, että mikään, mitä teen ei tarpeeksi, en ole ”oikealla” tavalla mukana ja siksi en kuulu porukkaan. Sehän on tunne, mikä lähtee minusta itsestäni. Se on käsitys, jota ruokin itse. Olen tehnyt sitä lapsuudesta saakka. Siitä uskomusten kehästä on hitsin vaikea vielä aikuisenakaan täysin murtautua ulos. Pienin askelin ja vähän kerrallaan pyrin siihen, etten estäisi itse itseäni tuntemasta yhteenkuuluvuutta, että olen osa ryhmää. Ehkä jonain päivänä jopa osa tiimiä.

Tämä nyt vain johdantona siihen, miksi en ole simulaationäyttelijän hommista puhunut aiemmin, vaikka se liittyy blogin aiheeseen ja olen tehnyt niitä jo nelisen vuotta. Olen ohimennen blogin alkuvuosina maininnut kuuluvani Työpajateatteri Taivaltajiin, jonka kanssa vedettiin työpajateatteria vuoden 2018 Yläkaupungin Yössä. Työpajateatteri Taivaltajat on siis soveltavan draaman ryhmä, joka tekee sekä avoimia työpajoja että tuottaa soveltavan draaman palveluja suoraan asiakkaiden tarpeisiin räätälöitynä eli meitä saa myös tilata keikoille. Itse olen päätynyt ryhmään mukaan vuoden 2017 lopulla pidettyjen avoimien treenien kautta. Hakeuduin mukaan, kun mielenkiinto soveltavaa draamaa kohtaan virisi draamakasvatuksen opettajan koulutuksen aikana. Itselleni on alusta asti ollut tärkeää päästä tekemään soveltavaa draamaa ja improa, koska näin – ja näen edelleen – siinä valtavaa potentiaalia vuorovaikutuksen, empatian ja kohtaamisen taitojen kehittämisessä.

Simuloitua terapiaa

Pääsääntöinen toiminta, mitä olen itse Taivaltajissa päässyt tekemään, on ollut työ simulaationäyttelijänä. Toki ryhmässä tehdään myös muunlaista koulutus- ja kehittämistoimintaa, mutta tämä teksti keskittyy simulaationäyttelemiseen. Tätä työtä on tehty mm. yliopiston psykologian opiskelijoiden koulutukseen kuuluvalla viestintäkurssilla, josta tässä tekstissä puhun. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että me näyttelijöinä esitämme psykologiopiskelijoiden terapia-asiakkaita ja siinä roolissa osallistumme videoitavaan terapiatilanteeseen.

Näyttelijänä ennen sitä taltioitavaa tilannetta olemme saaneet ohjaavilta opettajilta muutaman virkkeen mittaisen kuvauksen siitä, minkä tyyppinen henkilö ja tapaus on kyseessä. Osa tapauksista on yksilöterapiaa, joissa on yksi näyttelijä ja osa pari- tai perheterapiaa, jolloin mukana on kaksi näyttelijää. Terapiahuoneessa on yleensä terapeuttipari ja heidän toimintaansa kameran välityksellä, toisessa huoneessa, seuraa muu opiskelijaryhmä sekä kurssin vetäjät.

Ennakkotieto tapauksesta on siis hyvin rajallinen eli mitään valmista käsikirjoitusta tai määriteltyä tapaa tehdä se rooli ei ole. Tiedossa on hahmon ikä, ehkä vähän lisätietoja perheestä, syy terapiaan hakeutumiselle sekä se kenen aloitteesta terapiaan on hakeuduttu. Viimeinen voi olla hyvinkin merkittävä tieto hahmonrakennuksen kannalta, sillä itse terapiaan hakeutuneen ja sinne toisen aloitteesta tai ulkopuolisen lähettämänä tulevan asennoitumisessa voi olla suuri ero. Kaikki muu taustatieto henkilöistä, heidän perheestään tai tunnetilastaan on näyttelijöiden itsensä luomaa. Hahmon sisäinen maailma luodaan itse annetun kuvauksen sekä omien tietojen ja mielikuvituksen pohjalta.

