Improa ohjaamassa – Syksyn aloittelu

Olen kirjoittanut tosi laiskasti nyt syksyllä pitämistäni impro-ohjauksista, koska olen ylipäätään kirjoittanut aika vähän. Aihetta olisi, mutta keskittyminen ja energia eivät aina riitä viimeistelemään tekstejä. Keskeneräisiä luonnoksia on vaikka kuinka monta tuolla arkistoissa. Lähetään nyt liikkeelle siitä ekasta ohjauksesta, mutta sitä ennen vähän yleistä pohdintaa ohjaamisesta. Yritän muiden ohjauksessa hillitä sisäistä pedagogiani ja impronörttiyttäni sen verran, että en ihan jokaiseen väliin purkukeskusteluissa tuki omia ajatuksiani. Minulla on niitä ja ne perustuvat aika laaja-alaiseen ymmärrykseen sekä yleisemmin opettamisesta että improtekniikoista. Sinänsä ei siinä ole mitään väärää, vaikka puhuisinkin, mutta mieluummin ehkä annan ihmisten itse löytää niitä heille olennaisia juttuja eri harjoitteista. Kuitenkin, koska erilaisten ohjaajien kursseilla on tullut käytyä ja monia harjoitteita kokeiltua useampaankin kertaan, niin en myöskään piilottele sitä, että minulla on jotain tietoa, mitä muilla ei välttämättä vielä voi olla. Ei se ole oikeampaa kuin muiden tieto, vaan minulla saattaa olla joitain tapoja sanoittaa asioita ja kokemuksia, mitä ei voi olla jos ei asioista ole vielä tietoinen tai ei ole sitä kieltä, millä sanoittaa kokemuksensa. Toisaalta tulee myös helposti huomattua jotain esimerkiksi harjoitteiden järjestykseen liittyviä juttuja tai se, että joku tekniikka olisi ehkä helpompi sisäistää, jos ensin tehtäisiin tämä toinen yksinkertaisempi tekniikka, jossa harjoitellaan jotain osa-aluetta siitä laaja-alaisemmasta tekniikasta. Kyllä mä tunnistan, että mulla on sellaista sisäistä ohjauksellista osaamista ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia sekä hajottaa niitä pienempiin osiin havaintojeni pohjalta. Se onkin yksi syy siihen, miksi omat tuntisuunnitelmani elävät niin paljon toteutuksen aikana. Teen havaintoja ryhmän vireystilasta ja ilmapiiristä, minkä pohjalta päätän minkä joko suunnnitelmaan merkkaamistani harjoitteista teetän tai vaatiiko tilanne jonkun toisen harjoitteen listan ulkopuolelta.

Mielestäni yksi aika tärkeä juttu ihmisten heittäytymisrohkeuden ylläpitämisessä on passiivisen joutokäyntiajan minimointi. Saa sitäkin olla ja sen kanssa kannattaa kuitenkin olla melko säästeliäs. Tämä ei nyt liity mitenkään reflektion ja keskustelujen määrään. Reflektio voi olla ja sen pitäisikin olla aktivoivaa. Siinäkin kannattaa kuitenkin miettiä, että mitä tavoittelee valitsemallaan reflektiotavalla. Eli onko reflektio aina ohjaajavetoista tai koko ryhmän kesken tapahtuvaa vai olisiko jossain kohtaa hyvä antaa ihmisten keskustella pienemmissä ryhmissä tai parin kanssa kokemastaan ja vasta sitten koota yhteisesti asioita. Kyllä tutussakin porukassa käytettyjen puheenvuorojen määrät voivat jakautua epätasaisesti. Ei toki ole tarvetta pyrkiä siihen, että jokainen nyt vuorollaan sanoo jotain tai että kaikkien pitäisi puhua saman verran. Kannattaa kuitenkin olla tietoinen siitä, että kaikki hyötyisivät siitä oman kokemuksensa sanallistamisesta. Siinä mielessä on ihan paikallaan joissakin kohdin käyttää myös pienempiä ryhmiä tai paripurkukeskusteluja.

