Työpajateatterin 2. lähijakso (Draamakasvatus)

Esitysviikonloppu oli aloitukseltaan aika raskas. En nyt ala sen kummemmin erittelemään syitä, mutta olin ihan tosi ahdistunut, väsynyt ja vaan toimintakyvytön ekan osan perjantai-illlasta. Oli vaan ihan surkea fiilis, koska oli ikäviä juttuja tapahtunut aiemmin päivällä. Aloituspiirissä tajusin, että en edes jaksa ajatella asiaa ja toisaalta se tunnekuohu oli vielä liian voimakas, jotta olisin pystynyt puhumaan kevyemmistä aiheista. Se on ihan ok jättää väliin. Tietenkin se voisi auttaa, että puhuu asioista ja toisaalta joskus on vaan parempi antaa asioille aikaa, koska se mitä tulee tunne päällä sanottua voi olla raakaa kamaa. Eikä siinä ole mitään pahaa ja nyt valitsin näin, koska olin aivan liian väsynyt käsittelemään asiaa. Ajattelin, että jaksaisin ehkä osallistua lämppäriharjoituksiin ja olinkin siinä ringissä hetken, mutta ei se harjoite, mitä teimme oikein ollut sellainen mihin olisin voinut siinä mielentilassa osallistua. Siinä oli liikaa sellaisia elementtejä, mitä ei pystynyt ottamaan vastaan. Silmät suljettuina ja useampi ihminen liikkuu selän takana on tosi huono asetelma, kun perusturvallisuuden tunne on täysin hukassa. Eikä siinä mitään, jäin vaan sivuun ja ohjaaja kävi kyselemässä vointiani. Se oli vaan huono hetki ja kun sai olla rauhassa vähän aikaa, niin muuten pystyin kyllä illan ohjelmaan osallistumaan.

Teimme pääosin perjantai-illan oman pienryhmän kanssa viimeisiä viilauksia näytelmäämme ja jokereiden treenausta. Näytelmähän olisi toki pitänyt kirjoittaa valmiiksi vuorosanoineen, jotta se voidaan toistaa tarvittaessa, mutta meillä kyllä oli aika paljon improvisaatiota siellä mukana. Repliikit jäivät aika auki, vaikka toisaalta olisi ollut lähijaksojen välillä pari viikkoa aikaa opetella niitä. Se ei mielestäni tässä ollut sinänsä ongelma, koska sisältö oli kirjoitettu auki ja kohtaukset olivat pääosin yhden hahmon monologeja tai melko tarkkarajaisia dialogeja. Kunhan tietyt jutut tulevat sanottua, niin muuten käsikirjoitus saa elää hetkessä. Ylipäätään näytelmämme oli tosi lyhyt, joten jos sinne muutama ylimääräinen ajatus sekaan tulee, niin se ei haittaa. Se kyllä terävöityi siinä, kun se pariin kertaa treenailtiin, niiltä osilta kun voitiin, siinä illalla.

Enemmän ehkä itsekin tuli oltua huolissaan jokereista, koska heillä on suurempi rooli kuitenkin. Luotto oli koko ajan vahva, että totta kai ryhmämme jokerit selviävät ja silti ymmärrän sen, että uusi tilanne jännittää. Käytiin läpi työpajan juonto-osuuksia ja tekniikoita yhdessä, jotta he pääsivät harjoittelemaan. Suunnitelmamme oli aika avoin myös tekniikoiden osalta. Valitsimme sellaisia tekniikoita, mitkä soveltuisivat kaikille kolmelle tarinan päähenkilölle ja pari spesiaalitekniikkaa, jotka kävivät yksittäisille hahmoille. Tunnistan tässä nyt sen sivusta seuraamani jokerien ja kurssin ohjaajan välisen keskustelun myötä, miten eri tavalla suunnitelman ja jokerin aseman voi mieltää. Itselle tuo tekemämme suunnitelma olisi ollut aivan riittävä ja runsas, mutta se ei ole sitä kaikille. Sitä ehkä unohtaa välillä sen, että muut tarvitsevat laajempia tai yksityiskohtaisempia suunnitelmia voidakseen toimia. Yhden pienryhmän jokerilla oli täysin tarkka junanraiteiden mukaisesti kohdennettu suunnitelma ja toisen ryhmä jokerilla taas laaja valikoima kaikkia mahdollisia tekniikoita. Tässä oli kolme tosi erilaista ratkaisua ja omassa ryhmässämme tosiaan oli kaksi jokeria, kun muilla oli vain yksi.

