Torstain ohjelmassa oli koko päivän mittainen Unconditional improv -työpaja (eli ”unconditional implove”), jossa Nick Byrnen ohjauksessa tutkittiin toisista improajista välittämistä ja rakkauttakin. Tämä oli rytmiltään melko verkkainen työpaja, mikä aiheen kannalta oli oikein mukavaa. Alussa ja tauon jälkeen tehtiin rentoutusharjoitteet lattialla maaten, joten työpajan aikana oli todella rauhallinen ja rento olo. Aloituksessa tehdyssä rentoutusharjoitteessa oli myös tehtäväosuus, jossa ohjaajan kevyessä ohjauksessa piti miettiä omasta elämästä tilannetta jossa joko on tai ei ole tullut otetuksi vakavasti. Nämä muistikuvat sitten jaettiin yksitellen koko ryhmälle välillä asioista yhdessä keskustellen. Olisi ihana sanoa, että avoimesti kerroin tuossa hetkessä omasta elämästäni jotain, ja tiettyyn rajaan asia olikin niin. Oma ongelmani ehkä oli se, kun minulle ei tullut yhden yhtä tuohon kuvaukseen sopivaa muistoa sen rentoutumishetken aikana mieleen. Toki ohjaaja koko ajan muisti sanoa, ettei mitään tarvitse pakottaa, vaan antaa ajatusten ja muistojen virrata vapaasti. Silti mieleni pysyi tyhjänä. Kerroin toki lopulta ryhmän viimeisenä yhden muiston, mikä pitää paikkansa ja liittyi kyllä teemaan. Siitä vaan tuli höhlästi hieman epäonnistut fiilis, koska jouduin oikeasti pakottamaan itseni välillä irti toisten tarinoiden kuuntelusta etsiessäni epätoivoisesti muististani jotain mikä sopisi tähän harjoitteeseen. Eikä ongelma ollut se ettenkö haluaisi jakaa asioita. Sisäinen paine ja muistolle asetetut laatuvaatimukset, vaan torppasivat omaa ajattelua. Se mitä kerroin oli aivan hyvä ja riittävä muisto. Olin vaan täysin turhaan nostanut riman itselleni liian korkealle, kun en heti saanut rentousharjoitteen aikana sopivasta muistosta kiinni. Mitä väliä sillä oikeasti oli, että muisto tuli mieleen vasta jonkun toisen tarinan pohjalta? Miksi koin tarpeelliseksi tunnustaa sen, vaikka kukaan ei olisi voinut tietää sitä?

Tämän jälkeen tehty halausharjoite oli aika mielenkiintoinen kokemus, sillä sitä oikeasti oli vähän pettynyt aina, kun halaaminen epäonnistui. Harjoite oli siis yksinkertaisuudessaan sellainen, että aina kun kohtasi tilassa jonkun sanottii robottimaisesti: ”initiating hug” ja laskettiin yhteen ääneen kolmosesta ykköseen. Laskennan jälkeen kummankin piti itsenäisesti valita joku neljästä halauskäsiasennosta: ylös, alas tai diagonaalit (vasen/oikea käsi ylös ja vastakkainen käsialas). Näistä yhdistelmistä vain ylös-alas ja vastakkaiset diagonaalit toimivat ja johtivat halaukseen. Muutoin todetaan ”hug failed” ja etsitään uusi pari. Se on kiintoisaa, että tosiaan sen suhteellisen pitkän henkilökohtaisia muistoja aloituksen jälkeen sitä todellakin oli ihan avoin kenen tahansa ryhmän jäsenen halaamiselle. Se on hassua, kun miettii että emme olleet lämpänneet sen kummemmin, mutta se henkisen tason avoimuus sai myös ystävällisen fyysisen läheisyyden tuntumaan hyvältä. Tilanne ei aina ole näin improkursseillakaan, vaan joskus tämän tyyppiset harjoitteet liian kevyesti pohjustettuna ovat melko vaivaannuttavia. Joskus siinä on ihan valtavan korkea seinä oman itsen ja muiden välillä, vaikka ei sen kummemmin etäisyyttä yrittäisikään pitää. Olen kyllä aika taktiilinen ihminen eli sorrun herkästi hipeltämään käsilläni esineitä, pintoja ja ihmisiäkin, mutta ihmisten kohdalla sosiaaliset rajoitteet tulevat vastaan, joten olkaa ihan rauhassa. Ei minulle yleensä ekana tule mieleen halata vasta tapaamiani ihmisiä. Tuossa hetkessä se vain oli oudon luontevaa. Ilmeisen toimiva lähestymistapa siis on kyseessä, kun tavoitteena on nimenomaan avata aidosti välittämään toisista improajista.