Itse olen hyödyntänyt hahmoissa sekä omaa kokemusmaailmaani että etsinyt tietoa ja tarinoita siitä, miten erilaiset asiat, kuten masennus, psykoosi tai pitkään jatkunut kipu, jolle ei löydy syytä, vaikuttavat ihmiseen. Olen lukenut vertaistarinoita ja keskustelupalstoja, jotta ymmärtäisin, minkälaisia tunteita siinä voi herätä. Joskus olen voinut etsiä myös yleisiä hoitomuotoja ja tarkistaa lääkkeiden nimiä, jotta tulee ilmi se, mitä kaikkea vaikkapa kivun hoitamisessa on jo kokeiltu. Se on taustatietona tärkeää, jotta itse näyttelijänä tiedän, miten vaikka kroonistunutta särkyä yleensä hoidetaan. Ettei tule puhuttua tietämättömyyttään ihan asian vierestä, vaan kuin se olisi oma kokemukseni. Kuitenkin olennaisinta minulle kaikessa taustatyössä on selvittää se, miten se tilanne ja vaikuttaa siihen tilaan saapuvaan ihmiseen. Tuntuuko hänestä, että hänen kokemustaan on vähätelty tai toivottamalta, että mikään ei auta ja millaisia tunteita nämä ajatukset herättävät.

Näyttelijäntyöllisesti haastavaa tai mukavaa (riippuen omasta suhtautumisesta) on se, että valmista dialogia ei ole, vaan vuorovaikutus tapahtuu improvisoiden siinä simuloidussa terapiatilanteessa. Itse kuulun siihen porukkaan, joka sinänsä nauttii siitä, ettei valmista tekstiä ole muistettavaksi, vaan on vain lyhyt listattu kuvaus siitä, kuka hahmo on ja sitten se saa täydentyä tilanteen edetessä. Yleensä itse pyrin tekemään aika neutraaleja hahmoja, koska se session kesto n. 40 minuuttia, on aika pitkä yrittää ylläpitää kovin uskottavaa ja vahvaa hahmoa, kun samalla pitää olla hyvin auki, jotta vuorovaikutus on mahdollisimman autenttista. Koskaan ei ole tuntunut siltä, että nyt olen jumissa tai mun pitäis keksiä jotain. Voin olla vaikka hiljaakin, jos siltä tuntuu, koska ei kaikki ole yhtä avoimia ja kerro asioitaan edes terapiassa. Kaikki inhimillinen on käyttökelpoista.

Kun hahmo vie

Toki välillä tulee tehtyä kokeiluja, kun on tehnyt saman asiakastapauksen useammassa eri ryhmässä, niin sitten haluaa haastaa itseäänkin, että mitä jos en tekiskään aina tällaista tyyppiä, kun kuvaus on tämä. Hedelmällisimmäksi olen itse kokenut sisäisen maailman muutokset. Helposti itsellä lähtee masentuneen ihmisen näytteleminen hyvin syvään toivottomuuden suuntaan, mikä on osin omaakin kokemusta. Toisaalta, tiedän kuitenkin senkin, ettei ole vain yhtä tapaa olla masentunut. Osahan on hyvinkin aktiivisia ja iloisia, vaikka pohjalla on syviäkin masennuksen kokemuksia. Eikä se ole valetta, jos masentunut ihminen hymyilee ja välillä nauttii elämästään. Niinpä joskus olen tehnyt toisenlaisen valinnan. Pidän sen tiedon siitä, miltä masennus tuntuu kehossa ja mielessä, mutta yhdistän sen ihmiseen, jolla on turvaverkot kunnossa ja ihan hyvä elämä muuten. Häntä masentaa, mutta se ei ole koko elämä, vaan on paljon muutakin.

Se on ollut itsellekin ihmisenä hirveän suuri helpotus ja anti tässä simulaationäyttelijäntyössä, että on saanut miettiä omia automaattisia oletuksia ja purkaa niitä osiin. Joskus onnistuneemmin ja joskus vähän vähemmän onnistuneesti. Yhden simulaation muistan, missä hahmoni lähti elämään ihan omaa elämäänsä. En tiedä ja kurssin vetäjäkään ei ihan uskonut, että sellaista ihmistä vastaan tulee. Improvisoijana ja näyttelijänä se oli kuitenkin aivan eheä hahmoa, mutta ehkä ei kovin todennäköinen terapiaan hakeutuva tai ylipäätään olemassaoleva tyyppi. Ei ainakaan ehkä lukioikäinen nuori, kuten siinä tapauksessa oli, vaan kenties hieman vähemmän mahdoton tapaus, vaikkapa keski-ikäisenä henkilönä.

