Lauantaiaamu Tampereella Finland Internation Improv festivaaleilka (FIIF) käynnistyi fyysisemmän impron parissa. Morgan Mansourin loppuunmyydyissä Physical Comedian -työpajoissa kehollisuus, sekä fyysinen kontakti olivat toiminnan keskiössä. Vähemmän puhetta toiminnasra ja enemmän toimintaa on yleensä aika toimiva lähestymistapa improssa. Morganin näkökulma miimiin on vähän vahvan ranskalaisen miimiperinteen varjoista saapuvalle improajalle yllättävän vapaamielinen. Ytimessä on oman mimiikan tyylin löytämisessä ei oikeiden tekniikoiden opettelussa. Toki opettelimme erilaisia hyvin klassisia miimin tekniikoita, mutta ohjeistus oli aina, että tämä on se miten hän asian tekee ja jokaisen täytyy löytää oma tyylinsä ja tapansa toimia. Kuitenkin vaikkapa miimisten esineiden käsittelyssä on tiettyjä mm. käytettyyn kädenmuotoon liittyviä perusjuttuja, jotka on syytä oppia, mutta niitäkin voi sitten soveltaa eri tavoin eri esineiden käsittelyssä. Olennaista joka tapauksessa on se, että kaikki mikä on miimisesti luotu on olemassa koko ajan. Ei katoavia juomalaseja tai venyviä ja joustavia harjanvarsia, jos ei kömmähdyksiä myös käsitellä lavalla. Vaikka ehkä itse ei sitä lasia enää muistaisi, niin yleisö on kyllä nähnyt sen. Mokaaminen oli ja on toki sallittua, pointtina tässä ehkä se että miimi vaatii keskittymistä, eikä se ole vain jotain ylimääräistä puuhastelua puheen lomassa. Eli se lasi on kädessä kunnes se lasketaan jonnekin ja siitä päästetää  irti. Otteen irrottaminen on varsinkin miimisten ovenkahvojen kohdalla aika helposti unohtuva asia, mutta harjoittelulla täysin opittavissa oleva juttu.

Yksi ihana harjoitus mitä teimme oli pilvet, missä osa ryhmästä on silmät kiinni tilassa liikkuvia pilviä ja toinen osa on pilviä ohjailevia säänjumalia (tai vaikka tuuli). Tämä on luottamusharjoitus, jossa pilvillä on koko ajan joku pitämässä huolta etteivät he törmää toisiin tilassa liikkujiin. Pilvien suojelijat voivat itse valita millä tavoin ja miten ohjaavat pilviä, jotka sitten reagoivat näihin ohjaustekoihin ja tietysti myös omiin impulsseihinsa. Suojelijana oleminen oli sekä hektistä että upean rauhoittavaa. Pilvenä oleminen taas oli autenttisen liikkeen tavoin rennon vapauttavaa. Olen sanonut sen jo monta kertaa ja sanon sen taas, että se tunne että tiedät olevasi liikkuessasi turvassa on aivan ihana. Joku pitää sinusta aina huolen. Huolenpidon ja välittämisen kohteena olemisen opettelu on ollut itselleni aika pitkä ja yhä jatkuva prosessi, mutta se on ehdottomasti ollut kaiken henkisen työn ja epävarmuuden käsittelyn vaivan arvoista. Ei aina tarvitse pärjätä yksin ”minä itse” -mentaliteetilla, vaan voi myös antaa toisille luvan pitää sinusta huolta.

Opimme paljon pieniä kikkoja miimisen toiminnan harjoitteluun, kuten oven avaamisen liikeradan harjoittelu liikuttamalla toista jalkaa oven tavoin. Sen ymmärtäminen, että miiminen toiminta käsittää usein paljon laajemman osan kehosta kuin kuvittelisi on vielä vähän hakusessa ja ovi avautuu pelkällä käden liikkeellä, vaikka se oikeasti aiheuttaisi kiertoliikettä myös vartaloon. Sama myös lakaisemisessa eli ohjeena oli käyttää omaa jalkaa miimisen harjanvarren liikuttamisen liikeratojen hahmottamisessa, kunnes se on opittu. Jonkun verran myös liikkeiden isolaatiota sivuttiin mm. köysitikkaiden nousemisessa ja hevosen selkään kapuamisessa, joiden esittämisessä illuusion kannalta olennaista on tehdä asiat rauhallisesti tietyssä järjestyksessä. Muutenkin kyse on usein liikkeiden selkeyttämisestä ei välttämättä liikkeiden määrän tai laajuuden lisäämisestä. Eli se mitä tehdään alkaa ja loppuu selkeästi, vasta  sitten tehdään seuraava liike.

Ehkä yksi hämmentävimmistä jutuista aiemmin oppimaani peilaten liittyi näyttämöväkivaltaan. Slow-mo on tekniikkana väkivallan osalt ihan tuttua, mutta ajatuksellisesti vierasta oli hidastettujen iskujen vieminen loppuun asti ja vasta sitten pari voi reagoida iskuun. Aika monella improkurssilla on opetettu parin sentin etäisyyden jättämistä ja sitä että pari reaktiollaan näyttää iskun vaikutuksen. Tönimisiä ja sellaista on toki tehty kontaktilla, mitta ei kasvoihin kohdistuvia iskuja. Oli hämmentävää vastata kysymykseen ”Saako sinua lyödä/läimäyttää naamaan?” kyllä. Sen kummemmin asioita sukupuolittamatta täytyy todeta, että kevyt voimankäyttö on suhteellinen käsite. Ensimmäisen parin kanssa sen rennoin sormin tehty läpsäys kasvoihin ei tuntunut erityisemmin, mutta parin vaihtamisen jälkeen tilanne oli toinen. Voitte ihan omissa mielissänne päätellä, mikä tässä oli se erottava tekijä, miksi jälkimmäinen pari löi huomattavan paljon kovempaa kuin ensimmäinen. Eli ei, se ei ole aina okei, vaan kevytkin läimäisy voi joissain tapauksissa olla aivan liian kova, koska käytetty voima ja herkkyys vaihtelevat yksilöiden välillä.