Sekin on hyvä muistaa, että vaikka tämä ryhmä on sellainen, että ollaan jo tuttuja toisillemme, niin aina siihen ohjaajan rooliin liittyy hieman normiryhmäläistä korkeampi valta-asema. Ihan jo sen kautta, että ohjaaja on valinnut ne harjoitteet ja tekniikat mitä tehdään. Tämä näkyy myös koko ryhmän purkukeskusteluissa ehkä hienoisena hierarkkisuutena, mikä ehkä myös vähentää sitä spontaania jakamista, koska huomaamattakin ryhmäläisten katse kääntyy sinne ohjaajan suuntaan. Tämä joillekin ehkä näkymätön valta-asetelma aiheuttaa sen, että moni ohjaajana kokee painetta ”oikeiden” vastausten tietämisestä, vaikka ei tarvitsisi. Ymmärrän kyllä mistä se kumpuaa ja sen tarpeen selittää perinpohjaisesta, miksi joku harjoite tehtiin ja mitä siitä pitäisi oppia. Tulee se perinteinen ajatus, että opettajana pitää tietää vastaukset, sillä haluammepa myöntää sitä tai emme, niin valtaosa opetuksesta yhä edelleen toisintaa hyvin perinteistä opettajan roolia luokan ylimpänä auktoriteettina ja oikeiden vastausten haltijana. Se selittäminen voi olla joskus tarpeen ja siitä voi kuitenkin päästää myös irti. Ei impro-ohjaajan (tai opettajankaan) tartte tietää kaikkia vastauksia, sillä suurimmalla osalla improtekniikoista voi treenata tosi monia juttuja. Kannattaa olla utelias sen suhteen, mitä ryhmän omassa reflektiossa nousee esiin ja tarvittaessa täydentää sinne, mitä kaikkea muuta olisi vielä voinut tulla vastaan.

Tiedostan kuitenkin, että tämä joustavuus ajatteluun voi syntyä vasta kokemuksen myötä, joten kannattaa olla armollinen itselleen ohjaajana. Saa selittää perinpohjaisesti ja kertoa, mitä olisi ”pitänyt” oppia tietyn tekniikan avulla ja kannattaa jättää kuitenkin tilaa myös sille huomiolle, että siitä voi oppia jotain ihan päinvastaistakin. Sen verran kuitenkin vielä sanon, että se ei ole mikään automaatio, että kokemus lisäisi joustavuutta. Jos ihminen ei pysähdy reflektoimaan omaa ohjaustyyliään tai kyseenalaista omia toimiaan, niin kertynyt kokemus voi myös sementoida tosi autoritaarisen tavan ohjata. Eikä sekään sinänsä ole mitenkään väärin, kyllä sellaisenkin ohjaajan ohjauksessa voi oppia. Ei tässä ole mitään viisasten kiveä tai opasta näin olet hyvä impro-ohjaaja, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Omaa tapaansa ohjata kannattaa kuitenkin silloin tällöin ihan tietoisesti pohtia. Miksi tekee jotain? Mikä on se keskeinen tavoite tai pyrkimys? Aika helposti jäädään jumiin siihen, että säännöt pitää ensin tietää tasan tarkkaan ennen kuin voi pelata peliä, mutta tarvitseeko? Voisiko ne oppia myös pelatessaan ja kokeilun kautta?

Huomaan, että tulee ohjaajana aika paljon tarinoitua tutuista tekniikoista. Kertoilee siitä, mitä itse on kokenut tai saanut todistaa muiden oppivan ja kokevan siinä tekniikassa. Sen vuoksi teetänkin mieluummin teknikoita, joihin minulla on jo joku kontakti. Teen niin myös koska A. niitä tekniikoita on niin paljon, että voisin täyttää niillä koko vuoden verran ohjaamiskertoja ja B. koen sitä kautta kykeneväni myös parhaiten tukemaan ryhmän kehittymistä. Jos minulla kerran on jo ohjauksellista osaamista tietyntyyppisiin harjoitteisiin, niin miksi en myös hyödyntäisi sitä. Olen toki tehnyt myös niin, että olen poiminut harjoitteita, joita olis vaan kiva kokeilla tai tekniikoita, joista en itse tekijänä välttämättä pitänyt, mutta ajattelen että ryhmän muut jäsenet voisivat pitää. Se on muuten kiinnostavaa, miten hyvin sitä tutussa ryhmässä alkaa tunnistaa ihmisten suojamekanismeja. Minkä tyyppiset jutut saavat vetäytymään tai millaisessa tilanteessa jotain ei voi saada vapaaehtoisena mukaan harjoitteeseen. Se on kaikki ihan ok, en siinä mielessä mainitse. Aina on enemmän kuin okei myös vaan seurata tai jättäytyä pois harjoitteista. Se vaan, että jos aina välttelee sitä, mikä tuntuu vaikealta, niin jää aika monta olennaista kynnystä ylittämättä. Kerta loikka voi olla vaikea ja tuntua pahalta, mutta joissain jutuissa se rima vaan jokaisen välttelyn ja kieltäytymisen myötä nousee vaan mielessä korkeammalle.

