Hannun Hyvän mielen musaimpro -kurssi – Osa 1 (Hannu Risku / Stella Polaris)

Musaimpro ja ihana leppoisa ja rento Hannu ❤ Eihän tästä voi muuta kuin tykätä. Mennään nyt vähän käänteisessä järjestyksessä eli otan heti alkuun sen jutun, missä oli haasteita ja jatketaan sitten kaikella sillä, mikä oli kivaa ja innostavaa. Musiikki-impro on yksi niistä impron osa-alueista, joihin minulla ja monella muullakin on hyvin kaksijakoinen suhtautuminen. Toisaalta tykkää ihan kauheasti ja toisaalta pelottaa ja ahdistaa välillä aivan yhtä paljon. Olen sen maininnutkin, että minulla on edelleen henkisen puolen ongelmia ääneeni liittyen. Välillä ihan oikeasti en vaan saa ääntä ulos suustani, vaikka kuinka yrittäisin. Sellainen hetki tuli tämän viikonlopun mittaisen musaimprokurssin toisena päivänä, kun teimme pariharjoitetta, jossa toinen tuottaa rytmiä ja toinen improaa laulua siihen rytmiin. Muuten ei ollut koko viikonloppuna ollut mitään suurempaa ongelmaa, mutta siinä iski yhtäkkiä sellainen mustan paniikin hetki. Parini siis teki rytmiä ja minun olisi pitänyt laulaa. Yritin saada kiinni rytmistä ja hyräilinkin sitä, mutta hetken hyräiltyäni tajusin, että en pysty tuottamaan sanoja, mikä tavallaan oli tehtävän juju. Ei kukaan tainnut sanoa, että pitäisi tuottaa ymmärrettäviä suomenkielisiä sanoja lauluun, vaan lallattelu olisi ollut ihan yhtä ok. Mutta kun minun mielessäni se ei ollut ja parini odottaa että laulaisin. Iski ahdistus, kun tajusin, että en pysty tekemään tätä. Mieleni on tyhjä, en saa kiinni sanoista. Ymmärrän kyllä, että kun yritin sanallisesti selittää tätä fiilistä kurssin vetäjälle, niin se todisti juuri päinvastaisesta eli, että fyysisesti kykenen tuottamaan sanoja. Se ei kuitenkaan poista sitä tunnetta, joka oli ainoa totuus siinä pariharjoitteen yhdessä kohdassa. Olisin voinut jammailla sitä rytmiä vaikka lopun päivää ja luultavasti suustani ei olisi tullut pihahdustakaan ilman apua. Ei olisi voinut, koska paniikki iski. Huomaan muuten, että kun ylittämätön paniikkihetki iskee, niin alan sanallistaa sitä tunnetta melkoisen nopealla sanojen virralla. Sitä kaoottista paniikkienergiaa en vain pysty kanavoimaan harjoitteeseen. Siinä on joku sellainen jumikohta, mistä en vielä selviä yli siinä tilanteessa ja kontaktissa toisiin ihmisiin ollessani, vaan minun on pakko tiputtaa itseni tilanteesta pois, jotta voin purkaa sen paniikin ja sitten jatkaa. Ei minulla sen hetken jälkeen ollut mitään ongelmaa enää, vaan kun pari teki rytmiä, niin pystyin kyllä siihen laulamaan jotain päälle. Se ei siis ole oikeasti tuottamisen ongelma, vaan enemmänkin ehkä tunnepuolen ja sisäisen kiireen tunteen sekä tuottamiselle asetettujen laatuvaatimusten aiheuttama haaste.