Seuraavaa ei kokeiltu, mutta ohjaaja itse demonstroi oikealla nopeudella tapahtuvaa väkivaltaa, jossa sitten sitä ilmatilaa todellakin pitää jättää iskun ja kohteen välille. Siinä pitää myös olla varma, että toinen on valmiina reagoimaan oikeaan suuntaan, eikä vahingossakaan osu liikkeen tielle, jolloin oikeasti sattuu. Tässä ehkä on semmonen juttu, että slow motion on turvallisempi vaihtoehto varsinkin sattumanvaraisemmissa ryhmissä, sitten sen oman tutun ryhmän kanssa oikealla nopeudella tapahtuva väkivalta voi olla vaihtoehto, mutta se vaatii kyllä aika paljon etukäteisharjoittelua. Näyttämöväkivalta ja siihen liittyvät konventiot ovat oma taiteenlajinsa, joka vaatii treeniä, enkä tämän pienen kokeilun pohjalta kyllä lähtisi vielä oppimaani lavalla soveltamaan. Muutenkin oli hyvä, että ohjaaja korosti sitä miten tärkeää on huolehtia ennen esitystä ja lavalla ollessa siitä, että on toisen improajan kanssa samassa juonessa mukana. Käsikirjoitetussa teatterissa tämä asia on vähän helpompi, koska taistelukohtaukset on treenattu ja koreografiat hiottu jo etukäteen, jolloin kaikki tietävät mitä odottaa. Improssa taas, kun käsikirjoitusta ei ole, on asiat sovittava siinä hetkessä, mikä vaatii todella tarkkaa ja herkkää kaverin kuuntelua, jotta vältytään oikeasti vahingoittamasta toista.

Nyt meni tosi väkivaltapainotteiseksi tämä teksti fyysisestä komiikasta, joten loppuun haluan vielä nostaa vähän kevyempiä juttuja, koska teimme paljon myös sellaista. Yksi tosi kiva miiminen harjoite oli slow motion lentopallo-ottelu neljän hengen joukkueissa. Siinä ideana siis se, että kaikki on tosi hyviä ja taitavia lentopalloilijoita, joten pallo ei putoa lattialle missään vaiheessa. Olennaista oli tietysti tehdä mahdollisimman selkeitä syöttöjä ja lyöntejä, jotta kaikille on koko ajan täysin selvää mihin se miiminen pallo on menossa. Toisaalta selkeys myös siinä, että aikooko ottaa pallon vastaan ja reagoida vai ei. Tästä sitten nopeutettiin hetkeksi reaalinopeuteen, jolloin myös äänellä tehtävät ilmaisut siitä, kuka hoitaa tilanteen tulivat mukaan. Se oli yllättävän kivaa ja yhteisöllistä tekemistä. Eikä sillä ollut mitään väliä tietääkö miten lentopalloa pelataan vai ei, vaan olennaista oli että sen minkä tekee, tekee itsevarmasti ja selkeästi.

Sama päti myös miimisessä jongleeraustekniikassa, että aivan sama osaako vai ei, kunhan tekee kaiken tosi itsevarmasti. Se oli hauska juttu muutenkin, kun se tehtiin musiikin tukemana neljän hengen ryhmissä. Ohjaaja sitten heitteli ehdotuksia seuraavaksi asiaksi, jolla jongleerattaisiin. Siellä oli klassiset pallot, mutta miimiseen maailmaan mahtui toki myös sekaan kissanpentuja, moottisahoja ja tulessa olevia vauvoja. Tavallaan se, että miten esineen vaihtaminen vaikuttaa siihen liikkeeseen mitä tehdään. Oli yllättävän kevyitä moottorisahoja ja aika huolettomasti niitä heiteltiin. Osa tietysti on täysin absurdeja asioita oikean elämän kannalta, mutta miimisesti voi tehdä mitä tahansa. Se mitä itse tuossa harjoitteessa tutkin oli esineen painon ja muodon vaikutus omaan liikkeeseen heittäessä ja toisaalta vastaanottaessa. Toisaalta myös se, miten omaan toimintaan vaikuttaa se, että esine tai asia, jota käsitellään on tulessa, kun samalla tietää, että on oman alansa huippuna esiintymässä lavalla. Se oli kivaa juuri sen takia, että ohjeistuksessa oli tuo lisä että kaikki osaa asiansa, jolloin se tarve epäonnistua tai jotenkin mennä negatiivisemman kautta poistui.

Tämä oli todella kiintoisa työpaja ja minusta on hauska leikkiä kehollisuuden ja miimin kanssa. Nämä on just niitä taitoja, missä huomaan itselläni olevan puutteita ja siksi olen tosi iloinen, että pääsin tähän työpajaan. Olihan Morganin tyyli ohjata myös tosi viehättävä. Varsinkin aloituksessa oli tosi hauska hetki se, kun odoteltiin että kaikki hiljenevät ja tulevat piiriin, ilman että ohjaaja sanoo mitään. Se mykkäfilmi miimihetki siinä alussa oli aivan valloittavan kiva pieni pohjustus sille, mitä tulisi tapahtumaan. Joo ehdottomasti kaipaan lisää miimisyyttä improvisaatioon eli elämään.