Milloin tarinan saa kertoa?

Missä vaiheessa tarinan voi kertoa? Suvantovaiheessa, kun kaikki on ihan ok? Sitten vasta, kun vaikeudet on selätetty ja tarina on riittävän inspiroiva iltapäivälehtien sivuille? Vai voiko puhua jo silloin, kun kaikki on ihan yhtä syvältä, kuin itsekin kokee olevansa. Kun itsetunto on palasina, eikä tiedä millä sen kokoaisi taas eheämmäksi, koska ei saa kontaktia oikein mihinkään tai kehenkään? Kun ihmiset tuntuvat katsovan lävitsesi, etkä kestä kohdata sitä? Ei minulla enää ole suurempaa tarvetta esittää sankaria tai odottaa kunnes on olen ylittänyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat haasteet, jotta voisin puhua asioista. Tiedän ettei se ole niin helppoa tai aina erityisen nopeaakaan. Huomaan vain, että etenkin viimeisien kuukausien aikana, olen muuttunut yhä haluttomammaksi pysähtymään itseni äärelle, sillä tajuan mihin päätelmään itsetutkiskelu tällä hetkellä johtaa: itsetuntoni on täysin olematon. Se on aika pelottava ajatus kohdata, koska se tekee minusta todella alttiin vertailulle ja negatiivisille ajatuksille, kun muut pystyvät tekemään uskomattomia asioita ja itse meinaa tukehtua häpeään ihan vain suunsa avatessa. Toisaalta tässä tilassa omien päätösten tekeminen ja niiden takana seisominen ei aina onnistu, vaan sitä mieluummin piileksii toisten selän takana ja odottelee, että he tekevät päätökset. Ei vaan usko itseensä yhtään.

Ei mulla oikeastaan koskaan ole ollut erityisen hyvä itsetunto. Olen kyllä oppinut keinoja siihen, miten pystyn ennemmin tai myöhemmin nostamaan itsetuntoni ja omanarvontuntoni pohjamudista takaisin normaalielämään riittävälle tasolle tai ylläpitämään sitä tasoa. Se taso riittää mulle, koska silloin en katkera tai keskity vertailemaan itseäni tai omia suorituksiani muiden suoriutumiseen. Näen hyviä puolia myös itsessäni ja voin vilpittömästi iloita omista ja muiden onnistumisista. Nyt juuri en pysty.

En näe mitään hyvää omaa tekemisessäni tai ehkä oikeammin sanottuna: löydän ongelmia asiasta kuin asiasta, vaikkei sitä siellä olisi. Matala itsetunto yhdistettynä masennukseen tai ainakin alakuloiseen mieleen on kurja elonkumppani siksi, että se imee vahvistussignaaleja jokaisesta kohtaamisesta. Hyvät jutut jäävät näkemättä. Kehut valuvat, kuten sanonta kuuluu, kuin vesi hanhen selästä. Kaikki vähänkin negatiiviset signaalit voimistuvat.

Huomasin sen tosi selvästi viime viikolla, kun ryhmämme piti suunnitella yhteistä esitystä ja tajusin puhuessani katsovani toisten reagoimattomia kasvoja miettien: ettei ketään kiinnosta, mitä mä sanon ja mun pitäisi pitää turpani kiinni. Se viesti tulee sisältäni. Kukaan ei sanonut mitään sellaista tai edes vihjannut sanallisesti, että jakamissani ajatuksissa oli jotain vikaa. Silti ajattelin, että oli, koska mikään toisten kasvoissa ei liikahtanut. Kun oli viikonlopun tehnyt neutraalinaamiohommia, niin se ilmeettömyys tuntui vähän pelottavaltakin. Normaalioloissa tajuaisin heti, että ok, tämä on se, miten nämä ihmiset kuuntelevat. Kasvoissa ei tapahdu juuri mitään. Eivät harrrasta nyökkäyksiä tai edes juurikaan hyväksyviä äännähdyksiä. Hyväksyisin sen heidän tapanaan olla vuorovaikutuksessa miettimättä asiaa sen enempää. Toki miettisin impron kannalta hyväksymisen tasoja ja sitä, miten voi osoittaa toiselle aktiivisesti kuuntelevansa paljon tehokkaammin muuttamalla fyysistä, kuin sanallista ilmaisua. Kuitenkin, kun oma itsetunto on heikoilla, niin tämmöinen pienikin neutraalius ja sulkeutuneisuus ilmaisussa näyttäytyy voimakkaampana tyrmäyksenä, kuin mitä se ilmaisutekojen tasollakaan on.