Joskus vaan sillä hetkellä tuntemani tunne on vaan niin voimakas, että en pysty sellaisina hetkinä tuottamaan ääntää. Sanoja ei vaan ole. Mieli voi olla sinänsä levollinen, mutta se on tyhjä. Siitä tyhjyydestä nousee se paniikki, koska ei ole mitään mistä tarttua kiinni. Enkä ole niin taitava, että pystyisin itseäni tuollaisessa tilanteessa rauhoittamaan tai ohjaamaan, koska en ole vielä tähän mennessä löytänyt tuohon vähän eri muodoissa toistuvaan blokkiin toimivaa keinoa päästä eteenpäin. Tunnistan, että se on ihan sama tyhjyyden hetki, mikä joskus iskee, kun olen lähtenyt tosi nopearytmisellä ja voimakkaan verbaalisella hahmolla johonkin harjoitteeseen tai kohtaukseen missä olen yksin lavalla. Tuossa musaimprotilanteessa en ollut yksin, vaan minulla oli pari siinä, joten sinänsä hieman yllätyin että se iski niin voimakkaana siinä tilanteessa. Tunnistan kuitenkin, että olin sillä hetkellä sellaisessa tilassa, että kontakti minun ja parini välillä oli omasta toimestani katkaistu. Jossain kohtaa taisin jopa sulkea silmäni, koska ajattelin että ehkä se auttaisi saamaan rytmistä kiinni ja saisin laulettua edes jotain. En saanut, vaan sisäiset kierrokset kasvoivat entisestään heti, kun katkaisin katsekontaktin. Sisäisiähän ne paineet ovat, mutta siinä on joku sellainen juttu, mikä toistuu koska en osaa käsitellä sitä ja näin ollen en pääse siitä yli ja eteenpäin siinä hetkessä. Tämä on sukua sille fiilikselle mikä tulee joskus, kun ohjaajat pyytävät kävelemään tilassa verhot auki (huomaten muut ihmiset) tai kiinni (huomaamatta muita ihmisiä) ja tajuan sisälläni hakkaavan paniikin epätasaisen rytmin. Saatan ulkoisesti liikkua ihan rauhallisella rytmillä, mutta se on hyvin pakotettua, sillä olen kaikkea muuta kuin rento ja rauhallinen.

Tuo edellä mainittu hetki oli todella pieni ja ohimenevä tilanne oli itselleni kurssin ainoa hetki jolloin paniikki iski, enkä pystynyt toimimaan. Vaikka se on tosi pieni juttu kokonaisuudessa (kahden päivän kurssilla alle minuutin mittainen hetki), niin tekisin itselleni karhunpalveluksen, jos en käsittelisi sitä, koska tunnistan sen olevan toistuva tilane, jonka ei ehkä olisi pakko toistua, vaan siihen voisi löytyä joku keino käsitellä se. Nyt se oli vielä se, että tipautin itseni pois tilanteesta ja puhuin paniikkini auki. Ehkä joskus selviän siitä eteenpäin, niin että pystyn rauhoittamaan itseni ja antamaan itselleni luvan lallatella tai hyräillä, kunnes jotain tulee mieleen tai sitten ei tule. Mikä pakko ihmisen edes on jokaiseen rytmiin kyetä tuottamaan laulua, jossa on sanoja? Tuossakin tilanteessa homma ratkesi niin, että parini vaihtoi  epätoivoisen tilitykseni jälkeen toiseen rytmiin ja siihen sain tuotettua heti laulua, joten ehkä se vaan jostain syystä oli minulle liian haastava rytmi juuri sillä hetkellä laulettavaksi. En minä ole aina tai edes kovin usein ole täysin jumissa, mutta tuona hetkenä olin ja silloin siinä on joku sellainen juttu, jota pitäisi vielä tavalla tai toisella edelleen työstää.