Ylipäätään sanoma tässä työpajassa oli, että kaikkea mitä voi helpottaa, kanattaa helpottaa. Teimme mm. olen puu -harjoittetta, joka on yhä edelleen minulle ajoittain tosi hankala harjoite, en vaan pääse yli sen aloittamisen kynnyksen. Pointti nyt ei kuitenkaan ole se osallistuinko paljon vai vähän, se minkä tein on ok ja riittävää. Pointti on se, miten paljon ylimääräistä vaikeusastetta näinkin simppeliin harjoitteeseen voidaan luoda. Aluksi lähdettiin siitä oletuksesta, että kaikki varmaan tuntevat jonkun version harjoitteesta, joten kokeillaan mitä tapahtuu. Sitten aina muutaman kokeilun jälkeen ohjaaja totesi, että edelleen on liian vaikeaa ja ehdotti helpotuksia. Lopulta päädyttiin versioon missä ei ollut puhetta eli omaa asentoa ei määritelty sanallisesti. Kuvaan ensimmäisen improjan jälkeen astuvan ainoa ohje oli tarjota sinne jotain, mitä siellä ehdottomasti tarvitaan. Esimerkkinä voisi mainita huojuvan ballerinan, joka aivan selkeästi kaipaa tuen asentonsa vakauttamiseksi. Se sopiiko tarjous kuvaan eli onko se jotain balettistudiosta tai -lavalta löytyvää on sivuseikka. Tärkeintä on tukea kaveria ja lisätä kuvaan juuri se mitä sinne selkeimmin tarvitaan. Mieluiten myös ilman pidempää taukoa tai harkintaa.

Tämän jatkuvan tauttoman ja sulavan vuorovaihdon harjoittelussa kuvanveistäjä ja malli -harjoite oli aivan älyttömän ihana. Tästäkin harjoitteesta on lukemattomia versioita, joten lyhyt kuvaus lienee tarpeen. Mallin tehtävä on reagoida kuvaveistäjän tarjoamiin liikkeisiin/kosketuksiin niin kuin tahtoo ja hyvältä tuntuu. Kaikki reaktiot ovat oikein. Kuvanveistäjän ohjeistus on unohtaa minkään tietyn kuvan luominen ja koko ajan liikkeessä pysyen tarjota uusia impulsseja mallille. Jos kuvanveistäjän askeleet pysähtyivät se ohjaajan mukaan tietoisesta harkinnasta eli seuraavan tarjouksen ennakkosuunnittelusta, joten siksi tavoitteena oli jatkuva liike. Kannattaa muuten kuvanveistäjänä mallin ympäri kulkiessa vaihtaa välillä suuntaa tai on kohta pää pyörällä. Tämän harjoitteen viimeinen versio, jossa kuvanveistäjän ja mallin rooleja sai parinsa kanssa vaihtaa aina kun siltä tuntui oli ihan maaginen. Se oli kuin jotain ihanaa unenomaista yhteistä tanssia, jossa vuorot vaihtuivat täysin saumattomasti.