Se on inhottava itseään vahvistava kehä, joka heijastuu myös sanavalintoihin ja sanattomaan viestintään sekä tulkintoihin. Mielessä pyörii ajatuksia siitä, miten surkea ihminen on ja sitten omat aistit vielä herkistyvät huomaamaan kaiken pienenkin torjunnan ja aivot suurentelevat pienimmänkin tyrmäyksen merkitystä. Järjettömintä on se, että tajuan ja tunnistan tämän mekanismin, mutta en pysty pysäyttämään sitä siinä hetkessä. Tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä tekstiä, tunnen painavan ja kylmän stressin tunteen rinnan, kaulan ja hartioiden alueella. Siinä on sellainen tunne, mitä voin kuvailla vain pohjattomaksi väsymykseksi ja arvottomuudeksi. Ei ole mitään rajaa juuri nyt sillä, miten huonona ja häpeällisenä pystyn itseäni ja omaa tekemistäni juuri nyt pitämään. On ollu vaikea myöntää itselleen, että näin on, koska musta tuntuu, että olen pettänyt itseni. Ihan vaan siksi, että olen viime vuosina oppinut parempiakin tapoja. Olen oppinut ajattelemaan positiivisemmin ja voimistamaan itseäni ajatuksilla, alentamisen ja tuhoamisen sijaan. Enkä silti pysty tekemään sitä nyt, kun eniten sitä tarvitsisin. Tiedän, että jonain päivänä, ehkä piankin, taas pystyn, mutta sitä ennen olen ihan helevetin hajalla.

Se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi välillä hymyillä, ilota, leikkiä ja tehdä kivoja asioita. Se tarkoittaa, että ne saattavat uuvuttaa enemmän, kuin energisoivat, koska kaikki pelkoni ja negatiiviset tunteeni ovat tällä hetkellä ylikorostuneen voimakkaita ja niiden syrjässä pitäminen on melko kuluttavaa. Pienikin pelkotila yltyy ylittämättömäksi kuiluksi. Vihaa en juurikaan pysty tuntemaan, koska ahdistus lamaa aggressioon kykenevän osan mielestä. Olen vaan todella negatiivinen ja jos sisäistä puhettani erehtyy kuuntelemaan niin siellä toistuu ajatukset: ”en pysty mihinkään”, ”en ole minkään arvoinen” ja ”ihmisille on parempi, jos eivät joudu altistumaan synkkyydelleni”. Kuitenkaan varsinainen masennus ei tällä hetkellä ole huipussaan eli en jumiudu sänkyyn tai lattiaan, vaan olen väsynyt, minkä vuoksi synkeät ajatukseni saavat tilaa nakertaa itsetuntoani koko ajan hatarammaksi.

Ei, tämän tekstin kirjoittaminen ei poistanut sitä mustaa möykkyä ilmaisualueeltani, vaan olen edelleen samassa tilassa, kuin aloittaessanikin, koska tästä ei ole pikatietä ulos. Synkkyys kestää sen aikaa, kuin kestää. Yleensä se kestää kauemmin, kuin tarpeen on, jos kieltäydyn käsittelemästä sen aiheuttavaa ydinsyytä, kuten nyt kieltäydyn. Ei ole voimavaroja käsitellä tätä asiaa, koska se on liian suuri ja minulla ei ole tukevaa maata, jolla seistä. Huomenna ehkä taas on ja jaksan lähteä purkamaan tätä viime vuosien varrella kertynyttä painoa hartioiltani. Tänään parasta mitä voin tehdä itselleni on olla armollinen. Hyväksyä, että se riittää, jos ajattelen tänään edes yhden positiivisen ajatuksen itsestäni tai tunnen oloni hyväksi vaikka vaan parin sekunnin ajan. Se riittää just nyt. Minä tässä epätoivoisessa ja rikkinäisessä tilassani riitän itselleni. Ei tarvitse piristyä tai nähdä elämää kauniina, reiluna tai edes elämisen arvoisena. Tarvitsee vain hengittää ja olla läsnä itselleen. Ei hitonkaan väliä, mitä pitäisi tehdä tai saavuttaa tai mitä joku muu minulta odottaa. Tämä hetki ja hengittäminen ovat riittävä saavutus.

Tänään riitän itselleni juuri sellaisena, kuin olen.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