Tunnistan sen itsessäni ja ehkä heijastan sitä omaa tunnistusta myös muihin, joten en mene sanomaan, että asia olisi niin. En minä voi tosiasiallisesti tietää, onko asia niin kuin arvelen. Teen valistuneita arvauksia siinä missä kuka tahansa muukin. Sen kuitenkin ymmärrän, että silloin kun niin käy, että joku vetäytyy, niin silloin eka juttu, mitä voisi tarkastella, on turvallisuus siinä tilanteessa. Onko jotain millä voisin lisätä henkilön turvallisuuden tunnetta? Esimerkiksi tunnistan, että ihmiset saattavat vetäytyä, jos eivät ymmärrä täysin harjoitteen sääntöjä. Sen vuoksi yleensä itse asiassa pyydän vapaaehtoiset ensin ennen kuin selitän tekniikan. Se on kieroa, mutta huomasin sen toimivan itseeni, koska ainakin minulle on vaikeampi lähteä pois harjoitteesta kesken, kuin kohdata lievästi epämukava tunne harjoitteessa. Toki en myöskään koskaan teetä sellaista harjoitetta, missä en myös olisi lavalla olevien improajien tukena koko ajan. Huomaan etten ehkä muista sitä aina painottaa, mutta siksi pidän itseni ohjaajana tekniikoiden ulkopuolella, koska silloin pystyn tarvittaessa sinne jonkun ohjeen tai tukevan ajatuksen heittämään sivusta. Ylipäätään pyrin tukemaan sitä, että vaikka ei täysin ymmärtäisi sääntöjä, niin silti pystyy tekemään. Useat selitettynä monimutkaiset tekniikat ovat lopulta tehdessä yksinkertaisia. Se pitkä sanallinen selitys saa ihmiset arkailemaan. Minutkin. Se varmuus mennä tekemään jotain, vaikka ei ymmärrä voi oikeasti syntyä vasta kokemuksen myötä, eikä se silti päde kaikissa tilanteissa. Rohkeus on myös tilannekohtaista ja olosuhteiden myötä syntyvää. Pyrin omilla teoillani siihen, että ohjaajana on minun tehtäväni ensisijaisesti tarjota turvallinen ilmapiiri kokeilla ja mokailla.

Pikapaikkaussuunnitelma

Hirveän pitkän ohjausaiheisen pohjustuksen jälkeen mennään siihen ekaan ohjaukseen tuolta kaukaa lokakuun puolelta. Alkuun halusin teettää fokusointi harjoitteen, että jokainen saa hetken keskittyä vaan itseensä ja omiin ajatuksiinsa pitkän päivän illassa. Sen jälkeen tehtiin pääosin pariharjoitteita hyväksymiseen ja havainnointiin liittyen. Tutkittiin hyväksymisen astetta ja sen vaikutusta omaan fiilikseen improajana. Eikä minua yhtään yllättänyt se, että ”joo, ja” -ajatuksella toimivassa harjoituksessa, missä ohjeistin hyväksymään täydellä teholla ja maksimaalisella innokkuudella jokaisen uuden ehdotuksen, keskustelussa nousi esiin se teennäisyys ja epäaitous reaktiossa. Kyllähän se näkyi myös tarkkailijana, että se meni esittämiseksi ja hangonkekseilyksi, mikä on haasteena hyväksymisen ajatuksen opettamisessa. Siis joo on hyvä oppia hyväksymään ja toisaalta on myös hyvä oppia päästämään irti siitä pakosta feikisti hyväksyä kaikki, jotta voi aidosti hyväksyä sen, mitä tapahtuu. On mielestäni tosi arvokas kokemus tunnistaa, ettei se ole aina niin kivaa, kun on pakko hyväksyä kaikki ja olla tolkuttoman ilahtunut siitä, että nyt ostetaan parsakaalia. Se on hyvä oppia ja olla se maksimaalinen innokkuustaso omassa taitovarannossa ja silti pääosin tullaan toimimaan vähän lievemmillä maanisuuden asteilla myös lavalla sen hyväksynnän suhteen.

