Tämä teema ansaitsisi varmasti syvemmänkin käsittelyn, mutta myönnettävä lienee, että tämä taitaa olla parasta, mitä nykyvoimavaroillani pystyn tuottamaan. Olen miettinyt ulkopuolisuuden teemaa aiemminkin, koska se on jotain, mikä on minulle vahvasti henkilökohtaista. Välillä ajattelen, että se tunne on jo selätetty ja hetkeksi se voi ollakin. Jossain ryhmässä voi tuntua siltä, että kuuluu porukkaan. Jossain toisessa taas, kun joku muu ryhmäläinen puhuu meistä, tarkoittaen koko ryhmää, olen mielessäni laskenut itseni ulos laskuista. ”Ei tarkoita minua, vaan kaikkia muita, minä en kuulu osaksi meitä.” Teen sitä edelleen liian usein. Se on vaikeasti poistettava ajatusjäänne menneisyydestäni.

Sitä en kuitenkaan osannut odottaa, miten voimakkaana ja kehollisena ulkopuolisuuden ja erillisyyden tunne, täydellisen yksin oleminen ryhmän keskellä, voisi iskeä ryhmässä, jossa olen ollut mukana useita vuosia. Silti viime marraskuussa kävi niin. Noin vartin treenien jälkeen mulla oli niin ahdistavan epätodellinen olo, että oli pakko poistua. En vaan kyennyt enää saamaan kontaktia itseeni tai muihin ihmisiin.

Poistumispäätökseni tein siinä kohtaa, kun sillä liikepainotteisella treenikerralla olisi pitänyt pysähtyä oman kehon ja tuntemusten äärelle. Tajusin, etten pysty tuntemaan mitään. En kuule mitä kehoni sanoo, mietin vain, että ”en kuulu tänne”, ”en kuulu tähän ryhmään” ja ”olin tyhmä, kun tulin”. Menin lähimpään turvalliseksi kokemaani tilaan, laitoin musiikin soimaan ja tärisin ja itkin yksin. Se helpotti vähän.

Tunnistan, että sinä päivänä oli kyseessä se sama syy, mikä on aiemmin johtanut aistien sulkeutumiseen ja täyden ulkopuolisuuden tunteeseen: yritin liikaa saada yhteyttä ja tulin torjutuksi. Mulla oli jo ennen treenejä vähän synkähkö olo, mutta ajattelin: kokeillaan, mitä tapahtuu. Voishan se helpottaakin, on sitäkin joskus tapahtunut. Kuitenkin tällä kertaa se synkähkö olo johti kerran alussa ja ensimmäisissä harjoitteissa ylikompensaatioon statusmielessä. Olin liian innokas ja äänekäs omaan normaaliin mukavuustasooni nähden. Tein ilmaisussani sellaisia valintoja, mitkä olivat paitsi sisäiseen tilaani nähden ristiriitaista myös liian kuluttavia käytössä oleviin henkisiin voimavaroihini nähden. Se oli toksista positiivisuutta. Yritin vaikuttaa pirteältä, vaikka mieleni oli maassa.

Ei olis pitänyt sinä päivänä mennä treeneihin, koska tunsin sisälläni, että olen vähän vinossa. Ajoitukseni oli pielessä ja mieleni kierroksilla. Olin sisäisesti nopea ja ulkoisesti hidas. Aiempien kokemusteni pohjalta ymmärsin sen aika varmaksi, etten tule yksin selviämään ulos siitä pimeästä. En pysty tahdistamaan itseäni oikeaan rytmiin ilman apua. Olisin tarvinnut jonkun merkityksellisen tason kontaktin toiseen ihmiseen. Jonkun vahvistuksen siitä, että olen olemassa ja hyväksyttävä ihminen. Se on aika raskas taakka sälyttää pahaa-aavistamattoman kanssaimproajan harteille. Sanaton oletus, että toisen pitää vahvistaa ihmisyyteni, jotta voisin uskoa siihen itsekin, on liikaa vaadittu arki-iltana.