Impron perusteita

Se mikä tosi ihanasti mielestäni tuli tälläkin kurssilla heti alkuun esille on, että ei tarvitse tietää tai osata mitään, mutta toisaalta ei tarvitse myöskään himmailla tai yrittää piilottaa omaa osaamistaan. Ryhmä oli hyvin heterogeeninen musaimpro, jos mietitään ihan vaan improvisaatio- tai musaimprokokemusta. Joukossa oli ensimmäisellä improkurssillaan olevia ihmisiä sekä sellaisia, jotka ovat harrastaneet improa yli kymmenen vuotta. Kuten olen sanonut itsekin, niin se on vaan positiivinen juttu, koska impro on sellainen suuri tasa-arvoistaja, että siinä tällainen yhdistelmä on todella hyvä. Ne, jotka ovat jo kokeneempia voivat tukea niitä, jotka ovat ekalla kurssillaan ja ne jotka ovat ekalla kurssillaan saavat ehkä siinä mielessä vähän peruskurssia pehmeämmän tien impron maailmaan, koska kaikki eivät ole aloittelijoita. Siinäkään ei ole mitään pahaa, jos kaikki ovat aloittelijoita. Tarkoitan tällä vain sitä, että jos aloittelijana improaa sellaisen improajan kanssa, jolla on jo hyvä ymmärrys impron perusperiaatteista, kuten hyväksyntä, niin sellaisia vahinkotyrmäyksiä voi tulla vähemmän ja toisaalta pari ei välttämättä jää jumiin siihen aloittelijana tehtyyn rajuunkaan tyrmäykseen, vaan osaa jatkaa siitä hyväksymällä sen tyrmäyksen.

Omalla kohdalla huomasin sellaisen pienen piston, kun teimme pareina tilassa kulkien sana kerrallaan -tekniikalla havaintoja huoneesta, että mieli teki korjata välillä toimintaa ”sääntöjen” mukaiseksi, mutta päästin irti siitä ja keskityin vaan tukemaan toista ja hyväksymään sen, mitä hän tarjosi. Se on sellainen valinta minkä voi itse tehdä oman tavoitteensa mukaan. Onko minulle tärkeää, että harjoitteen sääntöjä noudatetaan vai se onko olennaisempaa se yhdessä tekeminen riippumatta siitä noudatetaanko sääntöjä pilkulleen? Lopultahan säännöt ovat vain tekemisen tueksi tarkoitettuja, joten miksi ottaisin niistä ylimääräistä painetta. Ei minun tarvitse korjata, jos toinen sana kerrallaan tarinassa sanoo kaksi sanaa, koska mitä väliä sillä lopulta edes on. Kyllä mä sellaisen salaisen mieliteon korjaamiseen kuitenkin tunnistan, koska kyllä sääntöjen noudattaminen on niin syvälle upotettu minuun. Toisaalta, kun kyseessä on tosi tuttu tekniikka, niin siinä ehtii tehdä tuollaisen harkinnan. Ei sillä ollut mitään väliä, joten en korjannut. Se on kuitenkin ihan hyvä tunnistaa, että aloittelijana olisin sen todennäköisesti tehnyt. Ihan vaan koska olisi tullut aika luontevasti, kun se joku sisäinen ”oikein” tekemisen tarve oli vielä niin kova. Se on kuitenkin täysin tarpeetonta. Säännöt opitaan tekemisen myötä ja lopulta kaikki säännöt on tehty rikottaviksi, joten päästän irti pätemisen tarpeestani.

Koska kurssilla oli monta, joille tämä oli ihan ensimmäinen kosketus improon (ja heti musaimproon, on jotkut kyllä rohkeita, ite en ois uskaltanu aikoinaan), niin teimme kurssilla musaimprojuttujen ohella myös ihan perustason improharjoitteita kuunteluun ja hyväksymiseen liittyen. Huvittavin ehkä oli hyväksynnän ja tyrmäyksen erojen tutkimisen harjoite, jota tehtiin pääosin pareittain, mutta koska meitä oli pariton määrä, niin olin itse tässä harjoitteessa kolmen hengen ryhmässä. Harjoitteita tehdessä on ihan hyvä kiinnittää myös huomiota siihen, miten se linkittyy arkielämään. Esimerkiksi, vaikka harjoitteen tyrmäysosiossa, jossa toinen tyrmää kaikki ehdotukset sanomalla ei, eikä tarvitse perustella tuli hyvin esiin se, että arkielämässä ei ole kovin realistista, että toinen jatkaisi ehdottelua kovin pitkään tullessaan tyrmätyksi. Harjoitteessa niin tekee, koska säännöt ohjaavat tarjoamaan aina uutta tekemistä, kun toinen on tyrmännyt edellisen ehdotuksen. Siinä missä harjoitteessa on ihan todennäköistä saada tällainen keskustelu:

A: Mennäänkö leffaan?