Kiintoisaa huomata, että se oma hyvin löyhään suunnitteluun ja tilanteessa elävä suunnittelu tapa aiheuttaa joillekin ihan kohtuutonta stressiä tai epävarmuutta. Tokihan siinä on tilanteen jännitys, kun tehdään asiaa ensimmäistä kertaa. Kuitenkaan kukaan ei ole ohjaamassa ensimmäistä kertaa, muuten kuin siinä mielessä, että nyt yleisössä oli myös ulkopuolisia osallistujia oman ryhmämme ohella. Kaikkihan ovat kuitenkin eri opintojaksoilla päässeet myös kokeilemaan ohjaamista. Toki hyvin pienessä mittakaavassa, mutta silti. Moni on myös taustaltaan opettaja, joten sinänsä perustaitoja, joita voi hyödyntää myös työpajateatterin ja draaman ohjaamisessa varmasti on. Niitä ei vaan ehkä osaa itse ajatella sillä tavalla tässä kohtaa. Ehkä se suurin stressi omassa ryhmässä tuli jo tekniikoiden ohjaamisesta ja tilanteen hallinnasta. Toisaalta sitä omaa stressiä voisi vähentää se, kun tajuaisi, että ei tarvitse olla mikään perinteinen auktoriteetti. Pitää osata ohjeistaa tekniikoita, puhua, kuunnella, reagoida sekä seurata kelloa. Niillä pärjää jo tosi pitkälle. Kukaan pajan osallistujista ei tiedä, miten sen pajan pitäisi mennä. Eikä se toisella yleisöllä menisi täsmälleen samalla tavalla. Paitsi tietysti, jos oma suunnitelma on laadittu niin, että se menee aina täsmälleen samalla tavalla riippumatta siitä, mitä osallistujat tuottavat. Riittävä määrä kiintopisteitä ja avoimuus, sille että lopussa voidaankin olla puhumassa jostain ihan muusta kuin mitä oli ennakkoon oletettu. Antaa asioiden tapahtua.

Sen sanon kuitenkin, että on hirveän haastavaa työpajateatterin aikana hillitä itseään, ettei sivustaohjaisi jokereiden toimintaa. Se pitää muistaa, että sieltä sivulta on helppo huomata asioita ja huudella. Sitten, jos olisi itse siinä jokeroimassa, niin ihan samalla lailla menisi suuri osa asioista ihan ohi. Ei ihminen pysty kaikkea ensinnäkään näkemään ja kuulemaan. Toisekseen kaikkea aistimaansa ei pysty prosessoimaan, kun samalla pitää koko ajan seurata kelloa ja suunnitella toimintaa eteenpäin. Yhden kommentin taisin sanoa, mikä liittyi osallistujien ohjeistamiseen ajankäytöllisesti. Se, että voisi olla hyvä asettaa aikaraja pienryhmätyön suunnittelulle ja käydä välissä tarkkailemassa missä vaiheessa ryhmät ovat. Käydä kysymässä ennen annetun ajan loppumista jokaiselta ryhmältä erikseen tilannetta ja lisäajan tarvetta. Se on kuitenkin tosi pieni juttu ja meidän työpajamme pysyin annetussa aikaraamissa ja taisi jäädä vähän allekin.

