Ketterän työelämän taidot -työpaja 18.06.2018 : Joo, ja… (IMPROVment)

Hieman jäänyt muiden kiireiden vuoksi venymään tekstejä ja tämä on niistä yksi, joten korjataan tilanne nyt.

Tämä on kolmas ja samalla viimeinen vierailuni IMPROVmentin järjestämissä työelämän taitoihin (ketterän arjen taidot) keskittyvissä työpajoissa. Tämän kertaisessa työpajasarjan kuudennessa osassa lähdettiin liikkeelle hieman jännemmästä lähtökohdasta, kun aiemman prosessin myötä työpajan nimi oli oikeastaan muuttunut jo ennen kuin se pidettiin. Tällä kertaa Simo Routarinteen ja Jani Turun ohjauksessa tutkittiin osa-aluetta, jonka työnimi oli ollut ”joo, ja…”. Kuitenkin idea oli jo varsinaista mallia varten muokkautunut tästä eteenpäin ennen työpajaa muotoon ”tee jotain”, mikä liittyy taas ehkä nähdäkseni enemmän siihen että rohkeasti heittäytyy sen jännityksen ja pelon nostaman riman yli ja antaa itselleen luvan kokeilla ja tehdä asioita ilman liian voimakasta oman toimintansa ennakkosensurointia. Näin sen itse käsitin, voin toki osua ohi tässä tulkinnassa, mutta se kuva itselleni jäi. Tämä oli hyvä esimerkki taas siitä että joukkoistettu prosessi oli selkeästi tukenut ajattelua ja auttanut kehittämään mallia edelleen. Silti koska kuitenkin työpajan nimi oli ilmoitettu etukäteen, niin pääosin siis tutkittiin improsta hyvin tuttua ”joo, ja…” -periaatetta. Keskiössä on siis aktiivinen hyväksyntä, jossa toisen (ja omillekin) ideoille annetaan arvoa ja niitä kehitetään eteenpäin.

Tee jotain

Lähdetään kuitenkin siitä ”tee jotain” -ajatuksesta liikkeelle, koska lämppäri liittyy siihenkin ajatukseen. Tämä työpaja oli aloitukseltaan itselleni vähän hankala, koska Olen puu -harjoite, jota teimme lämppärinä on harjoitteena edelleen haastava minulle. Olen puu on hyvä ja tosi klassinen improharjoite, jota olen tehnyt monessa eri yhteydessä lukemattomin eri variaatioin. Silti ongelma pysyy eli se ratkaiseva askel kohti piirin keskustaa jää helposti ottamatta. Tulee ehkä jumiuduttua miettimään, että en mä nyt voi mennä ja sitten kun on menossa, niin sitten joku muu reagoi nopeammin. Siinä on ehkä vaan se rohkea kynnyksen yli heittäytymisen haaste. Että vaan menee, sillä mitä kauemmin sitä osallistumista lykkää sen korkeammaksi oma rima nousee. Tämä on vaan semmonen juttu, mitä mun pitää itseni suhteen yhä treenata, että pystyisin nollaenergiatason tilasta nostamaan itsensä tämän tyyppisten harjoitteiden leikkisyyteen mukaan. Se ei vielä onnistu aina ja silti tiedän että se varmasti onnistuu minulta. Toki päiväkohtaista eroa voi olla, ei aina lähde tai jaksa. Oli kylmä ja kaikkea seliseli… No joskus sitten vastaavasti lähteekin ihan kunnolla lapasesta, niin kuin aiemmin keväällä kävi ja silloin Olen puu -harjoiteki tuntui tosi kivalta ja vaivattomalta. Se on kuitenkin aina hyvä muistaa, että vaikka ei itse niin aktiivisesti siellä ringin keskellä toimisikaan, niin myös piirin kehällä voi ilahtua toisten tekemisestä ja tsempata heitä. Ei sekään ole missään tapauksessa väärin, vaan kyllä saa olla piirin kehällä vaikka koko harjoitteen ja silti oman kehittymisen kannalta kannattaa välillä myös mennä ja tehdä asioita. Mutta ihan itsellenikin muistutuksena: ollaan armollisia itsellemme ja kokeillaan seuraavalla kerralla uudestaan.

