Sisäinen tunnekriitikko – Annanko itselleni luvan tuntea?

Minulle on ominaista käsitellä surua ja muitakin vaikeiksi määriteltyjä tunteita kirjoittamisen kautta. Se johtuu monelta osin siitä, että minulla on aika vahvana se ”ei saa olla toisille vaivaksi” ajattelutapa, jonka myötä vain positiivisten tunteiden näyttäminen on ok. Joo suutun kyllä välillä ja kipinöitä sinkoilee, mutta koen siitä syyllisyyttä. Koen että minun ei ole ok olla vihainen, vaan minun pitäisi olla aikuinen ja käsitellä asia rakentavammin. Ei saa näyttää sitä oikeaa tunnetta. Sama on surun kanssa. Oikeastaan suhteeni suruun ja alakuloisuuteen on se, joka on kenties eniten vinksallaan. Se on outoa huomata, että joutuu perustelemaan itselleen miksi pitäisi saada tuntea olosi surulliseksi. On kummallista joutua käymään sisäistä dialogia ja antamaan itselleen oikeuden olla surullinen sen sijaan, että vaan voisi tuntea sen tunteen silloin kun se tulee. Se on semmonen ajatusvääristymä, mitä olen vuosia ajoittain tietoisesti työstänyt ja sen parissa työtä todennäköisesti riittää vielä pitkään.

Ehkä yksi syy sille miksi minun on vaikea antaa itselleni lupaa välillä tuntea on sisäinen tarve vertailla ja arvottaa omat tunteensa. Mikä oikeus minulla on olla surullinen tai masentunut, kun kaikki on kuitenkin pääpiirteissään hyvin elämässäni? Mikä oikeus minulla on tuntea itseni yksinäiseksi, jos ympärilläni on ihmisiä? Muistan nuoruudestani (ja vähän myöhemminkin) ne ajatukset, että mussa on jotain vikana, koska olen liian synkkä ja ajatukseni ovat vaan vääriä. Pitäis olla iloinen, koska asiat ovat oohjimmiltaan hyvin. On hyviä asioita elämässä. Samalla on myös pohjatonta riittämättömyyden tunnetta, pelkotiloja, sosiaalista ahdistusta ja ihan helvetillistä yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden tunnetta. Samalla on kuitenkin rationaalisia ajatuksia, että mun ei oikeastaan pitäis tuntea sellaisia tunteita, koska ei minulla ole oikeutta sellaiseen. On ihmisiä, joilla asiat olivat ja ovat huonommin, joten mikä oikeus minulla on olla niin hemmetin masentunut, kun elämässäni on paljon asioita mitkä ovat hyvin.  Jos epäilen sekunninkin, että toiseen sattuu edes murto-osan verran siitä, mitä minuun, niin en sano ääneen omaa pahaaoloani. En vaan puhu siitä mitään, koska koen että minulla ei ole oikeutta lisätä toisen tuskaa. Se oikeutuksen hakeminen synkemmille hetkilleen oli yksi niistä asioista, joihin sain viime kesänä apua, mutta huomaan että prosessi on edelleen kesken ja vanhat kaavat alkavat palata. Pitkän aikaa voin oikeastaan tosi hyvin, koska en kysellyt oikeutusta ja syytä tunteilleni, vaan tunnistin ne ja annoin niiden vaikuttaa itseeni.