Sisällöllisesti työpajateatterimme olivat hyvin erilaisia, mutta oli niissä samaakin. Siellä käsiteltiin median luomia kuvia naisista, ympäristöä ja ilmastonmuutosta sekä omassamme erilaisia rooleja, joita luomme itse ja joita meille ulkopuolelta asetetaan. Oma roolini oli lopulta yllättävänkin osuva, vaikka se vielä muutama viikko sitten suunniteltaessa siltä vaikuttanut. Yllättävästi myös osallistujat siihen hahmoon tarttuivat eniten sitten, kun pääsivät valitsemaan mille hahmolle haluavat tulevaisuuden kuvia tuottaa. Oma hahmoni oli siis perinteinen työpaikan hahmo, joka ei osaa kieltäytyä töistä ja muut käyttävät tilannetta sumeilematta hyväkseen. Se stressi ja voimavarojen ehtyminen tekee siitä hyvin tunnistettavan hahmon. Hahmolla oli kaksi kohtausta, ensimmäisessä kasattiin vaan töitä hänelle ja lisättiin absurdiuden määrää. Viimeinen pyyntö oli hakea kukkia työkaverin kaverin häihin, koska oman hahmoni sisko työskentelee kukkakaupassa. Toinen kohtaus oli sitten siellä kukkakaupassa, missä oma hahmoni rähjää siskolleen väsyneenä siitä, että tämä on tehnyt vääränlaisen kukkakimpun ja vähättelee tämän osaamista. ”Itsekö tämäkin pitää tehdä?”. Hahmoni tekee itse kukkakimppuna ja lähtee sieltä sitten itkuisena stressierkkinä ulos.

Muut hahmot olivat tosiaan sisko, jota aina vähätellään ja joka haaveilee yhtä ihanasta elämästä kuin somejulkkisien kuvissa. Kolmas hahmo oli somejulkkis, jota tuo sisko ihailee, joka on itse hajoamassa sen täydellisen kulissinsa takana. Kiiltokuva on luotu ja siellä takana on vähän erilainen tyyppi. Rooleja, mitä itse vahvistamme tai mitä meille annetaan. Vaatimuksia, joita ehkä oletammekin ulkopuolisten meihin kohdistavan sekä tietysti ne, mitä oikeasti myös on olemassa. Ei kaikki ole keksittyä, mutta kyllähän niitä oletettuja ulkopuolisten asettamia paineita voi myös itse paisutella. Suurentaa ongelmaa ahtamalla itsensä tosi kapeaan rooliin, koska olettaa muiden vaativan sitä. Siinä oletuksessa voi olla oikeassa ja ympäristö vahvistaa sen, mutta se voi olla myös väärä oletus.

Se ehkä mitä itse tuosta työpajateatteristamme oman hahmon osalta vahvimpana mukaani poimin, oli osallistujilta pyydetyt someneuvot jokaiselle hahmolle. Siellä toistui neuvo opetella sanomaan ei töillä ja asioille. Se on sinänsä juurikin se asia, mitä hahmon pitäisi oppia, koska jatkuva joon sanominen vie tilaan, jossa hän tekee muidenkin työt. Ajaa itsensä loppuun, eikä tule siitä mitään kiitosta saamaan. Burn out ja pois pelistä, koska ei osaa kieltäytyä, vaikka ei jaksaisi enää. Siinä tilanteessa, kun sai hahmona kommentoida näitä ohjeita, niin hahmoni oli aika negatiivinen, koska koin siinä hahmossa ein sanomisen olevan liian suuri askel. Miten ja mille asioille voisi sanoa ei? Siinä pitäisi tapahtua ensin ehkä jotain muuta, jotta päästäisiin siihen, että ihmisellä on voimavaroja ja riittävästi kunnioitusta omaa jaksamistaan kohtaan, että osaa kieltäytyäkin tarvittaessa. Hirveän aito ja olennainen asia, silti monille todella vaikea. Itsellenikin aina välillä. Hienoa pohdintaa siellä työpajassa heräsi ja itsellekin jäi vielä mietityttämään moni teema.

Näistä kahdesta viikonlopusta vien mukanani monipuolistuneen näkökulman työpajateatteriin ja toisaalta monta hyvää ajatusta. Nämä olivat kaikki työpajoina ajatuksia herättäviä. Jotain tarttis tehdä ja se jokin pitää ehkä ensin jakaa pienempiin askeleisiin, eikä pyrkiä valloittamaan vuorta yhdellä loikalla. Tämän vuoden draamakasvatuksen lähiopinnot olivat nyt tässä ja on aika siirtyä ansaitulle tauolle. Sen aikana voikin sitten kirjoittaa niitä opintoihin kuuluvia kirjallisia tehtäviä.