En nyt teettänyt Nope-harjoitetta, vaikka olisin ihan hyvin voinut ja se kävi mielessä tässä yhteydessä. Se herättää hyvin sen ajatuksen, että joskus pinnallinen tyrmäys on oikeastaan se paras hyväksyntä, koska se voi avata uusia polkuja kohtaukseen ja juttuihin, mitkä itseä inspiroivat. Nyt kuitenkin päätin teettää ’Tänään on tiistai’ -harjoitteen siihen perään, koska vaikka siinäkin mennään sinne överiin tunneskaalaan saakka, niin se tunne on kuitenkin siinä tilanteessa syntynyt. Se ei ole ulkoa saneltu, että olepa nyt tosi iloinen, vaan sen saa itse oman fiiliksen mukaan päättää mikä se tunne on. Se voi olla ilo, mutta toisaalta se voi myös olla viha, joka kasvaa. Siinä mielestäni tulikin reflektiossa tosi hienoja ajatuksia sen suhteen, mikä ero on päälle liimatulla ja ulkoa määritellyllä tunteella, siihen tilanteesta ja vuorovaikutuksesta syntyvään tunteeseen. Ensimmäinen voi tuntua jopa väärältä siinä tilanteessa, koska mikään tilanteessa ei välttämättä perustele sen suuntaista reaktiota. Toinen taas voi olla myös päälle liimattu, mutta todennäköisyys että se perustuu kuuntelemiseen ja vaikuttumiseen on hitusen suurempi. Näin ollen se lähtee sisältä ja on niin aito tunne kuin nyt näytelty tunne ylipäätään voi olla.

Ei minulla ole mitään intressiä opettaa teatteri-ilmaisua siinä mielessä, että haluaisin rohkaista jäykkään ennalta sovittuun reaktioon tilanteessa. Eikä teatteri-ilmaisu sinänsä sitä olekaan, vaan parhaimmillaan näytteleminen on silloin, kun siinä ei ole sitä ”näyttelemistä”, vaan se vuorovaikutteista ja läsnä olevaan kuunteluun perustuvaa käsikirjoitettua elämää lavalla. Tunnistan kuitenkin, että käsikirjoitetussa teatterissa, vaan voi joskus olla tarpeen opetella selviytymistaitoja, jos pitää lavalla illasta toiseen itkeä tietyssä kohtaa. Sehän riippuu tyylilajista ja monesta asiasta, millaista ilmaisua lavalla halutaan. Ei kaikki teatteri perustu aitoihin tunteisiin ja vuorovaikutukseen henkilöiden välillä. Joskus esimerkiksi jossain farssissa voi hyvinkin olla käyttöä tosi liioitelluille krokotiilin kyyneleille. Toki impron kontekstissa, missä käsikirjoitusta ei ole ja kaikki syntyy hetkessä, haluan ohjaajana rohkaista tutkimaan aitoja reaktioita ja vapauttaa improajat aidosti vaikuttumaan toisistaan. Siihen tarvitsee ehkä pohjalle sen omakohtaisen tunnistuksen, että eihän tämä esittämällä esittäminen ole kivaa tai että se vie hirveästi energiaa ja tuntuu että pitää keksiä jotain tyhjästä. Sen sijaan havainnoimalla ja reagoimalla tunne tulee kevyemmin, ilman pakottamista. Tai siis tulee, jos antaa itselleen luvan vaikuttua ja sukeltaa siihen tunteeseen.

Joskus on myös ihan ok suojata itseään ja olla sukeltamatta tunteeseen, jota ei pysty tai halua siinä kohtaa käsitellä. Saa ja ei ole mikään pakko mennä sellaiselle alueelle, mikä tuntuu vaikealta. Kun käytetään ihmisen aitoja hetkessä syntyviä tunteita, niin siellä voi joskus tapahtua myös isoja juttuja. Voi ilmetä asioita ja sen vuoksi ohjaajana pitää olla herkkävaistoinen myös sen suhteen, ettei kenellekään jää päällimmäiseksi joku ahdistava tunne tai ainakin, että sitä saa myös haluamallaan tavalla käsitellä. Avoimuus on hyvä ja silti ei ole tarkoitus rikkoa ketään tai ruveta tarjoamaan terapiaa. No toisaalta onhan sekin ihan terapeuttista ja vapauttavaa, kun pääsee pitkän päivän jälkeen oikein kunnolla huutamaan, kun ollaan vihan tunteen skaalassa siellä yläosissa. En nyt tiedä miksi tämä ajatuskela tästä lähti tähän suuntaan, koska ei ’Tänään on tiistai’ ole välttämättä sellainen harjoite, missä edes mennään hirveän syvälle aitoihin tunteisiin. Onhan siinä se sama Meisner-tekniikan toistopelin (repetition game) ajatus, mutta sinänsä ohjeistus ohjaa liioitteluun, eikä puhtaasti aitoon tunnereaktioon. Mutta no, sellainen pohdinta kuitenkin heräsi.