B: Ei.

A: No mennään sitten baariin.

B: Ei.

A: Hei, nyt mä tiedän lähdetään reppureissaamaan Eurooppaan.

B: Ei.

Arkielämässä keskustelu olisi todennäköisemmin mennyt näin:

A: Mennäänkö leffaan?

B: Ei.

A: No ei sitten.

Sitten oltaisiinkin hiljaa lopun iltaa, jos ei B ehdota jotain. Toinen aika yleinen vaihtoehto olisi myös se, että A, joka ihan tosi tosi paljon haluaisi sinne leffaan alkaa vonkaamaan B:tä mukaansa leffaan. Sitten jankataan sitä, kunnes B suostuu tai kunnes kumpikin turhautuu ja suuttuu. Joka tapauksessa pointti on se, että aika usein jo se ensimmäinen tyrmäys arkielämässä tyssäyttää koko jutun ja keskustelun. Siksi voisi olla hedelmällistä oppia hyväksyntää eri muodoissaan.

Hyväksyntää tosiaan treenattiin sitten perinteisten ”joo, mutta”, ” joo” sekä ”joo, ja” -versioiden kautta. Näistä ehkä tällä kertaa oma suosikkini oli tuo versio, missä toiset saivat sanoa vain joo. Ei siksi, että se olisi ollut erityisen rakentavaa vuorovaikutusta, vaan koska olin itse siinä kolmen hengen ryhmämme ehdotusten keksijänä ja toiset vaan vastasivat kaikkeen joo. Lähti vähän mopo käsistä. Fiktiivinenkin valta korruptoi, kun se annetaan pirullisen ihmisen käsiin. Käytin ihan täysin hyväkseni sen, että toiset joutuivat harjoitteen sääntöjen mukaisesti hyväksymään ihan kaiken antamatta mitään lisää tai muuttamatta mitään ehdotuksistani. Lähdin kevyesti ehdottamalla, että toiset voisivat mennä kolaamaan pihan. Lopulta se meni siihen, että käskytin heidät putsaamaan kaikki Helsingin kadut ja sitten levittämään kaiken kerätyn lumen tasaiseksi kerrokseksi Espoon kaduilla. Niin ja kaiken sen lumen, joka ei sovi kaduille he voisivat sitten toimittaa Länsimetroon. Olin siis vain lievästi suuruudenhullu diktaattori. Noh, tässä toki näkyy myös se, että tiesin olevani täysin vastuuttomassa tilanteessa. Kenenkään ei oikeasti tarvitse toteuttaa mitään ehdotustani edes fiktiivisesti, kun vaan sanovat joo, joten annoin sitten mielikuvitukseni assosioida vapaasti ensimmäisenä mieleen tulleen aiheen äärellä. Se on improssa ja fiktion parissa toimiessa kivaa, että ei tarvitse miettiä oikeasti järkevää tai edes mahdollista, vaan kaikki on vain materiaalia. Toisaalta olin muuten vaan pirullisella päällä, joten vedin ihan tahallaan överiksi, kun kerran oli mahdollisuus.

Toisto on mahdollisuus

Sitähän voisi ajatella, että kun on käynyt saman ohjaajan useammalla kurssilla, niin ne olisivat kovin samanlaisia keskenään. Tavallaan niin onkin, mutta vaikka tehtäisiin samojakin tekniikoita, niin aina niistä vaan oppii jotain uutta, koska ryhmä vaikuttaa siihen, mitä asioita nousee esiin. Moni tekniikka oli tuttu Hannun pari viikkoa aiemmin Kaamos improfestareilla ohjaamasta lyhyestä musaimprotyöpajasta, mutta se miten harjoite etenee ja mitä havaintoja siinä tekee itsestään ja muista vaihtelee. Ei ole sellaista universaalia ”tämä harjoite menee aina näin ja tuottaa nämä havainnot” -kaavaa. Toki tietyt jutut toistuvat, mutta paljon myös vaihtelee. Teimme Nananaa (tai nännännää) -harjoitteen pohjalta muokattua musaimproversiota, jota teimme myös Kaamos improfestivaalien työpajassa. Kyseessä on siis sana-assosiaatioharjoite, jossa luodaan yhdyssanoja siten, että toinen antaa yhdyssanan ensimmäisen sanan ja toinen lisää siihen rytmin mukaisesti toisen sanan ja sitten kaikki sanovat yhdessä ääneen tuon juuri syntyneen yhdyssanan.

