Stella Polaris 30v: Stella Polariksen tarina -kirjan julkistamistilaisuus 5.9.2020

30 vuotta Stella Polaris -improteatterin ja suomalaisen improvisaation historiaa on löytyy nyt yksien kansien välistä. Meri Parkkisen kirjoittaman ”Stella Polariksen tarina – ja sen merkityksestä suomalaiselle improvisaatiolle” -kirjan julkkareita juhlittiin 5.9.2020 ja minullakin oli ilo tuohon tilaisuuteen osallistua. Kirjaan itselläni on sellainen yhteys, että minuakin on haastateltu siihen, liittyen improvisaatiosta ja improesityksistä kirjoittamiseen. Huh. Absurdi ajatus olla osa tätä tarinaa edes parin sanan verran ja silti se on totta. Kirjoittanen teksti myös itse kirjasta sitten, kun sen käsiini saan. Enhän mä hölmönä ollut älynnyt ajatella, että tietenkin sen voisi tilaisuudestakin ostaa heti mukaan, vaan olin sen ennakkotilannut. Näin ollen en ole varsinaista kirjaa vielä päässyt lukemaan, vaan sen aika tulee sitten myöhemmin. Se taustaksi ja nyt siis hetkeksi takaisin lauantaipäivään, Studio Pasilaan ja Stella Polariksen tarinan julkistamistilaisuuteen.

Tilaisuus oli muodoltaan haastattelun, improvisaation ja vapaamuotoisen seurustelun hieno liitto. Sari Siikanderin haastattelussa Meri Parkkinen pääsi kertomaan hieman itsestään sekä valottamaan kirjan kirjoittamisen taustoja ja siitä kertyneitä oppeja. Kirjan lähtökohtana ja kirjoitustyöhön ryhmisen motivaationa toimi kirjoittajan oma halu lukea Stella Polariksen ja suomi-impron tarina, jotta voisi paremmin ymmärtää improvisaatiota ja sen historiaa. Mikäpäs sen loogisempi lähestymiskulma, kuin lähteä sitten itse tutkimaan aihetta ja kirjoittaa se kirja.

Se on edelleen musta käsittämätöntä.

Meri Parkkinen, vastauksena kysymykseen: Muuttuiko käsityksesi improsta kirjan kirjoittamisen aikana?

Haastattelun lomassa Stella Polariksen impronäyttelijät Niina Sillanpää ja Jussi Vatanen sekä muusikko Topi Korhonen loihtivat yleisön iloksi improvisoituja lauluja ja musiikkia sisältäviä kohtauksia. Ensimmäisenä kuultiin esineiden rakkaustarina laulu, jonka aineksiksi Sari Siikander pyysi Meriltä kaksi esinettä, jotka hän pelastaisi (kaikkien ihmisten ja muiden tärkeiden jo pelastuttua) palavasta talosta. Nämä esineet olivat: valkea, puinen ja melkoisen painava sohva, jolla Meri usein kirjoittaa sekä ruskea yöpöytä, jossa on yksi laatikko. Näistä aineksista Niina Sillanpää ja Jussi Vatanen loivat herttaisen dueton, jossa jykevyyttään hieman häpeilevä ja kosketusta kaipaileva sohva ja pelkkiin kirjoihin kyllästynyt yöpöytä, palavasta talosta pelastuessaan löytävät toisensa.

Sen jälkeen keskusteltiin taas hetki kirjasta ja improsta. Sari pyysi haastattelussa Meriä nimeämään kolme hyvän impron perusasiaa, joika hänen mukaansa ovat:
– syvälliset ja koskettavat henkilöhahmot,
– yllättävä käänne ja
– mahdollisimman koherentti loppu.
Varsinkin viimeisenä mainittu ”mahdollisimman koherentti loppu” herätti yleisössä, joka siis koostui suurelta osin Stella Polariksen nykyisistä ja entisistä jäsenistä, pienen naurun tyrskähdyksen. Ah, miten helppoa ja toisaalta, miten paljon työtä tarinan lankojen sitominen voikaan vaatia.