Se hahmo lähti elämään vähän omaa elämäänsä, kuten improvisoidessa välillä käy. Ylipäätään hahmo oli intensiteetiltään eli ilmaisun voimakkuuden osalta, ehkä hieman karikatyyrinomainen. Intensitettiä pudottamalla seklin olisi voinut olla ihan uskottava ihmiskuva. Siinäkin hahmossa oli pohjalla halu kokeilla sitä, että mitä jos masennustaustainen ihminen, ei olisikaan ilmaisultaan matalastatuksinen tai passiivisesti korkeastatuksinen. Siinä yhdistyi korkean statuksen ilmaisun voimakkuus ja selkeys pikkulintumaisen nopeaan puheeseen, mikä taas olisi matalamman statuksen merkkejä. No, kun vainaharhojen suuntaan lähdetään, niin oma mielikuvitukseni on melkoinen aarreaitta. Se oli aika jännä hahmo. Ryöpsähtelevän runsas ja epätodennäköinen.

Näyttelijänä se oli kuitenkin hyvä kokemus, koska siitä tajus, että nyt meni överiksi ja sitten voi hienosäätää taas seuraavia tapauksia varten. Toisaalta opiskelijoille, jotka harjoittelevat terapiavuorovaikutusta se saattoi olla ihan hyvä kokemus, koska todennäköisesti, ihan näin pirskahtelevan purskahtelevaa tapausta, ei tulevan uran varrella vastaan tule. Puolensa ja puolensa realismissa pysyttelyssä ja taiteellisissa vapauksissa.

Ihmisenä olen myös kokenut sen vapauttavana, kun pääsee simuloidusti, mutta kuitenkin käsittelemään ihan aitoja asioita. Hyvin inhimillisiä kokemuksia, ajatuksia ja tunteita. Olen kuitenkin pidättäytynyt silleen, että jos itsellä on vaikea jakso elämässä, niin annan mieluummin jonkun muun hoitaa sellaiset tapaukset, jotka liippaa liian läheltä omaa elämää. Se on mulle näyttelemistä ja työtä, eikä henkilökohtaista terapiaa. Niitä en sinänsä halua sotkea liian vahvasti, vaikka toki omastakin elämästä ja kokemuksista hahmoille materiaalia ammennan. En kuitenkaan näe sitä järkevänä, että oman masennuksen kanssa painiessa lähtisin esittämään masentunutta, koska se ei sitten enää ole näyttelemistä.

Reflektio

Näytteleminen eli asiakkaan näytteleminen on yksi osa simulaationäyttelijän työtä. Toinen osa ja syy, miksi en masentuneena lähde esittämään masentunutta, on ryhmäreflektio ja palautteenanto vuorovaikutuksesta. Näyttelijänä pitää pystyä myös havainnoimaan sitä tilannetta ja muistamaan sieltä asioita, joten ihan täysin ei voi antautua semmoseen improflow’hun, jonka jälkeen ei muista mitään. Pitää pystyä tarkkailemaan ja reflektoimaan tilannetta näyttelijänä hahmon kautta. Etäännyttä itsensä sekä tilanteen aikana että sen jälkeen siitä hahmosta, joka oli keskustelemassa asioistaan terapiassa.

Yksi konkreettinen etäännytystyökalu on roolimerkki / roolivaatetus. Yleensä itse samassa tilassa tapahtuviin, eli ennen koronaa pidettyihin terapiaistuntoihin, otin vaikkapa jonkun huivin tai silmälasit merkiksi siitä, että nyt ollaan hahmossa. Etänä toimiessa on voinut roolivaatettaa vähän luovemminkin, kun rekvisiitta löytyy kotoa, eikä sitä tarvitse raahata mukanaan minnekään. Maskeerausta hyödynnän aika vähän. Iäkkäämmätkin hahmot pyrin luomaan omaa ilmaisua (mm. sanavalinnat, kasvojen perusasetukset ja kehollinen oleminen tilassa) muuttamalla, enkä vaikkapa meikkaamalla ryppyjä kasvoihin. Kuitenkin opiskelijoillekin on selvää se, minkälaisesta tapauksesta on kyse ja se henkilön ikä, niin en koe, että ikää tarvitsee sen kummemmin markkeerata.