Tässä harjoitteessa on monia tapoja miten voi helpottaa asioita itselleen. Esimerkiksi vaatiiko itseltään ymmärrettäviä sanoja vai antaako luvan sille, mitä nyt oman vuoron sattuessa suusta ulos tulee luvan tulla sanotuksi. Samoin se, että salliiko itselleen toiston tai ympäristön havainnoinnin, jolloin saa materiaalia koko ajan ilmaiseksi. Ei mikään kiellä myöskään keksimästä yhtä sanaa ja sanomasta joka vuorolla sen, jos jännitykseltään ei muuten saisi sanaa suusta. Yritin tällä kertaa vaan olla avoinna ja kuunnella mitä minua edeltävä tyyppi sanoo ja antaa sen jotenkin vaikuttaa siihen, mitä suustani ulos tulee. Kyllä sieltä joka vuorolla sana tuli. Tajusin myös viimeinkin antaneeni itselleni luvan käyttää arvottamatta sitä sanaa, mikä ekana siinä hetkessä mieleen tuli. En yrittänyt moderoida tai arvioinut onko tämä nyt järkevä sana, koska ei sillä ole mitään väliä. Toisaalta käytin myös sellaisia omaa keksimistä helpottavia tekniikoita, että annoin itselleni myös luvan välillä käyttää jo aiemmin keksimääni tai kuulemaani sanaa. Samoin jos tuntui, että uuden yhdyssanan ensimmäistä sanaa antaessa oma mieli tyhjenee kaikista sanoista, niin katsoin tilaa, jossa olimme ja poimin sieltä ensimmäisen jutun, jonka havaitsin ja sanoin sen. Tavallaan pää tyhjänä, mutta toisaalta myös muistaen sen, että minun ei ole mikään pakko tehdä tehtävästä itselleni vaikeampaa kuin se on. Minä voin itse helpottaa itseäni poistamalla keksimisen pakon ja vaan keskittymällä yhteiseen tekemiseen. Monesti nimittäin se, kun alkaa stressaamaan hirveästi sitä omaa vuoroa ”apua en keksi varmasti mitään sanaa”, niin estää itseään kuuntelemasta sitä, mitä muut sanovat. Kun antaa itselleen turvallisuuden tunteen ”jos ei muuta tule mieleen, niin sanon kissa”, niin sitten saattaakin yhtäkkiä vapauttaa itsensä kuuntelemaan, eikä sitä kissaa tarvitse koskaan sanoa, koska mieli kyllä osaa assosioida ja sanoja nousee mieleen, jos ei estä itseään niitä kuulemasta.