Sitä silti välillä teen. Odotan, että saan sen, mitä tarvitsen, vaikken pysty sitä ilmaisemaan sitä. Tiedän, että mun on vaikeaa monesti sanallistaa sitä, mitä tarvitsen, silloin kun apua kipeimmin tarvitsen. Sanoja ei vaan ole. On vaan se kokonaisvaltainen tunne, ettei kuulu joukkoon. Se korostui sinä iltana, kun leikittiin sitä kolmioleikkiä, missä pitää valita ryhmästä yksi, jota seuraa ja toinen, jota välttelee. Kukaan ei ollut valinnut mua kumpaankaan rooliin, joten kun lopussa piti päästä mahdollisimman lähelle seuraamaansa henkilöä, pitäen hänet itsensä ja välttelemänsä henkilön välissä, sain rauhassa katsoa turvavälin päästä muiden kulkevan yhtenä ryppäänä ympäri salia.

Siinä hetkessä tajusin, etten tosiaankaan kuulu tänne. Poissaolollani ei olisi tänään mitään merkitystä. Päinvastoin poistumiseni suorastaan lisäisi muiden hyvinvointia, koska heillähän oli hauskaa keskenään. Minä olin ainoa, joka ei ollut leikissä mukana. Enkä ole uskaltanut vieläkään palata. Se tapahtui jo marraskuussa, enkä ole edelleenkään korjannut sitä kokemusta. Olen elänyt sen ulkopuolisuuden kanssa. Ei toki koko ajan ole läsnä, mutta se kokemus on jäänyt kehoon ja mieleen. Huomaan, että se vaikuttaa valintoihini vielä tänäkin päivänä. Pelkään, että niin käy uudelleen. Että ulkopuolisuuden tunteeni vain saa uutta vahvistusta. Tämä oli raskas askel ojan puolelle. Kumpparit ovat edelleen syvällä mudassa jumissa, koska en suostu edes yrittämään kaivaa niitä sieltä irti.

Et ole yksin tunteinesi

Tiedän kuitenkin myös kokemuksesta, etten ole yksin tämän tunteen kanssa. Tiedän, että muutkin ihmiset kokevat vastaavaa ulkopuolisuuden tunnetta kevyempänä tai jopa voimallisempana, kuin minä. Silti sitä on vaikea välillä kohdata tosi itsessä. Haluaa vaan paeta ja piiloutua. Unohtaa, koska se tunne on epämiellyttävä, tyhjä ja kylmäävä.

Huomaan, että etenkin tämä kulunut vuosi on palauttanut tosi paljon erilaisia lukkoja mieleen. Voimistanut sellaisten menneisyydessä luotujen tuhoavien ajatuskehien voimaa, joiden jo luuli väistyneen elämästään ja ajattelustaan. Yleinen toivon, elämän suunnan sekä positiivisten ihmiskontaktien ja kokemuksien määrän vähentyminen on syönyt voimavaroja kohdella itseään niin kuin kohtelisi ystävää ja lisännyt vaativuutta sekä välttelyä. Ei tahtoisi pysähtyä niiden ikävältä tuntuvien ajatusten tai itsensä äärelle, koska mitä järkeä missään on. Eihän tästä eristyksestä pitkiin aikoihin, tai ehkä ikinä enää päästä ”normaaliin elämään”, mitä ikinä se itse kullekin sitten tarkoittaa. Motivaatio olla itseään kohtaan hyvä tai edes läsnä itselleen on laskenut välillä aika olemattomiin. En halua tietää. Ei ole mitään käyttöä elämälle tai itselleni.

