Tarina: Sinun nimeesi

Olen eksynyt tuhat kertaa näihin metsiin etsiessäni suojaa maailmalta, joka ei ymmärrä minua. En ole kaivannut ketään lähelleni, sillä pidän itse itseni turvassa siltä pahuudelta, joka minua täällä ulkona vaanii jokaisena hetkenä. Se miltä en itseäni pysty suojaamaan ei ole ulkoa tuleva uhka, vaan se on synkkyys joka elää sisälläni. Sen uurteet ja haavat eivät näy karkean pintani läpi muille kuin niille, jotka ovat tunteneet saman synkkyyden. Kyllä maailma on minuakin polkenut ja koettanut saada minut palautettua paikoilleni, mutta en minä tarvitse ketään astumaan unelmieni päälle, sillä osaan tehdä sen varsin hyvin itse. Ei minulla ole kotia. Se talo johon palaan, ei ole koti sillä siellä minua ei odota mikään muu kuin yksinäisyys. Kulissi on eheä ja ehkä joskus joku kuvittelee, että olen onnellinen.

Kun tänään astuin tähän metsään, en odottanut, että raunioiden läpi kulkeva polku voisi tarjota minulle mitään muuta kuin tien takaisin synkkyyteen. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Metsässä ei ollut pimeää, vaan siellä hohti valo. Näin silmänurkassani tumman taivaan halki kiitävän tähdenlennon ja huomasin toivovani jotain. Hassua, en ollut toivonut mitään enää pitkiin aikoihin ja nyt yhtäkkiä huomasin, etten voinut estää tuota impulssia. Suljin silmäni hetkeksi ja keskityin. Lämmin tunne läikähti sisälläni ja tunsin jonkin liikahtavan lähelläni. Avatessani silmäni näin sen. Maailman kaunein olento seisoi siinä edessäni, enkä ollut uskoa silmiäni. En voinut liikahtaakaan, sillä pelkäsin että jos siirtyisin millinkin, tuo kangastus katoaisi. Kun viimein uskalsin hengittää, tajusin näyn olevan totta. Uni, jota en muistanut nähneeni palasi mieleeni ja tajusin että polkumme olivat kohdanneet salattujen unelmien maailmassa aiemminkin. En vain ollut tajunnut sitä ennen kuin näin tuon suloisen olennon edessäni. Kuinka olisinkaan voinut uskoa unien voivan tulla todeksi. Eihän niin tapahdu tai ei ainakaan minulle.

Koetin liikahtaa, mutta en pystynyt. Jokin voima piteli minua aloillani, tuntui kuin jokin energia olisi asettunut väliimme. Kuin kaksi samannapaista magneettia olisi tuotu toistensa lähelle, ei hylkiäkseen toisiaan, vaan etsien keinoja koskettaa kaltaistaan. Liian kauan olin etsinyt tietämättä, mitä etsin ja nyt se oli päivänselvää. Ajatus teki minut samaan aikaa surulliseksi ja iloiseksi. Surulliseksi siksi, että ennen tuota hetkeä en ollut tajunnut miten yksinäinen todella olinkaan. Olin koettanut turruttaa itseni siihen tunteeseen ja melkein onnistunutkin vakuuttamaan itselleni vain olevani tämä synkkä ja surkea olento. Iloiseksi tulin siitä, että tajusin, etten ollutkaan yksin, en koskaan ollut. Tuo olento oli ollut aina olemassa minulle, vaikka en ollut sitä tiennyt ennen tätä hetkeä. En tiennyt, koska en ollut vuosiin uskaltanut edes toivoa, että voisin joskus olla onnellinen.

Kirkkautta hohtava olento katsoi minua lempeillä silmillään suoraan silmiin ja tunsin sisimpäni ikiroudan sulavan. Kukaan ei ollut koskaan katsonut minua tuolla tavoin. En ollut osannut edes kuvitella, miten ihanalta pelkkä katse voisi tuntua. Annoin lämmön levitä koko olemukseeni ja täyttää minut hohtavalla energiallaan. Pieni hymy nousi kasvoilleni, enkä halunnut estää sieluani avautumasta. En halunnut estää itseäni tuntemasta kaikkea sitä kauneutta, mitä en koskaan ennen ollut voinut kuvitellakaan voivani kohdata. Karhea pintani pysyi liikkumattomana, mutta sisimmässäni vavahteli. Halu sanoa jotain alkoi muuttua pakottavammaksi. Mutta mitä voisin sanoa? Miten voisin ilmaista murto-osankaan siitä kaikesta minkä tunsin todeksi tuossa hetkessä? Olisin halunnut sanoa kaikki maailman kauniit sanat yhdessä hetkessä ja samalla tajusin, että minulla ei ollut ainuttakaan sanaa. Olin mykistynyt ja peloissani. Peloissani, koska pelkäsin, että mikä tahansa mitä voisin sanoa, olisi väärin. Mikä oikeus minulla olisi puhua unelmalle? Miten tällainen synkeä otus voisi ikinä päästä lähemmäs jotain niin kirkasta ja puhdasta.

Silloin huomasin olennon liikahtavan. Se oli ehkä vain millin siirtymä, mutta tunsin hänen lipuvan kauemmas minusta, kohti paikkaa johon en voisi häntä seurata. Kohti valoa, johon tiesin, etten voisi ikinä kuulua. Vaikka kotini ei ole täällä, on pimeys ainoa paikka jossa pystyisin elämään. Eikä tuo valon olento voisi elää tässä ikuisessa synkkyydessä ilman, että se tukahduttaisi hänet hiljaa hengiltä, niin kuin se teki minullekin. Niin hitaasti, etten huomannut olevani tukehtumaisillani, ennen kuin tämä näky oli vapauttanut keuhkoni ja tajusin hengittäväni jälleen. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta sanat puuttuivat. Olento liikahti jälleen kauemmas minusta ja paniikki sisälläni alkoi yltyä. Minun olisi sanottava jotain ennen kuin on liian myöhäistä. Miksi minulla ei ole mitään sanoja?! Milli kerrallaan olento lipui etäämmälle, enkä minä voinut enää salata pelkoani. Se näkyi kaikkialle, kunnes yhtäkkiä olento hymyili. Hymyili minulle tavalla, jollaista en ollut koskaan kokenut. Outo rauha täytti mieleni ja tiesin täsmälleen mitä minun piti sanoa.

Ne eivät olleet sanoja, jotka olisivat saaneet tuon ihanan olennon jäämään luokseni, sillä kauneus tämän kaltainen ei ole kuulu yhdelle. Se on maailman ja vaatimalla sitä osakseni muutoin kuin hetkittäin olisin itsekäs ja turhamainen. Enkä minä halunnut olla sellainen, jos se tarkoittaisi tämän hohtavan olennon himmenevän vähääkään. En halunnut poistaa mitään, vaan kirkastaa hohdetta entisestään. Niinpä sanoin vain sen, minkä tiesin olevan totta ja kertovan sisimpäni salat, mutta en vaatinut osakseni mitään. Toivoin vain, että jos odottaisin, niin ehkä joskus tuo ihmeellisen ihana olento vielä palaisi lähelleni ja saisin sulattaa huurteisen sieluni jälleen hänen lämmössään.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