Tässä yhteydessä mainittakoon yksi sellainen juttu, mikä minua kiinnostaa eli yhdistelmän kissa-koira toistuminen juuri tässä harjoitteessa. En ole täysin varma, mutta epäilen, että sen on lähes jokainen tätä harjoitetta ohjannut itse istuttanut ihmisten mieliin vaihtoehtona jo ennen kuin harjoite alkaa. Toki se on aika luonteva, että kissasta tulee mieleen koira tai päinvastoin. En kuitenkaan jaksa uskoa, että se yhdistelmä spontaanisti kaikista ryhmistä heräisi ilman, että se on sinne syötetty jo ohjeistuksen kautta. Muistan kun itse ohjasin harjoitteen perusversiota omalle ryhmällemme ja silloin taisin ohjata ryhmäläisiä tekemään havaintoja tilasta, jos ei tulee mitään mieleen. Silloin harjoitteessa tulikin sitten aika paljon yhdistelmiä tyyliin tuoli-lamppu. Eli ohjeistus ja etenkin ohjaajan antamat esimerkit vaikuttavat ainakin hitusen siihen, mitä materiaalia ryhmä tuottaa. Toisaalta sehän osoittaa vain, että ryhmä kuunteli, mitä ohjaaja sanoi eli hieno juttu. Lähinnä vain mainitsin asian, koska se on mielestäni kiintoisa esimerkki siitä miten ohjeistus voi vaikuttaa sisältöihin, vaikka sitä ei ehkä tietoisesti tarkoittaisi. Tämä on yksi juttu, jonka vuoksi kannattaa joissain tilanteissa olla tarkkana siitä, miten paljon itse antaa esimerkkejä tai malleja, koska ne aika usein jäävät mieleen. Sitten moni säännöille sekä oikeille vastauksille uskollinen tyyppi, kuten minä, lähtee tietoisesti tai tiedostamattaan toistamaan niitä, jolloin huomaamattaan blokkaan sen, mitä itse spontaanisti tuottaisi tai mitä muut ympärillä tuottavat. Ei sekään vaarallista ole, on vain hyvä huomata tällaisten juttujen vaikutus itsessään. Assosioinko aidosti minua edeltävän improajan sanasta vai olenko jo keksinyt sanan, jonka haluan sanoa ja sanon sen, ihan riippumatta siitä mitä toinen sanoo? Saa niinkin tehdä, mutta jos vasta opettelee improa se voi olla hankala strategia, koska silloin tahtomattaankin poistaa itsensä yhteisestä pelistä. Selviytymisstrategiana se on kuitenkin aivan toimiva ja jos tekee jotain ensimmäistä kertaa, on enemmän kuin ok vain selviytyä. Seuraavilla kerroilla voi sitten kokeilla, että mitä jos ei pyrkisikään vain selviytymään. Silloin voi kokeilla vaikka sitä taktiikkaa, että toisen sanottua sanan antaa vain ilman virrata suustaan ja kuunnella mikä äänne/kirjain sieltä tulee ja muovata siitä sana (sssssssukka). Joskus tuokaan ei tuota sanaa ja sillon voi antaa itselleen luvan tuottaa jonkun äännähdyksen. Ei sillä lopulta ole mitään väliä, muut toistavat juuri sen mitä sanoit eli tulipa suusta selkeä sana tai vaikka ”eäääääh”, niin se on ihan yhtä oikein ja hyvä juttu.

Miksi puhuin tästä? No, kun tutuissa harjoitteissa helposti menee siihen vasemman käden moodiin ja alkaa käyttämään itselleen tuttuja ja toimivaksi havaittuja strategioita sen sijaan, että haastaisi itseään tai olisi aidosti läsnä. Siksi muistutan myös itseäni, että ehkäpä on jotain, mitä voisin seuraavalla kerralla tutkia sen sijaan, että vain menisin turvallisesti niitä itselleni tyypillisimpiä keinoja käyttäen. Kirosanat ja muut pikkutuhmuudet minä olen jo näissä harjoitteissa, joten ne eivät enää silleen houkuta edes uusissa ryhmissä. Sen sijaan toisto on edelleen yksi juttu, joka aiheuttaa minulle epämukavuutta. En esimerkiksi suostu toistamaan sitä, mitä joku toinen on ihan äskettäin sanonut. Välillä haastan itseäni siihen, mutta pääosin alitajuisesti kaihdan toistoa, koska se on jollain tasolla mielestäni väärin. Mitäpä jos päästäisinkin toiston pannasta ja antaisin itselleni useammin luvan toistaa sitä, mikä on jo sanottu. Kyllä minulla se tietty keksimisen pakko aina on, että vaikka helpotankin asioita itselleni, niin silti vähän aina vikuroin vastaan, jos mieleen tulee ensimmäisenä joku sana, joka on juuri äsken sanottu. Toisto on siis sellainen juttu, johon kaipaan siedätyshoitoa, koska se tuntuu vielä vähän epämukavalta. Jatkossa siis vieläkin rohkeammin kohti toiston mahdollisuuksia.