Ajatuksena monissa myöhemmissäkin harjoitteissa oli tutkia eräänlaista joo, ja -rakennetta, missä tarjoukset seuraavat aina saumattomasti toisiaan. Toiminnassa edettiin A ja B -pariharjoitteen vuorotteluidealla eli, kun A on tehnyt tarjouksensa esim. liike loppuun aloittaa B oman liikkeensä ilman taukoa. Tätä samaa ajatusta sovellettii myös omaan toimintaan. ”You can A-B yourself” eli jos vaikka tekee jotain miimisesti lavalla, niin tekee sen ensimmäisen liikkeen tai asian loppuun ja siirtyy välittömästi seuraavan, ilman pohdintataukoa. Tehdään se mitä tehdään keskittyneesti ja siirrytään eteenpäin, vaikka ei täysin heti alussa tietäisikään mitä on tekemässä tai minkä esineen käteensä poimi. Pyrkimyksenä tässä löytää se tila, että lavalla voi tehdä asioita ja olla hukassa, kunhan tekee asioita määrätietoisesti ja itsevarmasti. Improjana voi olla täysin pihalla, mutta ei ihmisenä eli pysähtyä lavalle hermostuneesti pälyillen miettimään seuraavaa siirtoaan. Kun on saanut yhden asian tehtyä voi yksinkertaisesti vaan siirtyä toiseen sijaintiin (A) ja sitten vaikka poimia jotain käteensä (B) tuntea sen painon ja muodon (A), kokeilla voiko sen avata (B) jne. Kunnes joko tietää mikä se on tai sitten ei, voihan se olla jotain mitä seuraava kohtaukseen tulija vasta määrittelee. Ennakkosuunnittelusta irti päästäminen ja hetkessä läsnäoleminen ovat myös tässä aika olennaisia juttuja.

Työpajassa tutkittiin hieman myös laulua sekä sanallista improa. Näistä haluan nostaa yhden harjoitteen, josta pidin kovasti nimeltään ”Thou art”. Tässä Shakespeare lähtöisessä tekniikassa hahmonluonnin pohjana käytetään oman parin hahmon kuvailua jonkin siitä huoneesta löytyvän arkisen esineen kautta. Esimerkiksi itse vertasin yhdellä kierroksella erästä improajaa tuoliin sanomalla että hän mm. aina tukena, kun ei jaksa seisoa omilla jaloilla ja että hän on puhdas ja luonnollinen kuin se puu, josta tuoli on tehty. Yllättävän runollista materiaalia tämä tekniikka siis tuottaa, vaikka vertaisi toista johonkin todella arkiseen esineeseen. Tosi kiva oli myös itselleni infojulistevertauksen kautta tarjottu hahmo tai no hahmo oli tylsä ja juuri siksi niin hauska. Toinen nimittäin määritteli, että hahmoni kertoo koko ajan faktoja, joita kukaan ei välitä kuunnella, mutta on muuten oikein mukava. Tuo kävelevä fakta-automaatti oli hauska hahmo, kun sai olla ärsyttävä, mutta kuitenkin pohjiltaan oltiin liikkeellä hyvällä intentiolla. Se oli herkullinen hahmo itselleni kokeiltavaksi myös siksi, että se pilkkaa kevyesti itseänikin, koska olen välillä melkoinen faktanipottaja. Mikäs sen parempaa kuin tutkia itselleen tuttuja tapoja ja lempeästi leikitellen kasvattaa niitä fiktiossa absurdeihin mittoihin. Se on todella vapauttavaa.

Tämä oli mainion rauhoittava ja energisoiva työpaja, jossa oli koko ajan turvallinen olo. Mikä parasta oli läsnä myös tunne siitä, että aidosti välitän kaikista ja haluan pitää heistä huolta harjoitteissa sekä uskon heidän tekevän samoin minulle. Se luottamus siihen, että joku on aina tukenasi on valtavan voimallinen. Sellaisina hetkinä voi uskaltaa mitä vain, vaikka pelottaisikin.