Painotettua hyväksyntää

Tässä työpajassa kiinnostavaa ”Joo, ja” -ajatuksen kannalta oli erityisesti se, että kokeiltiin erilaisia painotuksia hyväksynnälle. Mitä jos se itse JOO on tosi iso reaktio ja sitten se lisätarjous onkin tosi pieni tai päinvastoin, jolloin se oma lisätarjous on reaktion mukaan ihan briljantti ja toisen tarjous vaan hyväksytään pienesti. Mikä vaikutus sillä on siihen käytyyn keskusteluun. Itselle ehkä helpompi versio oli se missä Joo oli suurempi ja oma tarjous pienempi. Se on ehkä luontaisempi itselleni ja se oman idean korostaminen on vaikeampaa. Kumpikin toki fiktiossa onnistuu, mutta työelämässä varsinkin huomaa, että annan helpommin arvoa muiden ideoille kuin omilleni. Kyllä tämän tyyppisissä hyvin simppeleissä eri vaihtoehtoja ajattelemaan herättävissä harjoitteissa tulee usein huomattua jotain todella perustavanlaatuista omasta toiminbastaan. Yksittäisten sanojen vaihtaminen on, kuten työpajassakin keskusteltiin, hieman keinotekoista sanakikkailua. On ihan totta, että kyllä joo, ja -ajatuksella voi myös ihan yhtä hyvin taitavasti tyrmätä toisen, eikä joo, mutta ole aina tyrmäävä ilmaisu. Eivät pelkät sanat ketään tee autuaaksi ja toisaalta on hyvä pitää mielessä se miten latistavaksi ihan jo sanat ”Joo, mutta…” koetaan lähtökohtaisesti. Se mutta, vaikka sitä ei niin olisi tarkoittanutkaan saattaa aiheuttaa kuulijassa lähtökohtaisesti jo sen reaktion, että et arvostanut hänen ideaansa. Se on vaan sellainen pieni usein vahinkotyrmäys, mikä saattaa lamauttaa tilanteen tai johtaa tarpeettomasti konfilktiin. Siksi sanoista on hyvä tulla tietoiseksi, jotta niitä voi käyttää tehokkaammin viestinnässä. Aina sanoista riippumatta on mahdollisuus käyttää samaa ilmaisukeinoa sekä hyvään että pahaan. Kuitenkin ihan vaan yhden sanan (mutta = ja) muuttamalla saattaa käynnistyä omassa tavassa ajatella jokin muutos käyntiin ja oma ilmaisu muuttuu hyväksyvämpään suuntaan. Ei vaan voi puhua täsmälleen samaan tapaan, vaan joutuu tietoisesti miettimään miten asian voisi tuolla uudella rakenteella ilmaista. Sitä kautta sanojen vaihtaminen saattaa lisätä myös empatiaa, koska pysähtyy oikeasti kuulemaan ja miettimään mitä toinen sanoi ennen kuin reagoi. Tietoisia valintojahan nämä ovat. Kun tulee tietoiseksi omasta tavastaan puhua ja ilmaista hyväksyntää voi miettiä, miten hyväksyntä olis parhaiten ilmaistavissa toiselle ihmiselle, jos siis sitä aidosti haluaa viestiä. Se harvemmin tapahtuu mutta-sanan kautta.

Itselleni ehkä oudoimmalta tuntunut variaatio tästä toimi ajatukella ”Joo, koska… ja …” eli ensin perustellaan se toisen idea ja sitten vasta tehdään oma lisätarjous. Harjoitteessa oli kontekstina kaupassakäynti eli keskustelun aihe oli määritelty. Se tuntui jotenkin todella oudolta lähteä perustelemaan miksi se toisen ehdottama salaatti oli niin tärkeä ostos. Se tuotti tosi paljon, mutta toisaalta luonnottoman oloista puhetta. Miksi, jos toinen ehdottaa salaattia, niin mä perustelisin sen ostamisen tarpeellisuuden. Ymmärrän kai sen pohja-ajatuksen, että sitä kautta voi osoittaa ymmärtävänsä miksi on tärkeää hankkia juuri tämä tuote ja sitä kautta antaa arvoa sille toisen ehdotukselle. Toisaalta ilman sitäkin olin aina hyväksyessäni perustellut miksi toisen ehdotus oli hyvä. Nyt koska -sana ohjasi ainakin minua perustelemaan enemmän salaatin yleismaailmallista, juuri meidän kotiimme tai ruokaamme liittyvää merkitystä. Ei se varsinaisesti tuonut lisäarvoa sille ehdotetulle salaatille, se oli jotain ylimääräistä tarinaa sen salaatin ympärille. Vähän semmonen infotyyppinen juttu. En tiedä miksi tuo itsessäni käynnisti tuon tyyppisen tietoiskumoodin, mutta se oli ihan selkeä havainto, että tuo tuntui oudoimmalta keskustelulta. Siksi olikin tosi mielenkiintoista, että muut kokivat sen taas tosi luontevana versiona. Tässä on siis jotain mitä täytyy vielä omakohtaisesti tutkia. Miksi minun ajatteluni lähti noille urille ja miksi se tuntui niin oudolta?

