Olen pidempään miettinyt sitä, että jos kerran pystyn muuttamaan omaa ajattelua suuntaan, jossa etsin asioista ensin ne puolet miksi niistä voi innostua, uhkakuvien sijaan, niin miksi en pystyisi tekemään samaa itseeni kohdistuvassa ajattelussa. Huomaan sen, että jos se asia mistä puhun on oman itseni ulkopuolelle, on minun helpompi olla rakentava ja nähdä hyvä. Sen sijaan, jos se sitoutuu jollain tapaa itseeni on tekstin ja puheen sävy usein lähtökohtaisesti paljon kriittisempi ja ehkä jopa tuhoavampi. Minun on heti paljon vaikeampi havaita ja kertoa hyviä juttuja, jos ne liittyvät minuun. Voinhan toki tuntea sisäisesti sen, etten ole enää itselleni niin ankara kuin olen ollut, mutta sanallinen viestintäni ei aina vahvista sitä. Sisäinen fiilis on muuttunut, mutta ilmaisu ei ole seurannut mukana. Eikä se tule seuraamaankaan, jos en tietoisesti sitä muuta. Eihän tapani puhua muutu, jos en sitä muuta, vaan siellä toistuu edelleen samat sanat. Eli mitä voi tehdä?

Voi valita pieniä juttuja, joita tietoisesti treenaa eli vaihtaa vaikka tietoisesti ihan vaan yhden itseen kohdistuvan lauseen päivässä rakentavampaan suuntaan. Sitten kun tuota jatkaa riittävästi, niin (toivottavasti) alkaa muotoutua vaihtoehtoisia tapoja ilmaista asioita rakentavammin. Eihän kriittisellä sabluunalla pysty muovaamaan realistista ajatusta, vaan siinä on aina se kriittinen kärki mukana. Jos puhuu pahaa itsestään, niin tekee pahaa itselleen ja miksi niin haluaisi tehdä?

Tietysti oma käsitys itsestä muovautuu ja vahvistuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa, joten itsetuntoa tai positiivista käsitystä itsestään ei voi rakentaa tyhjiössä. Kyllähän se ulkoa saatu palaute aina vaikuttaa, koska tahtomattaankin peilaa itseään vallitsevaan ympäristöön ja muihin ihmisiin. Kyllähän nyt jokainen haluaa tulla sosiaalisessa ympäristössään hyväksytyksi. Tuntea, että kelpaa sekä hyvine että heikompine puolineen. Tämä ei ole mikään oodi ryhmäpaineeseen mukautumiselle tai yksilöllisyyden menettämiselle. Hyväksytyksi tuleminen joissain ympäristöissä voi vaatia muuttamaan itsessään lähes kaiken, mutta silloin ehkä oikea kysymys on: onko se sellainen ympäristö missä haluaa tulla hyväksytyksi?

Saa ja pitää olla oma itsensä, eikä tarvitse lähteä feikkaamaan mitään. Omalta kohdalta vaan olen huomannut sen, että jos oma perusasenne lähtökohtaisesti estää hyväksytyksi tulemisen mahdollisuudenkin, niin silloin sille omalle asenteelle on syytä tehdä jotain. Todella pitkään olen nähnyt lähinnä pelkkiä uhkia ja varsinkin itsessäni vain puutteita. Miksi? Ei siihen ole yksiselitteistä vastausta, vaan se on todella monen tekijän summa. Se vaan mietityttää eikö olisi paljon todennäköisempää, että minulla itselläni olisi hyvä olla, jos edes pyrkisin ensin näkemään itsessäni hyvän, enkä kaikkea pahaa. Molempia puolia löytyy varmasti, mutta kyllä mä haluaisin ajatella, että hyviä juttuja on enemmän. Huonot puolet vaan on tullut vuosien ajan niin kovin äänekkäästi tehtyä näkyväksi. Sen sijaan hyvät puolet olen lakaissut maton alle, mistä niiden löytäminen muuttui aina vaan vaikeammaksi.

Alan tunnistaa, että ympäristöni on monella tapaa tukenut ja vahvistanut tuon tyyppistä ajattelutapaa minussa, mutta onneksi asioihin voi vaikuttaa. Onhan loppujen lopuksi oma ajatteluni on asia, johon pystyn vaikuttamaan ja pystyn sitä muuttamaan joko yksin tai muiden avulla. Eikä se välttämättä ole nopeaa, eikä suoraviivaista muutosta ja silti tiedän sen olevan mahdollista. Tiedän, että jos pystyn näkemään ja kommunikoimaan hyvän muissa, kyky tehdä samoin myös itselleni on todennäköisesti olemassa. Täytyy vain löytää keinot, ihmiset ja/tai oikea ympäristö siihen