Sen jälkeen luvassa oli toinen improvisoitu kohtaus, jonka nimeksi tulee Meriltä pyydetyn ehdotuksen mukaisesti ”Pitkiä aamuja ja suklaasuukkoja”. Tällä kertaa tekniikkana on tarinankerrontatekniikka, joka yhdistelee kahdenlaista improtekniikkaa. Ensinnäkin Ei-tarina eli Meri ja yleisö saavat milloin vaan huutaa ”Ei”, kun he haluavat, että lavalla tehdään toinen valinta. Toisekseen mukana on myös toinen tarinankerrontaharjoituksista tuttu elementti eli yleisö voi huutaa ”Kuvaile”, jolloin lavalla pitää pysähtyä kuvailemaan tarkemmin sitä juuri mainittua asiaa, tilannetta tai henkilöä. Näillä kahdella elementillä saatiin luotua pientä tai vähän pidempään kytenyttä draamaa sisältänyt kohtaus, jossa Jaakko ja Liisa löytävät toisensa uudelleen, kunhan anopista päästään. Ilman Ei-tarinan rakennetta sekä tuota Kuvailu-mahdollisuutta, tämähän ei olisi mennyt näin. Ei todennäköisesti oltaisi pysähdytty kuvailemaan vaimon ulkonäköä ja laskemaan pisamia kasvoilta, minkä jälkeen selvisikin, miten paljon tämä miehen harjoittama, periaatteessa, herttainen toiminta ärsyttää vaimoa, joka toivoisi suklaasuukkoja suurempaa intohimoa suhteeseen. Toisaalta myöskään, jos yleisö ei olisi tyrmännyt paria aiempaa ehdotusta, niin Jaakko tuskin olisi koskaan päätynyt laulamaan anopille todellisista tunteistaan. Sieltä sitten anopin poistuttua päästäänkin onnelliseen loppuun, jossa ne pitkät aamut ja suklaasuukot ovatkin taas ilon, eikä piilotetun katkeruuden aihe, kun suhteeseen on saatu harmonisen perusväreilyn ohelle myös uutta innostavampaa energiaa. Aina kannattaa siis laulaa tunteistaan. Niin ja ehkä myös ilmaista, mitä itse haluaa sekä kuunnella sitä, mitä kumppani siinä vieressä oikeasti toivoisi tapahtuvan.

Jaakko / kertoja: Hän katsoi Jaakkoa ihaillen…

Yleisö: Ei!

Jaakko / kertoja: Hän katsoi Jaakkoa kummastellen…

Yleisö: Ei!

Jaakko / kertoja: Hän katsoi Jaakkoa rakastaen…

Yleisöstä kuuluu varovainen ”joo”

Jaakko / kertoja (innostuneesti): Joo!

Ei-tarina (Jussi Vatanen)

Viimeisessä osiossa Meri pääsi vielä kertomaan kirjan rakenteesta ja siitä, mitä hän näki tärkeäksi tuoda kirjaan mukaan. Tällainen asia esimerkiksi oli se, miten paljon tapahtuu ennen kuin voi mennä lavalle, valmiina astumaan sisällöllisesti tyhjän päälle. Tästä esimerkkinä Meri mainitsi genret ja sen, miten paljon niihin menee myös valmistelevaa työtä, jotta ryhmässä on ymmärrys siitä, mitkä asiat tekevät esityksestä tämän tyylilajin mukaisen. Stellahan on esimerkiksi viime vuosina tehnyt paljon mm. musikaaleja, rakkaustarinoita sekä Nordic Noir -tyylin rikostarinoita, joten niitä tyylilajeja on varmasti treeneissä harjoiteltu ja tutkittu ennen kuin niitä on lähdetty yleisölle tekemää. Improssa, vaikka tarinat ja sisällöt ovat aina yllätys, niin tehtäessä koko illan esityksiä, joilla on ennakkoon määritelty genre, esiintyjillä täytyy olla joku käsitys tyylilajin peruspiirteistä ja lainalaisuuksista. Tämä ryhmän sisäinen ja jaettu tietous tyylilajista luo raamit myös lavatekemiselle, vaikka edelleen millä tahansa tyylilajilla on mahdollista kertoa hyvin monenlaisia tarinoita. Yksinkertaisesti sanottuna: jos tehdään romanttista komediaa, niin sillä on omat perinteensä ja tunnistettavat piirteet (kliseet), jotka tekevät siitä myös katsojalle tunnistettavan. Kun ne tuntee, niin sitten sillä tyylilajilla voi leikkiä vapaammin ja myös rikkoa sen sääntöjä ja perinteitä.

