Tunnebloggauspäivitys! Heh, on vähän itänyt tämmöinen fiilis, että tarttis kirjoitella jotain fiiliksistä, vaikka olisikin kyllä aika monta muutakin tekstiä tuolla luonnoskansiossa odottelemassa viimeistelyä. Olen nyt tehnyt sellaisen valinnan, etten aio ohjata tänä keväänä improtreenejä, vaan päästän irti kontrollista sen suhteen. Menen nyt sitten ryhmäläisenä ja päästän irti siitä pakottavasta impropätemistarpeestani, koska se alkoi viedä minulta iloa treeneissä. Kun alkaa turhautua siitä, että huomaa jonkun jutun, mihin tietäisi myös hyvän harjoituksen millä sitä voisi treenata, mutta ei voi sitä ehdottaa, koska ei ole oma vuoro ohjata treenejä, niin siinä kohtaa on ruuvi liian kireällä. Miksi minä kannan huolta kenenkään muun kuin omien improtaitojeni kehittämisestä. Siis liiallista. Totta kai voin ryhmän jäsenenä tukea, mutta ei minun tarvitse ottaa stressiä siitä, jos tuntuu että nyt mennään liian vaikeaa harjoitteeseen, joka olisi oikeastaan vaatinut jonkun toisen tekniikan tuntemista, jotta sitä olisi helpompi hahmottaa. Eikä sillä ole mitään väliä, mikä mielestäni olisi pedagogisesti järkevintä joidenkin taitojen harjoittelussa. Mitä väliä sillä on, jos omasta mielestäni jotain taitoa olisi parempi treenata mieluummin, vaikka vaan viisi minuuttia viikossa, kuin kerran vuodessa kaksi tuntia putkeen. Voinhan minä tavallaan olla oikeassa, mutta miksi otan sellaisesta jotain ylimääräistä taakkaa itselleni. Pilaan vain itseltäni vapauden olla ja tehdä asioita, kun mietin miten tämä ja tuo juttu oikeastaan olisi parempi tehdä näin. Sen voi myös tehdä sillä toisella tavalla ja jokaisella on vapaus oppia se, mitä oppii. Jokaisella on myös vapaus treenata näitä juttuja ryhmän treenien ulkopuolella, joten miksi hössötän tyhjää. Tiedolla ja ehkä osittain taidollakin päteminen näkyy olevan semmoinen juttu, mistä minun on henkisesti vaikea päästää irti. Kun ajattelen tietäväni paremmin, niin tunnen myös vastustamatonta halua ilmaista sen, vaikka mikä tahansa muukin reitti voi olla aivan yhtä toimiva matkalla vuoren huipulle. En minä aina sano ääneen, mutta se henkinen fiilis, että pitäisi sanoa on olemassa.

Nyt ihan tietoisesti päästin siitä irti ja sen tehdäkseni minun oli pakko päästää kokonaan irti tarpeestani vaikuttaa ryhmässä opeteltaviin sisältöihin ja taitoihin. Näin ollen en tule suunnittelemaan yhtä ainoaa improtreenikertaa, enkä näin ollen käännä aivojani ollenkaan siihen ohjaukselliseen moodiin, koska en selkeästi pysty siitä päästämään irti edes sellaisilla kerroilla, jolloin en ohjaa. Helpotti kummasti ja viimeisimmissä treeneissä minulla oli taas hauskaa ja pystyin vapaasti vaan heittäytymään. Aiemmissa treeneissä nimittäin olin kyhjöttänyt apaattisena nurkassa ja tehnyt niin vähän kuin mahdollista. Nyt tukin itseni vapaaehtoisena tekemään juttuja aina, kun siltä sattui tuntumaan ja se oli ihan hemmetin kivaa. Okei, ehkä vein tilaa muilta, kun änkesin joka tekniikkaan mukaan, mutta toisaalta vien tilaa muilta myös silloin, kun murjotan nurkassa. Nyt se oli fyysistä tilaa ja treeniaikaa, jälkimmäisessä tapauksessa se on motivaatiota ja hyvää mieltä, koska olen passiivinen ja tympeä. Teen siinä samalla itselleni koko ajan pahaa, koska kiellän itseäni innostumasta asioista. Se on tosi tyhmää, koska minusta on ihan hemmetin ihanaa innostua asioista ja mä innostun ihan tosi monista asioista. Eli miksi itse kurjistan omaa oloani tekemällä itsestäni syystä tai toisesta onnettoman. On ihan ok, että olen surullinen, alakuloinen ja masentunutkin välillä, mutta ei minun tarvitse itse ruokkia niitä tunteita myrkyllisillä ajatusmalleilla ja toimintatavoilla. Siihen sisäiseen maailmaani pystyn itse vaikuttamaan. En aina yhtä voimakkaasti, koska joskus tunne on liian voimakas, mutta voin ainakin olla sellaisinakin hetkinä itselleni armollinen ja antaa luvan olla sellainen kuin juuri sillä hetkellä olen.