Ajatuksen tasolla jäi myös pohdituttamaan pinsettihyväksynnän ja ennakkoon päätetyn hyväksynnän ajatukset. Pinsettihyväksyntä tarkoittaa, että valikoi toisen ehdotuksesta ne jutut mitkä hyväksyy, sen sijaan että hyväksyisi sen koko ehdotuksen. Sillekin on käyttötarkoituksensa ja silti tunnistan myös että sitä voidaan käytää myös tyrmäämiseen sivuuttamalla asioita. Sitä voi luulla hyväksyvänsä, vaikka on oikeastaan hyväksynyt vain tosi pienen, kenties sen parhaiten omaan ajatteluun sopivan osan toisen ehdotuksesta. Toinen juttu oli ennakointi hyväksynnässä eli kysymys siitä, et jos on jo päättänyt hyväksyä ihan kaiken, niin onko siinäkin riski ettei oikeasti kuuntele. Reaktio on jo etukäteen päätetty tuli mitä tuli. Onhan siinä se riski tietysti olemassa, ihan kuten siinäkin, jos kuuntelee toista odottaen omaa vuoroaan puhua. Mikä tahansa ennakkoon liian tarkasti fiksattu ajatus siitä, miten reagoi vaikuttaa helposti omaa läsnäoloon ja kuunteluun. Intentio on hyvä eli halu hyväksyä, mutta silloin pitää kuitenkin kuunnella todella tarkasti, jotta tietää mikä olisi hyväksyntää juuri siinä hetkessä. Usein voidakseen hyväksyä toisen esittämän ajatuksen joutuu päästämään irti omasta ideastaan tai joskus tutuimmasta tavasta reagoida. Joskus paras hyväksyntä on tyrmäys ja empaattinenkin pintatason sanallinen hyväksyntä voi olla tyrmäys toisen ajatuksille. Tämä on minusta kiinnostava ajatus, mitä kannattaa miettiä. Miten toista kuuntelen niin, että pystyn aidosti hyväksymään? Vahinkotyrmäyksiä on valitettavan helppo tehdä myös hyvällä intentiolla.

Joo, ja tunteita peliin

Joskus on tullut kokeilluksi myös tunteiden hyödyntämistä hyväksyntäharjoitteissa, mutta ei ehkä ihan siinä muodossa, mitä nyt teimme. Ajatuksena harjoitteessa siis se, että paitsi että pitää hyväksyä toisen tarjous ja omalla vuorollaan lisätä siihen jotain, on toimintaa koko ajan ohjaamassa joku tunne. Harjoite aloitettiin vihalla, mikä oli itselleni tosi vaikea tunne harjoitteen kärkeen. Aloitimme parini kanssa kertaalleen uudestaan, koska ei vaan lähtenyt heti se aggressiivisuus kääntymään sanallisen hyväksynnän suuntaan. Tuli tuotettua vain vihaista puhetta. Vihaisena täydellisesti hyväksyminen on kuitenkin kiinnostava ajatus arjenkin kannalta. Mitä jos vihaisen ihmisen lepyttelyn tai komentelun sijaan lähtisikin siihen tunteeseen ihan täysillä mukaan? Meillä taisi aihe olla jotain, että katsotaan televisiosta jalkapalloa, mikä sitten fiktion maailmassa toki eskaloitui siihen, että sitten oltiin aggressiopäissään hajottamassa televisioita ja muuta sellaista. Ajatuksena kuitenkin se, että voisiko toisen hankalan tunnetilan hyväksymisen kautta päästä eteenpäin ja saada asian käsiteltyä paremmin, kuin jos yrittää kieltää tai muuttaa toisen tunnetilaa väkisin. Antaa toiselle tai itselleen luvan olla vihainen.

Se mikä tässä joo, ja -harjoitteen versiossa oli myös kiinnostavaa huomata oli se, että tunne vaikutti siihen, mihin suuntaan tunne kohdistui. Kokeilimme kolmea tunnetta, joista viha oli helppo kohdistaa ulospäin, häpeä kääntyi sisäänpäin ja rakkaus sen sijaan kohdistui pariin tai johonkin esineeseen. Vihan kohdalla hyväksyntä toimi sen kautta, että meillä oli yhteinen kohde sille vihalle (jalkapallo). Häpeä/nolous ihan automaattisesti kohdistui omaan tekemiseen, että ”enhän mä nyt tässä mitään ja toi sun ideas oli tosi hyvä”. Rakkaus oli vähän jännempi, että itse kohdistin sen heti ihmiseen ja parini sen sijaan valitsi esineen, mutta vaihtoi kyllä suuntaa harjoitteen aikana. Tässä edelleen huvittaa se ohjaajan sivukommentti, kun hän poimi keskustelustamme yksittäisen sanan ja siitä kyllä sai aika irstaan vaikutelman kontekstista irrotettuna. Olihan siinä toki fiktiivistä romantiikkaa pelissä, mutta aika kevyttä meininkiä kuitenkin. Siitä vaan saa sivusta (tahallaan) väärin kuulemalla sata kertaa pahempaa.