Kuten Meri haastattelussa kertoi, niin impro oli ennen kirjan kirjoittamista ja on edelleen hänestä ihan hullua touhua, mikä on sinänsä mielestäni totta. Se vaan on äärimmäisen vapauttavaa ja ihanaa jaettua laatua olevaa hulluutta. Improvisaatio on siitä mahtava laji, että kukaan ei ole yksin vastuussa oikeastaan mistään muusta, kuin siitä, että on avoin asioiden tapahtumiselle ja valmis lähtemään rakentamaan ja laajentamaan mitä tahansa omaa tai toisten ideaa. Mitään ei tarvitse välttämättä tietää ja kaikkea mitä tietää ja osaa voi hyödyntää. Koska improvisointi on pelottavaa, niin siinä on erityisen tärkeää, että turvallisuus ja luottamus ovat vahvalla tasolla. Vaikka se on vakavaa leikkiä teatterin ja tarinannkerronnan keinon, niin siinä pitää olla sekä valmis tukemaan toisia koko ajan että uskaltaa luottaa ja loikata yhdessä kaverien kanssa tyhjän päälle tarinoihin, joissa voi myös välillä tapahtua ikäviä ja vakavia asioita. Aina ei naurata ja sekin on tärkeää, sillä improvisoimalla voi kertoa hauskojen tarinoiden ohella myös todella koskettavia ja herkkiä tarinoita, kunhan on avoin kuulemaan sitä tarinaa, joka haluaa tulla kerrotuksi. Aina voi tehdä uudelleen.

Viimeisenä ennen loppukiitoksia ja kukituksia näimme vielä improvisoidun laulun, jossa Jussi Vatasen piti saada Niina Sillanpää laulamaan sovittu fraasi. Tätä varten Niina poistuu hetkeksi toiseen tilaan, jonka jälkeen Meriltä kysytään lauseeksi elämän ohje tai motto. Kirjan teosta inspiroitunut motto ja haluttu lause oli: ”Aina voi tehdä uudelleen”. Yleisö oli ennakkoon ohjeistettu reagoimaan aplodein aina, kun Niina sai yhdenkin sanan oikein, sillä koko lauseen arvaaminen kerralla olisi todella vaikeaa. Tämähän on hirveän palkitseva tekniikka sekä tekijälle että yleisölle, koska kaikki ovat iloisia ja innoissaan siitä, kun siihen oikeaan lauseeseen viimein päästään. Ensin on vaikeaa ja lopuksi voi olla vaikeaa, silti se sieltä aina löytyy, koska kaikki ovat valmiita auttamaan. Tässä lauseessa se voi-sana jäi ensin arvaamatta, mikä sotki vähän, koska aivot automaattisesti tunnistavat kielen rakenteita ja sen, milloin siitä puuttuu jotain. Siitä selvittiin Sari Siikanderin sivusta antamalla pienellä vihjeellä, jonka jälkeen se lause hahmoittui myös Niinalle. Ah ja voi sitä yleisön pettymystä ja sitä seurannutta iloa, kun toisella kertaa ”yrittäminen” vaihtui ”tekemiseen” ja lause oli valmis. Yoda olisi ylpeä.

Lopuksi kirjan tekijät vielä kukitettiin ja päivää jatkettiin hetki yhdessä cocktail-tilaisuuden hengessä vapaalla seurustelulla. Tämän jälkeen alkoikin Stellan 30-vuotisjuhlakauden startannut impromusikaalishow, mutta se on tarina toiseen tekstiin.

Onnea 30-vuotias Stella Polaris ja tarinan kirjoittanut kirjailija Meri Parkkinen. Olen henkilökohtaisesti saanut Stellan ihanilta impro-opeilta vuosien varrella todella paljon oivalluttavaa sekä lukkoja ja silmiä avaavaa oppia improsta ja elämästä, että mulle ainoa luonteva tapa käsitellä sitä on ollut jakaa se teidän kanssanne tämän blogin kautta. Enkä olisi juuri tässä ja tällainen improvisoijana tai ihmisenä ilman Stellan vaikutusta elämääni.

Kiitos!

P.S. Jälkitietona mainittakoon: kirja kolahti postiluukusta juuri, kun olin viimeistelemässä tekstiä. Sopivan dramaattinen ajoitus, kuten asiaan sopii. Hyvä kirja, olet selvästi minun tyyliseni teos.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