Muuten sitten tehtiinkin sellaisia tekniikoita, missä tutkittiin erilaisia rajoitteita ja tavoitteita sekä niiden vaikutusta ilmaisuun. Puistonpenkki on aika klassinen harjoite, missä ilman tulee määriteltyä tosi hahmoista. Se on mielestäni tosi tärkeää improssakin muistaa, että kaikkia määrittelyjä ei tartte tehdä sanallisesti. Hahmon fysiikka luo jo tosi paljon mielikuvia. Toisaalta puistonpenkki, jossa kaksi mykkää, mutta kuitenkin toistensa läsnäolon tiedostavaa ja jonkinlaiseen vähintään ajoittaiseen katsekontaktiin pyrkivää hahmoa kohtaa tarjoaa tosi kivan tavan tutkia myös jännitettä hahmojen välillä. Ei aina ole pakko sanoa yhtään mitään ja se hiljaisuus voi kertoa paljon, kunhan siinä on kontakti niiden hahmojen välillä. Se, että ollaan vaan hiljaa, koska mietitään seuraavaa repliikkiä vaivautuneesti, ei ole ehkä ihan niin kiinnostavaa, kuin se aito uteliaisuus siitä mikäs tyyppi se tuossa penkillä vieressä istuu. Toisaalta tuo äänetön kohtaus tarjoaa myös vapauden hullutella fyysisillä hahmoilla, koska puheentuottamisen paine on poistettu. Eihän sitä toki tarvitsisi olla, koska ei ole pakko puhua improkohtauksessa muutenkaan, mutta aika usein alitajuinen paine puhumiseen on olemassa. Se usein johtaa siihen, että kohtaus täytetään puheella ja sitten unohdutaan staattisesti paikoilleen. Siitäkin asetelmasta voi tulla kiinnostavia kohtauksia, mutta treenatessa on hyvä tulla tietoiseksi ja tutkia myös vaihtoehtoja. Mitä, jos ei aina aloittaisikaan kohtausta puheella tai mitä jos olis hetken hiljaa ja vaikka poimisi jonkun esineen käteensä? Hiljaisuuden ja pelkän kehollisen ilmaisun merkitys unohtuu helposti, jos lavalla tuntuu, että on kiire. Se kiireen tuntu voi johtaa paikallaan oloon tai se voi johtaa myös häsläämiseen. Tämä on yksi niistä harjoitteista, missä saa ihan luvan kanssa olla hiljaa ja joskus ihminen tarvitsee sen luvan, jotta se alitajuinen paine tuottaa puhetta katoaa. Kun ei tavallaan saa puhua, niin tulee mietittyä erilaisia ilmaisutapoja, mitä ei ehkä hoksaisi käyttää, jos saa puhua.

Sen lisäksi kokeiltiin myös sitä, että hahmoilla on oma tavoite kohtauksessa piilosanojen avulla. Kummallakin hahmolla oli yksi sana liimattuna lapulla selkäänsä, joka toisen hahmon pitää yrittää saada hänet sanomaan. Kohtaukselle määritellään joku paikka, mutta muuten pointti on jotenkin johdatella toinen siihen haluttuun suuntaan. Tämä on tosi simppeli päämäärä, mutta varsin tehokas ja kiva harjoite. Siinä tulee myös se kaverin tukeminen siinä, että sekä tarjoaa monenlaista apua toiselle sanan arvaamiseen, että pyrkii arvaamaan monia vaihtoehtoja. Tässä puhetta tulee sitten enempi, mutta sillä on joku suunta. Täysin mielivaltainenhan tämä on ja osoittaa aika lailla sen, että improvisaatio ei ole se kohtaus, vaan se on tie kohtaukseen. Sen mistä kohtaus kertoo voi tietää vasta kun se on.

Tulipa pitkä selostus, mutta tätä se kirjoitustauko teettää. Ehtii kertyä ajatuksia.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