Vaihtelevaa toimintaa

Omassa toiminnassani näissä osallistumassani kolmessa työpajassa kiinnostavaa on ollut huomata se, miten ailahtelevaa käytökseni on ollut. Jos ekassa työpajassa puhuttiin ja mietittiin omana itsenään olemista, niin se tosiaankin saattaa tarkoittaa hyvin eri asioita eri päivinä.  Olin ihan jäässä maaliskuussa, täysin hönöytynyt toukokuussa ja kesäkuussa jotain siltä väliltä. En tiedä onko se sää, työpajan aihe vai mikä, joka näissä on omaa käyttäytymistä eniten muovannut. Ehkä toukokuussa hyvä sää ja helle vaan ruokkii sellaista rentoa mielentilaa, kun taas kesäkuun koleus sai vetäytymään vähän enemmän hupparin sisälle suojaan. Se mikä oli ilahduttavaa huomata oli, että vaikka olin yhteisissä keskusteluissa melko passiivinen tässä kesäkuun työpajassa, niin en tuntenut sitä samaa syyllisyyttä ja ahdistusta hiljaisuudestani kuin maaliskuussa. Sisäinen fiilis oli vapautunut, vaikka en monta sanaa suustani ulos saanutkaan. Oli siellä toki monta kohtaa missä olisin voinut ihan hyvin puhua, mutta toisaalta olin niin uppoutunut muiden kuuntelemiseen, että en edes välttämättä kokenut tarvetta puhua. Ne ajatukset mitä itsekin ajattelin tulivat pääosin sanottua muiden äänellä, joten ei jäänyt fiilistä, että jotain olisi jäänyt sanomatta.

Ehkä tässä työpajassa vaikutti myös se, että olen jo prosessoinut tätä asiaa itsenäisesti niin paljon, että tunsin suurempaa vetoa muiden kuuntelemiseen. Olenhan jo tietoinen omasta näkökulmastani ja siksi olin kiinnostuneempi kuulemalla muiden näkökulmia aiheeseen laajentamaan omaa ymmärrystäni, kuin toistamaan sitä minkä jo tiedän. Hyväksyntä on nimittäin aihealueena sellainen, mistä olen tänne blogiinkin kirjoittanut paljon ja silti siihen aina löytyy uusia näkökulmia ja ajatuksia. Sen vuoksi olen tosi iloinen siitä, että osallistuin tähän työpajaan, koska sain taas paljon uusia ideoita ja vastauksia kysymyksiin, joita en ehkä ollut edes huomannut jääneeni pohtimaan. Ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta, vaan on ihanan laaja avaruus, missä riittää tutkittavaa vielä pitkäksi aikaa. Hyväksyntä on usein niin kontekstisidonnaista, että hankalapa sitä olisi yhteen kaiken kattavaan määritelmään sisällyttää. Silti se on jotain, mihin kannattaa pyrkiä ja mitä kannattaa opetella. Hyväksymällä nimittäin oman havaintoni mukaan pääsee usein ihan työelämän vuorovaikutuksessa eteenpäin kohti aitoa yhteiskehittelyä ja yhteistyötä, kuin tyrmäämällä ikinä pääsisi. Kun ihminen tuntee olonsa turvalliseksi on paljon helpompi tehdä ja sanoa asioita. Juuri sitä turvaa hyväksymällä voi tarjota hälventämällä torjutuksi ja kritisoiduksi tulemisen pelkoa.

Tämä on ollut kyllä kiintoisa kurkistus impron soveltavaan käyttöön. Paljon nousi uusia oivalluksia, tuttuja juttuja ja avautui sekä erilaisia näkökulmia arjen ja työelämän vuorovaikutukseen että ovia oman itseni ja toimintani ymmärtämiseen. Ei sitä ihmisenä tai improajana ole koskaan valmis ja se on ihanaa, koska aina voi oppia lisää ja syventää osaamistaan sekä ajatteluaan. Sekin on hyvä muistaa, että perusharjoitteistakin voi aina oppia uutta ihan siitä harjoitteesta ja myös itsestään. Kertaus tekee hyvää, koska se on aina uusi harjoite, kun se tapahtuu juuri nyt juuri näiden ihmisten kanssa.

Suloista suvea ja vielä kerran kiitokset ohjaajille ajatuksia herättäneistä työpajoista. Tästä on hyvä taas jatkaa kohti määrittelemättömiä mahdollisuuksien polkuja, improvisaatiota, elämää.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