Suomitrilogian ensimmäinen ja toinen osa

Minusta oli tosi ihanaa se, että vaikka tehdään hyvin yleisiä juttuja, kuten kertsibiisejä, mitkä pätevät yleisemmin populaariin musiikkiin, niin Hannun ohjauksessa pääsee kokeilemaan suomalaiselle musiikkiperinteelle ominaisia juttuja. Ensimmäisenä päivänä tästä suomitrilogiaksi nimetystä kokonaisuudesta tehtiin kaksi ensimmäistä osaa eli tutkittiin joikuperinteen perusajatuksia sekä kalevalamittaa lauluissa. Tämä ei siis ole millään tapaa laulun teorikurssi eli sitä kannata säikähtää, vaan ytimessä on improvisointi erilaisten laulu- ja musiikkityylien henkeä mukaillen. Suomessa on kuitenkin upeaa saamelaisten joikuperinnettä sekä hienoa kansanlauluperinnettä, joten miksei muun maailman musiikkityylien ohella opeteltaisi improvisoimaan lauluja myös niillä tyyleillä. Se mikä itseäni improvisoidussa laulussa kiinnostaa on teknisen osaamisen sijaan sen ymmärtäminen, mitkä elementit tekevät laulusta sen tyylilajin edustajaksi tunnistettavan tuotoksen. Millaisia juttuja kalevalaisessa laulussa tai runossa toistuu ja mistä syntyy joikaamisen suorastaan hypnoottinen ja maaginen henki. Samoin toki kiinnostaa myös millaista on improvisoida räppiä, reggaeta tai musikaalilauluakin, mutta tässä kurssissa oli aivan ihana kotimainen twisti, kun käytiin myös täkäläisiä lauluperinteitä läpi. Mutta Hannun ilmoille heittämä kysymys olisivatko ihmiset tulleet kurssille, jonka mainoksessa kerrotaan, että täällä opetellaan mm. improvisoimaan kalevalamittaa ja rekilauluja, niin voipi olla että olis jäänyt väliin eli kurssi on kyllä juuri oikein nimetty hyvän mielen musaimpro -kurssiksi.

Kuten ekana päivänä sanoinkin ihan ensimmäiseen harjoitteeseen parikseni päätyneelle ensimmäisellä improkurssillaan olevalle henkilölle, niin mielestäni hän oli aivan oikeassa paikassa. Jos nyt pitäisi aloittaa uudelleen impro ja hypätä suureen tuntemattomaan, niin kylläpä Hannun leppoisan lempeässä ohjauksessa oleminen olisi yksi parhaista jutuista, mitä aloittelijana voisi kokea. Kurssin aikana ja sieltä poistuessa, vaan on sellainen fiilis että tämä vaikutti vaikealta, mutta hei minähän pystyn tähän ja tämä on vielä kaiken lisäksi tosi kivaa. Hyvä oli myös se huomio siitä, että vaikka välillä ääneen sanoo tai laulaa jotain ihan vakuuttavasti, niin kasvoilla tulee kuitenkin pyydettyä anteeksi tai hävettyä sitä mitä sanoi. Se on kuitenkin ihan turhaa, sillä kaikki on aivan oikein. Sellainen positiivinen vahvistus, mitä ohjauksessa näillä kursseilla saa on todella tärkeää, koska laulu on valitettavasti edelleen yksi niistä osa-alueista, joissa jyrää ajatus siitä että ihminen joko osaa laulaa tai ei osaa. Kaikki voivat oppia nauttimaan laulusta, vaikka kaikista ei tulisikaan ammattimuusikkoja. Toki joillain on tarkempi tai absoluuttinen sävelkorva ja blaablaa, mutta laulamisesta ja musiikista voi nauttia, vaikkei osuisikaan aina just siihen oikeaan nuotti. Siihen laulamisen ja musiikin ilon löytämiseen Hannun kurssit ovat täsmälääkettä, jonka teho vain paranee toiston myötä. Ihanaa.

P.S. Hupsista. Tästä tuli taas paljon pidempi tarina kuin ajattelin, mutta juttua jäi vielä paljon, joten iloksenne tai kauhuksenne luvassa on vielä ainakin toinen postaus tähän kurssiin liittyen.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