Nyt viimeisen parin kuukauden aikana se oikeutuksen hakeminen ja itsensä syyllistäminen synkemmistä tunteista on salakavalasti palannut. Halu olla aiheuttamatta turhaa huolta ihmisille ruokkii tarvettani lakaista tunteita maton alle. Halu häivyttää melankolian ja surun sävyjä, koettaa korvata ne ”paremmilla” tunteilla, tunnemaskilla. Olla kertomatta, että ihan oikeasti sattuu. Kyräillä vaan passiivisaggressiivisesti tai pakottaa ilo pintaan ja kätkeä muut tunteet kuoren alle. Se on ihan ymmärrettävä strategia itselleni ja mä tunnistan syyt miksi mä nyt teen niin. Kuitenkin se on myös selkeytynyt itselleni, että en halua palata entisiin tapoihini, koska ne ovat minulle haitallisia. Niiden vuoksi tunteet, joissa ei ole mitään vikaa tai mitään pahaa jäävät käsittelemättä ja kertyvät kehooni, kunnes en jaksa niitä enää padota sisääni. Se ei ole tervettä. Se on ok, että olen välillä synkkä ja tunnen itseni väsyneenä alakuloiseksi. Se on aivan ok, että välillä olen vihainen. Se on ihan hemmetin ok, että mua itkettää, kun ikävöidessäni tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Se on ok, että musta tuntuu pahalta, kun minulle tärkeitä asioita käsitellään tarpeettoman negatiivisesti. On ok, että pelkään ja tunnen oloni välillä turvattomaksi. Kaikki nämä ja muutkin tunteet ovat täysin hyväksyttäviä, eivätkä tarvitse perusteluja tai oikeutusta tullakseen näkyviin. Mä saan itkeä, kun itkettää, eikä mun tarvitse perustella sitä edes itselleni.

Tämä teksti on oikeastaan vähän tämmöstä omaa terapiaa, koska se että kirjoitan jotain vastaa ajatteluni kannalta sitä, että olisin puhunut asiasta ääneen. Se on se syy miksi monet tekstini ovat hitusen tai vähän enemmän negatiivissävytteisiä ja synkkiä. Käsittelen tunteitani ja kevennän sydäntäni kirjoittaen. Joskus toki hajottaa niin paljon, että en pysty edes kirjoittamaan, vaan on pakko ensin tuntea ja kysellä vasta sitten mitä ihmettä tapahtui. Tietysti se olisi kivaa, jos useampi tekstini olisi positiivinen ja iloinen. Totta kai se olisi mukavaa ja samalla se on kuitenkin varsin ok, vaikka mikään niistä ei olisi. Uskon, että moni kirjoittaja tunnistaa sen helpotuksen, mitä tämän tyyppisellä kirjoittamisella voi saada omalle mielelleen. Kun aloitin tämän tekstin kirjoittamisen, tunsin oloni todella kurjaksi, itketti, väsytti ja masensi. Nyt kun tekstimuodossa annoin itselleni luvan tuntea ne tunteet eli omalla tavallani sanoin ääneen itselleni, että on ok olla hajalla, mieleni keveni. Ihan fyysisesti tuntuu paljon helpommalta hengittää.

Tämä on vähän sekoblogi aiheidensa suhteen. Välillä tulee teatteritekstejä ja välillä sitten mitä sattuu henkilökohtaista vuodatusta. Mutta hei, se on kans tosi ok, sillä tämä on mun näköiseni kokoelma tekstejä. Se on sitä, mitä mä olen eli kokoelma erilaisia ominaisuuksia ja asioita, joiden ei ehkä uskois liittyvän toisiinsa mitenkään ja silti joku voima on koonnut ne kaikki minuun. Jokainen pala yhdistyy kuitenkin toisiinsa täysin saumattomasti. Synkkyyteni, ylitsevuotava riemuni ja sekoiluni ovat kaikki osa minua, enkä luopusi niistä mistään, sillä kaikki tämä sekava ja näennäisesti irrallinen kama on sitä materiaalia mistä minut on tehty. Elämä on kokoelma sattumanvaraiselta tuntuvia hetkiä, joissa voi olla punainen lanka tai sitten ei. Joskus asioita vaan tapahtuu ja silloin on hyvä, jos pystyy päästämään irti turhasta kontrollista, keskittymään havoinnoimaan ja vaan olemaan matkalla jonnekin, ilman tarvetta kysyä päämäärää. Eikä se ole niin, että minulla olisi vain yksi tunne kerrallaan. Saatan olla samaan aikaan ihan älyttömän iloinen ja silti olla peloissani. Ei ne sulje toisiaan pois. Just nyt mä oon vähän masentunut ja silti uskon että kyllä niitä iloisempiakin hetkiä on vielä luvassa joskus. Nyt on tämä tunne ja se on ok.

Tällaista tänään. Nähtäväksi jää mitä seuraavaksi.

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