Kun et kuulu etänäkään

Hiljentymisen ja rauhoittumisen paikkojen puute alkaa tuntua. Omat nurkat eivät riitä. Teatterit ovat jo sadatta vuotta kiinni. Bussilla ei voi matkustaa. Kaikki impro tapahtuu zoomissa, minne en halua mennä, koska break out roomit alkavat tympiä. Tympiä siksi, että ne ruokkivat omalla digiaikaisella tavallaan ulkopuolisuuden tunnettani. Tiedättekö, miten kökköä on joutua kerta toisensa jälkeen, ei joka kerta, mutta liian usein, zoomissa heitetyksi keskustelemaan tai tekemään harjoitteita jonkun ihmisen kanssa, joka ei ole läsnä. Siis joko henkisesti tai fyysisesti (kamera kiinni). Yksin läppärin edessä kotona olo on jo lähtökohtaisesti aika eristävä ja vieraannuttava kokemus, joten on usein liian suuri vaatimus, että pitäisi teeskennellä nauttivansa vieraiden ihmisten tarjoamasta torjunnasta tai lasittuneista katseista virtuaalisissa pienryhmissä.

On mulla zoomista ja break out room -työskentelystä hyviäkin kokemuksia, ei se koko teknologia ole pannassa tai pahasta. Eikä tässä varsinaisesti edes ole kyse teknologiasta, vaan vuorovaikutuksen laadusta. On päässyt kertymään ulkopuolisuuden tunnetta ruokkivia kokemuksia, joten tahtoo olla vaikea motivoida itsensä osallistumaan, vaikka joku aihe kiinnostaisikin. Torjunta tulee kameran kautta liian lähelle, sisälle omaan kotiin. Pitää yrittää jaksaa hymyillä, vaikka toisesta näkee, ettei tätä huvita yhtään tai sitten häntä ei näy ollenkaan. Pitäisi yrittää löytää itsestään luottamusta, jotta haluaisi leikkiä pimeän ruudun takana piilevän vieraan ihmisen takana. Olosuhteellinen epäreiluus alkaa tuntua. Kaipaisi takaisin samalle viivalle. Kuulluksi ja nähdyksi, edes välillä.

Tuntuu olevan pitkä matka kuljettavaksi tie ulkopuolisuudesta ulos tai takaisin sisälle, miten asian haluaakin mielikuvitella. Kun itseluottamus on nollassa, niin tuntuu vaikealta liittyä ryhmiin. Tulee myös helpommin toisten tyrmäämäksi ja samalla itse reagoi pieneenkin torjuntaan voimallisemmin. Alkaa itsekin tyrmäämään ja torjumaan. Suojelemaan itseään. On vaikea välillä päästä itse luomiensa muurien takaa yhteyteen ja vuorovaikutukseen. Vaikea olla sulkeutumatta kuoreensa, kun tuntuu siltä, ettei kuulu. Vaikea olla pakenematta tilanteesta, kun siihen on tottunut, ettei saa näyttää haavaansa, koska se on liian raskas taakka muille. Vaikea antaa itselleen lupa, aikaa ja tilaa parantua sekä mahdollisuus kokea myös hyviä asioita. Haastavaa pysyä avoimena vuorovaikutukselle ja sille, mitä ikinä siinä tapahtuukin, positiivisille tulkinnoille ja oletuksille.

Ei se mahdotonta kuitenkaan ole. En usko ainakaan. Joten lienee syytä ottaa pari tietoista askelta. Avautua tyrmätyksi tulemisen mahdollisuudelle ja ihmisille. Sen sijaan, että piiloutuu ja välttelee, pahentaa asioita mielessään ja nostaa kynnyksen liian korkeiksi itselleen. Kyllä uskon, että minäkin olen kohtaamisen arvoinen. Hyviä asioita, kokemuksia ja ihmisiä tulee kyllä vastaan, kunhan uskallan yrittää. Antaa itselleen luvan tottua siihen maailmaan, missä nyt eletään yrittämättä kieltää tai muuttaa todellisuutta. Hyväksyä ja mennä virran mukana.