Tämä on se juttu, mikä tässä nyt toistuu ja toistuu. Opin päästämään itse itseni tunnetason syyllistämisestä ja hyväksymään tunteeni, jolloin minulla on ihan hyvä olla, vaikka masennus tai suru tulisikin kylään. Sitten taas joinain heikomman hapen hetkinä palaan siihen, että syyllistän itseäni siitä, että olen masentunut tai surullinen, kun kaikki periaatteessa on hyvin. Hämmentävää tajuta olevansa vihainen omille tunteilleen ja yrittävänsä kieltää niiden olemassaolon. Saan minä olla sekopäinen optimisti ja masentua siitä, kun optimismini kohdentuu väärään suuntaan. En minä siitä ole surullinen, että olin optimistinen ja toiveikas, sehän oli ihanaa, joten miksi en voi olla yhtä armollinen vähän synkemmille fiiliksille, koska nekin tulevat ja menevät kun niiden aika on. Okei, ehkä se tekee ihan älyttömän kipeää, kun tipahtaa korkealta, mutta tarkoittaako se, että sen takia pitäisi ikinä tuntea sellaisia positiivisia tunnehuippuja, koska niiden jälkeen voi seurata pudotus syvään synkkyyteen. Valo ja varjot vaan kuuluvat samaan pakettiin. Miksen siis olisi ystävällinen myös valon jättämille varjoille. Sen valinnan tein eilen. Annoin itselleni taas luvan olla surullinen ja synkeä. Annoin itselleni luvan itkeä ja annoin tunteille luvan vaikuttaa. Kun ne olivat saaneet tarvitsemansa tilan ja huomion, niin ne hellittivät otteensa. Jos päivällä vielä lattia tuntui vetävän puoleensa ja mieli oli täynnä synkkiä ja inhottavia itseeni kohdistuvia ajatuksia, niin illalla muistin taas että olen kaikkine vikoineni ja hyvine puolineni itsenäni arvokas olento. Ei minun tarvitse muuttaa tai kieltää itsestäni mitään puolta. Ei yhtään synkkää tai valoisaa ominaisuutta. Ne ovat osa tätä kokonaisuutta, joka olen minä. Minuun saa sattua, vaikka tietäisinkin itse aiheuttaneeni sen pettymyksen tunteen itselleni, nostamalla toivoa, jota ei oikeasti ole. Miksi rankaisisin itseäni siitä, että uskon asioiden muuttuvan tai että olen toiveikas tulevaisuuden suhteen?

Ehkä se mikä minun on vaan opittava yhä uudelleen on se, että oletan aivan liikaa asioita ja siksi olen niin usein ihan metsässä. Jos oikeasti kuuntelisin, enkä olettaisi ymmärtäväni, niin kenties oikeasti ymmärtäisin. Se on vaan ankaran vmäistä tajuta, että itseltään salaa olettaa todella paljon asioita. Ei tajua miksi on metsässä, vaikka kaikki faktat ja havainnot tukevat jotain tiettyä ratkaisua. Paitsi, kun eivät tue, koska ne kaikki rakentuvat paikkansa pitämättömän oletuksen varaan. Oletan oman tahtotilani pätevän myös toisiin ihmisiin ja se ei valitettavasti yleensä päde. Se, että minä haluan jotain, ei tarkoita että toinen ihminen olisi vastaavaa ajatusta edes ajatellut. Kun sellaisten silmälasien läpi sitten lukee toisen ilmaisua, niin menee auttamatta pieleen, koska vaikka luulee tekevänsä havaintoja, onkin koko ajan tehnyt todella pitkälle meneviä tulkintoja. Tulkintoja, jotka perustuvat sille oletukselle yhteisestä tahtotilasta tai suunnasta. Eikä se ole sinänsä kenenkään vika, että sitten tuleekin seinä vastaan, kun hoksaa sen tulkintaharhan olemassaolon. Ei sitä olisi voinut nähdä ennen sitä hetkeä, koska ei tiennyt edes sen olevan olemassa siellä oman ajattelun pohjalla. Eikä keho tiedä sitä, että itse itselleen luodusta ansasta ei kannattaisi masentua samalla tavalla, kuin jos joku toinen olisi oikeasti sen ansan luonut sinua varten. Kuoppaan putoaminen sattuu, vaikka olisi itse sen kuopan kaivanut.

Tämän sekava sepustus kuvaa nyt aika hyvin oman sisäisen hamsteripyöräni pyörintää. Tiedän asioita ja toisaalta sitten jonain hetkenä unohdan tietäväni ja olen taas itseäni kohtaan kohtuuton. Kuitenkin voin myös tehdä toisen valinnan. Voin antaa itselleni luvan kaatua, itkeä ja nousta taas ylös, kun kipu hellittää. Olennaisin juttu, mikä minun on vaan kerta toisensa jälkeen opittava ja uudelleen itselleni muistutettava on, että minun ei tarvitse kieltää mitään osaa itsestäni. Synkkä puoleni kaipaa teetä ja sympatiaa ihan yhtä paljon kuin valoisakin, ellei jopa enemmän, koska olen vuosia yrittänyt kieltää sen olemassaoloa. Halaan nyt sisäisesti mieleni synkkiä nurkkia ja hyväksyn ne olennaiseksi osaksi minua. Nehän ovat sitäpaitsi ihanan luovia sävyjä paletissani. Mitä siitä tulisi, jos koko ajan olisi vaan onnellinen? Mistä sitä edes tietäisi olevansa onnellinen, jos ei koskaan ole surullinen? Joo, tunteet ovat hyviä, vaikka tekisivätkin välillä kipeää. Muistuttelen sisäiselle tuomarilleni / kriitikolleni kerta toisensa jälkeen, että minä ansaitsen tulla hyväksytyksi myös silloin, kun tunnen itseni ihan surkeaksi ihmisraunioksi ja etenkin silloin. Jos kukaan muu ei halaa, kun on paha mieli ja kaipaisi tukea, niin sitä suuremmalla syyllä minun pitää löytää aikaa halata itse itseäni. Olla itselleni hyvä ja myötätuntoinen, koska minä ansaitsen sellaista kohtelua varsinkin itseltäni.

Teetä, sympatiaa ja silityksiä kaikille tunteille tasapuolisesti ❤