Sitten, kun kokoonnutaan ryhmäreflektioon, niin otan roolimerkit pois ja olen siinä hetkessä itsenäni läsnää. Toinen juttu on tietysti se, että puhun tapahtumista hahmon näkökulmasta. Eli kerron, miltä hahmosta jossain kohtaa tuntui ja erotan sen siten omasta itsestäni. Tämä on myös se, miten kurssin vetäjät ja opiskelijat asiasta puhuvat. Puhutaan

Fokus loppureflektiossa on suurelta osin asiakasvuorovaikutuksessa ja onkin mielestäni erinomaisen hienoa, että näitä asioita harjoitellaan. Totta kai kaikki tietää, että tämä on näyteltyä, mutta se vuorovaikutus, ne valinnat, mitä siinä hetkessä tehdään, ovat ihan aitoja. Jos terapeutit lähtevät käyttämään esim. psykoedukaatiota asiakkaaseen, niin sitten ryhmä ja näyttelijäkin voivat reflektoida sen valinnan toimivuutta siinä tilanteessa. Ylipäätään pohditaan arvottamatta, mitä tehtiin ja mitä muuta olisi voinut ehkä kokeilla tai voisi kokeilla, jos terapiasuhde jatkuisi sen yhden tapaamisen jälkeen.

Kokemuksesta

Tämä on ollut itselleni tosi arvokasta ja hienoa työtä. Koen, että siitä, mitä teen näyttelijänä on aidosti hyötyä. Se herättää ajatuksia ja miettimään, miten kohdata asiakas terapiakontekstissa. Muutenkin se, että reflektiossakin fokus on rakentava ja eteenpäin vievä, on ollut itselleni tärkeää nähtävää. Näinhän tämän pitäiskin mennä. Eihän kukaan synny valmiina terapeuttina, vaan siihen kouluttaudutaan ja kasvetaan. Pohjimmiltaan siinäkin on kyse kuitenkin ihmisen kohtaamisesta.

Siinä oma tausta improvisoijana tulee hyötykäyttöön, koska todellakin elän hetkessä. Sen aikaa, kun esitän sitä hahmoa, niin olen se hahmo ja ajattelen sen ihmisen elämän kautta niitä asioita. Reagoin siltä pohjalta, miten se tilanne ja terapeuttiparin toiminta siihen hahmoon vaikuttaa. Kaiken sen taustalla, tiedän olevani näyttelijä ja pystyn erottamaan sen tilanteen itsestäni ihmisenä. Mutta hahmona, saatan ottaa asioita henkilökohtaisesti. Olla vaikea ja ymmärtämätön. Eli pystyn myös sulkemaan asioita, jotka ihmisenä tiedän, mutta joita se hahmo ei tiedä, pois mielestä. Mulle voi olla selvää, että joku asia on näin, koska olen ehkä esittänyt vastaavaa hahmoa aiemman kurssin simulaatiossa, mutta se kyseenomainen hahmo kokee sen ensi kertaa siinä tilanteessa.

Jännä ja rikas maailma. Mulle on henkilökohtaisesti ollut tosi tärkeää, että omalla pienellä tavallani pääsen myös osallistumaan siihen, miten tulevaisuuden psykologit kohtaavat ihmisiä. Ehkä ne överimmätkään hahmot eivät tässä harjoituksessa ihan hukkaan mene.

Kameroista

Sen sanon vielä, koska se koko terapiatilannehan nauhoitetaan. Silloin, kun ollaan studio-olosuhteissa, niin siellä on kamerat ja kun tehdään etänä, niin se oman kameran kuva tallennetaan. Niin, en ole kertaakaan jännittänyt tai miettinyt niitä kameroita. En ole miettinyt miltä minä tai se hahmo näyttää kuvassa. En ole suhteuttanut toimintaani tai valintojani silleen, että nyt tämä kuvataan. Kun astun siihen tilanteeseen, niin se hahmo herää henkiin. Se on sille hahmolle aivan todellinen tilanne, jossa kameroita ei ole.

Se, miksi on niin helppoa näyttelijänä unohtaa kamerat, johtuu siitä, että en ole se jota seurataan. Palaute ei tule minulle. Totta kai välillä, kun on tullut tehtyä poikkeuksellisen koskettava tai kiinnostava hahmo tai joku oivallinen juttu näyttelijäntyöllisesti, niin loppureflektiossa saatan saada siitä palautetta. Kuitenkin pääfokus on terapeuteissa ja heidän vuorovaikutusvalinnoissaan. Näyttelijänä vaan reagoin siihen, mitä he tarjoavat ja tuotan oman osani materiaalista. Se on kaltaiselleni arviointiahdistuneelle ihmiselle ollut tosi helpottavaa. En ole arvioitavana, vaan saan näytellä roolini ja se riittää. Mun ei tarvitse nähdä itseäni nauhalla, vaan se menee opiskelijoiden oman kehittymisen materiaaliksi.

Oikeaoppista kameratyöskentelyä en ehkä ole oppinut, mutta olen oppinut unohtamaan, että kameroita edes on ja elämään fiktiivisessä todellisuudessa. Se on melkoisen hyvä sekin.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